Voiko yksi asia käynnistää masennuksen vai onko syy aina lapsuudessa?
Taidan olla masentunut. Välillä ajattelin, että olen vain ajoittain alakuloinen, mutta nykyään en jaksa tehdä mitään. Aion, mutta en jaksakaan. Tai jos jaksan kerran, en jaksa toista kertaa. Pinna palaa, huudan lapselle ja ilkeilen miehelle. Itsetunto on nollassa.
Vanhempani ovat masentuneita, lääkkeet käytössä jo vuosia kummallakin, lisäksi alkoholiongelmat. Sisko päässyt yli syömishäiriöstä, mutta kamppaili sen kanssa 20 vuotta.
Minä olen ollut perheessä aina se ”tasapainoisin”, kun minulla on vain adhd. Vuoden terapiasuhde 19-vuotiaana. Psykiatrin mukaan en ollut masentunut, vaan ainoastaan ahdistunut. Liekö ihme, kun lisäksi adhd.
Kun menin naimisiin, ahdistus lieveni ja kun tulin raskaaksi, katosi kokonaan. Lapsi on nukkunut aina hirveän huonosti, mutta imetin pitkään (1,5 vuotta) ja imetyshormonit näyttivät auttavan jaksamaan. Imetyksen jälkeen tuli alakuloa, mutta meni ohi.
Minulla on adhd. Olen testien mukaan keskimääräistä älykkäämpi, mutta eipä siitä ole juuri iloa, kun aloittelen kaikenlaista, mutta en saa ikinä loppuun. Opinnot keskeytyneet useammassa koulussa. Ekat kaksi vuotta oli onnellinen kotiäitinä, sitten alkoi sekin ahdistaa. Ei riittänyt.
Keräsin rohkeutta ja kirjoitin romaanin. Se on ollut aina unelmani. En ole vain uskaltanut toteuttaa, kun ajattelin, että olisi helpompi pitää aina sellainen ”sitten, kun kirjoitan romaanini, niin…) haave takataskussa. Se suojasi pahoina päivinä.
No, nyt olen kirjoittanut sen romaanin, eikä kukaan halua julkaista sitä. Ei ole enää sellaista haavetta ja suojaa mielelle, että ”sitten kun…” Sitten kun tuli ja meni ja nyt on jäljellä vain masennus.
En ole hyvä oikein missään. Sellainen aika hyvä vähän kaikessa, mutta tosi hyvä en missään. Ja kun vihdoin uskalsin yrittää toteuttaa unelmani, annoin kaikkeni kirjoittamiselle, niin sekin jäi toteutumatta.
Mietin, että olenkohan nyt vain masentunut siksi, että elinikäinen unelmani romahti, vai juontuvatkohan masennuksen syyt tuolta kauempaa lapsuudesta?
Mies ei halua/uskalla myöntää, että olen oikeasti masentunut. Ei halua, että käytän lääkkeitä, vaan hänen mielestään hänen rakkautensa kyllä parantaa ongelman. Jos oikein inttäisin, niin toki pääsisin lääkäriin ja saisin lääkkeet, mutta en jaksa. Edes sitä. Ajatus lääkärille menostakin tuntuu ylivoinmaiselta.
Lapsi katsoo tuntikaupalla telkkaria päivässä, milloin ei ole hoidossa. En jaksa muutakaan.
Meneeköhän tämä itsestään ohi, niin kuin mieheni uskoo?
Luulen, että jos alttius depressiolle on olemassa, sen kanssa pitää vain elää kuten vaikkapa diabeteksen kanssa eli aina muistaa skarpata ja ottaa sairaus huomioon. Hienoa, että miehesi rakastaa Sinua, mutta koeta saada hänet ymmärtämään, että tarvitset lääketieteellistä apua, jotta jaksat hoitaa lastasi ja itseäsi. Lääkityksen ja/tai terapian vastustaminen on järjetöntä. Ei rakkaus paranna diabetesta eikä syöpääkään esimerkiksi, ei valitettavasti aina masennustakaan.
Uskoisin, että sairauteen on useimmiten enemmän kuin yksi syy. Mielenkiintoista, että imetys auttoi. En ole lääkäri, mutta tuo viittaisi minusta vähän siihen, että lääkityksestä voisi todella olla apua Sinulle. Auttaisi paljon, jos saisit jostain vertaistukea. Hakeudu rohkeasti vain vaikka terveyskeskukseen, aivan varmasti saat sieltä apua oireisiisi. Koska Sinulla on vielä pieni lapsikin, niin Sinut otetaan varmasti siellä vakavasti. Ikävä kyllä, Suomessa saa apua mielenterveysoireisiin vain jos jaksaa vaatia ja pitää vähän älämölöä itsestään! Mikä on paradoksaalista, koska masentuneenahan sellaista ei juuri jaksa. Mutta tällaiset ovat meillä systeemit.
Mitä kirjaasi tulee, et ole ensimmäinen etkä viimeinen, joka ei heti saa käsikirjoitustaan julkaistua. Jos yhtään lohduttaa, ei Harry Potterin kirjoittaja J.K.Rowlinkaan heti saanut! Pieni Bloomsburyn kustantamo lopulta julkaisi hänen romaaninsa ja siitähän tuli uskomaton maailmanmenestys.
Ei teoksen julkaiseminen tee välttämättä onnelliseksi, vaan se itse kirjoittamisen prosessi. Jatka vain kirjoittamista, sillä mitä enemmän harjoittelet, sitä enemmän tyylisi hioutuu ja lopulta ehkä ylität julkaisukynnyksen. Nykyäänhän kuka tahansa voi julkaista kirjan esim. Omakirja-palvelun kautta, ks. http://kirja.lasipalatsi.fi/. Kirjoittamisesta on ollut Sinulle iloa, joten jatka ihmeessä!
Jaksamista Sinulle!
Ymmärrän täysin mitä käyt nyt läpi. Pitkäaikaisten unelmien romahtaminen voi masentaa, tiedän kokemuksesta.
Olen itse sairastanut masennuksen, olen ravannut psykologilta toiselle ja syönyt lääkkeitä. Itsetuntoni on tallottu niin pohjalle, että kesti vuosia ennen kuin pääsin pahimmasta yli. Minua kiusattiin ylä-asteella melko ankarasti. Minusta keksittiin mitä oudompia tarinoita, sain huuhtoja ja nimittelyä osakseni, vaikka en edes tuntenut niitä ihmisiä, jotka minua haukkuivat enkä ollut koskaan puhunut heille mitään. Olin vain olemassa. Kiusaaminen loppui, kun rehtori siihen puuttui. Siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä, koska itseluottamukseni oli jo mennyt. En menestynyt peruskoulussa, vanhemmat eivät jaksaneet minua kannustaa, päinvastoin. He eivät uskoneet, että minusta tulee yhtään mitään. Arvosanani laskivat entisestään ja päättötodistuksen keskiarvo oli niin huono, että ihan hävettää. Olisin pystynyt parempaan, jos olisin enemmän jaksanut yrittää ja jos minua olisi joskus kannustettu.
Peruskoulun jälkeen menin ammattikouluun pienelle paikkakunnalle ja kuvittelin, että kaikki muuttuu. Olin kämppäkavereilleni pelkkä naurunaihe, se jota sai aina pilkata ja jota sai kohdella miten halusi. Masennuin, enkä kokenut elämäni olevan minkään arvoinen. Henkinen pahaoloni syveni koko ajan ja aloin kärsiä paniikkihäiriöstä. Kuvittelin luokassa ympärillä olevien ihmisten nauravan minulle, sydän alko hakata vimmatusti ja hengittäminen oli vaikeaa. Monta kertaa juoksin pois luokasta, kun en vain pystynyt siellä olemaan. Huonoimpina hetkinä itkin yksin solussa, jossa asuin ja viiltelin käsivarteni haavoille. Ongelmiani vähäteltiin, enhän minä muiden mielestä koskaan masentunut ollut, pelkästään huomionkipeä paskiainen. Kotona oli yhtä helvettiä. Olin viikot pois kotoa eikä kukaan tuntunut muistavan minun olemassa oloani. Siskoni on aina saanut kaiken huomion ja sitä on aina kannustettu, minä olen aina ollut se epäonnistuja. Ala, jota opiskelin, ei tuntunut omalta ja halusin elämältä jotakin muuta. Lopetin koulun kesken ja ajattelin vihdoinkin tekeväni jotakin sellaista, mistä olen haaveillut vuosia. Haaveitani koskaan ei otettu todesta, minun uhattiin häätää pois kotoa ja pelosta jatkoin kotipaikkakunnallani saman alan opiskelua, mitä aikaisemmin. En uskaltanut ottaa sitä riskiä, että joutuisin oikeasti pakkaamaan tavarani ja häipymään pois kotoa. Alan vaihdon myötä minulla ei olisi ollut kotiin enää asiaa enkä halunnut katkaista välejä vanhempiini. Kävin juttelemassa psykologille, mutta en kokenut saavani apua. Psykologit tarjosi minulle lääkitystä, kun söin lääkkeitä, itse terapia jäi toiselle sijalle. Tuli tunne, että lääkityksellä on vain väliä, millään muulla ei. Lopetin käynnit, koska sama olisi puhua vaikka seinille, yhtä paljon hyötyä. Perheeni tilanteeseen olisi puututtu, mutta sen jälkeen en olisi uskaltanut käydä enää kotona. Pääsin paljon helpommalla, kun esitin kotona iloista ja valehtelin päin naamaa, että kaikki hyvin, vaikka elämä tuntui silloin turhalta.
Olen tehnyt yli puolet elämästäni niin kuin muut on halunnut. Opiskelin itselleni ammatin, jonka vanhempani minulle halusi, olen paiskinut töitä hullun lailla vain sen takia, että se mielyttäisi vanhempiani. Tästä kaikesta huolimatta olen saanut kuulla, että olen tyhmä ja laiska. Kotona käydessäni minua hiillostetaan pommitetaan jatkuvasti työasioilla, ei ole hyvä, että olen pelkästään yhdessä työpaikassa vaan pitäisi olla töissä KOKO AJAN, olen huono ihminen, kun en ole saanut itselleni vakituista työpaikkaa, koska heidän mielestä sellainen pitäisi tulla tarjottimella eteen. Ajoin itselleni ajokortinkin heidän painostuksesta, mutta kertaakaan en ole saanut ajaa. Välillä en halua käydä kotona ollenkaan, sillä lähden joka kerta pahalla mielellä sieltä pois. Vasta nyt kaksikymppisenä olen alkanut tehdä asioita, mitä itse halua. Luen itselleni toista ammattia, joka minua oikeasti kiinnostaa. Opiskeluaika on ollut mielenkiintoista, mutta en vieläkään koe olevani tarpeeksi hyvä missään. Työkaverini ovat tehneet tätä työtä jo vuosia, minä olen aloittanut vasta. Välillä en jaksa edes yrittää, koska ajattelen, että työkaverini hallitsee työn paljon paremmin.
Olen yrittänyt keskittyä hyviin asioihin elämässäni. Minulla on ihana mies, työpaikka, jossa viihdyn, kouluttaudun alalle, joka minua kiinnostaa. Kaikesta hyvistä asioista huolimatta olen edelleen epävarma omista taidoistani enkä aina uskalla kokeilla uusia asioita, koska pelkään epäonnistuvani. Helpompi tehdä asioita, jotka jo hallitsee, kuin ottaa riskejä.
En tiedä onko masennukseen pelkästään yhtä ainoaa syytä. Uskon vahvasti, että masennus on monesti monen huonon kokemuksen summa. En koe enää olevani masentunut, mutta en ole vain koskaan oppinut luottamaan itseeni.