En keksi mitään muuta keinoa lievittää pahaa oloa, joten kirjoitan tänne.

Olen aina ollut sosiaalinen ja pärjännyt elämässäni olosuhteisiin nähden hyvin. Ystäviä on löytynyt opiskelujen parista ja minulla onkin ollut aina muutama hyvin läheinen ystävä, joiden kanssa olen voinut jakaa niin ylä- kuin alamäetkin. Uskon, että ystäväni ovat olleet yksi tärkein syy siihen miksi olen selvinnyt raskaista ajoista.

Perhetaustani on vaikea, molemmat vanhempani olivat alkoholisteja, eikä kumpikaan heistä ole enää elossa. Isäni kuoli väkivaltaisesti alle vuosi sitten. Suruaikani jäi kovin lyhyeen, sillä lähdin pian luokkatoverini kanssa ulkomaille vaihtoon. Elämä vaihto-opiskelijana oli uutta ja jännittävää, enkä ehtinyt pohtia isäni kuolemaa.

Vietin kesän Suomessa odottaen, että pääsen takaisin ulkomaille. Pidimme luokkatoverini kanssa yhteiset läksiäiset. Kukaan ystävistäni ei saapunut paikalle, eikä kukaan heistä ilmoittanut syytä. Jo silloin tajusin, että jokin on muuttunut. Koitin myös ajatella syyksi sen, että kaksi heistä asui muualla, yksi painiskeli avomiehensä alkoholiongelmien kanssa (hänen tukemisensa tosin toi kesällä minulle muuta ajateltavaa, ja koin olevani jollekin tarpeellinen ja tärkeä).

Nyt olen viettänyt ulkomailla jälleen lähes 3 kuukautta. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet minulle henkisesti yhtä vuoristorataa. Olen tainnut viettää puolet tästä ajasta yksin huoneessani, milloin itkien, milloin piileskellen muuten vain. Olen myös riidellyt suomalaisen luokkatoverini kanssa jatkuvasti. Hän on ainoa täällä, joka tietää tilanteeni, ja olen yrittänyt selittää hänelle miksi minun on välillä älyttömän paha olla. Välillä hänelle on kuitenkin kovin vaikea puhua, sillä tuntuu ettei hän loppujen lopuksi kuitenkaan ymmärrä. Hän ymmärtää, että isäni kuolema oli vaikea paikka, mutta itsetunto-ongelmani hän tuntuu näkevän asiana, johon voin itse vaikuttaa.

En ole myöskään jaksanut pitää yhteyttä juuri keneenkään, paitsi pikkusiskooni ja ystävääni, jolla on alkoholiongelmainen avomies. Minusta onkin tärkeää olla heidän tukenaan myös täältä käsin. Oikeastaan kukaan muu ei myöskään ole pitänyt yhteyttä minuun. Yksi ystävistäni tuli käymään maassa, jossa olen nyt. Hän ei kuitenkaan tullut tapaamaan minua, vaikka olimme puhuneet siitä kesällä. En saanut selitystä miksi, enkä uskaltanut kysyä. Tiedän sen johtuvan minusta.

Tänään riitelin jälleen Suomesta kanssani tulleen luokkatoverini kanssa. Olen myöhästellyt tapaamisistamme jatkuvasti, koska en pääse aamuisin sängystä ylös. En osaa pyytää häneltä anteeksi, koska minua hävettää. Hän on yrittänyt olla tukenani, mutta ei hänkään loputtomiin jaksa. Tänään hän viimein sanoi minulle, että on tajunnut kuinka itsekäs ja välinpitämätön ihminen olen. Olen päivä päivältä varmempi, että hän on oikeassa. Miksi muuten olisin menettänyt kaikki ihmiset ympäriltäni?

En kuitenkaan koe olleeni aina tälläinen. Enkä tiedä mitä voisin asialle tehdä. En usko, että jaksan kovin kauaa yksin. Haluaisin jonkun kenelle puhua pahasta olosta. Tuntuu kuitenkin lähes mahdottomalta muodostaa uusia ihmissuhteita. Tuntuu kuin olisin yhtäkkiä täysin sosiaalisesti kyvytön.