Voiko psykoterapia olla haitallista
Olen käynyt psykoterapiassa, psykodynaamisessa sellaisessa, puolitoista vuotta. Vointini on huonontunut. Kuuluuko asian olla niin? Tiedän kyllä, että psykoterapian ”kuuluu” olla rankkaa ja niin edelleen, mutta ”kuuluuko” voinnin heikentyä koko ajan? Terapia oli jo aikaisemminkin tauolla, kun kävi samoin. Jatkoin, kun ajattelin, että minun ”täytyy” jatkaa. Ja että on häpeällista keskeyttää asioita, että se on epäonnistumisen ja ties minkä muun vastaavan merkki. Olin löytänyt toisen terapeutin, jonka kanssa olisi ollut mielekästä aloittaa työskentely, mutta ajattelin, että mun on pakko mennä sille edelliselle. No, siitä taas voi ajatella, että sehän sitten voi olla syynä terapialle… Terapialle joo, mutta sillekö, joka vahvistaa sitä pakkoa? Pyörä pyörii.
Mielestäni terapeutti ei ole ihan viisas. Olen tai olen ainakin ollut uskovainen. Olen menettänyt uskoni aika pitkälti terapian aikana. Hän kun on esim. kutsunut mua mustavalkoiseksi. Ja totuutta minun totuudekseni. Viimeksi kysyin häneltä ahdistuneena jossakin vaiheessa tuntia, mitä teen tänään, kun lähden täältä ja huomenna. Hän sanoi, että tähän koulukuntaan ei kuulu vastata sellaiseen ja että hän ei oo mun äiti, joka sanoo, että syöhän puurosi. Kun en pitänyt vastauksesta, olin kuulemma ”kiukkuinen lapsi”, kun en saanut ”tahtoani läpi”. Joo, asioita voi tutkia, esim. sitä, miksi kysyn niin. Ja kysyin, koska olin hädissäni. Tiesin sen kyllä itsekin. Siihen hän sen jättää.
Voiko psykoterapia oikeasti olla haitallista?
metsänmenninkäinen kirjoitti 31.1.2019 9:45
Ja itselläni siis jotenkin sellainen olo, että aluksi se toimikin ja sainkin hurjasti apua, mutta tavallaan kun tämä ei ole auttanutkaan täysin, niin sitten saan kuulla kuinka se on oma vikani. Tai no tietenkinhän se on oma vikani, mutta että se ei tarkoita sitä ettenkö ansaitsisi silti apua lisää? Kai? Ja käynnit ovat muuttuneet sen mukaan kun aika kulunut, minä oletan että terapeutti näkee asian niin, että olisi pitänyt kehittyä jo. Olisi pitänyt, paino sanalla olisi. Mutta kun en ole. Ehkä kyse on siitä että tilanne onkin muuttunut siitä mitä se oli? Olen löytänyt uusia puolia asioista ja siten myös tarve avulle on muuttunut ja siihen ei nyt jotenkin päästä käsiksi? 😐
Ehkä sä oot saanu siltä terapeutilta sen, mitä hänellä on annettavana. 🙂 Kai tuommosissa asioissa muutokseen menee aina aikaa, eihän se nyt semmoista ole, että senkun teet näin ja sitten kaikki on kunnossa. 😐
Ihmisillä on myös erilaisia käsityksiä siitä, mikä on rohkaisevaa. Yks tuttu kertoi, että kun hän synnytti ensimmäistä lastaan ja oli loppuvaiheessa synnytystä, kätilö "kannusti" tiuskimalla, että nyt ei oo aika löysäillä, kyllä sun nyt täytyy jaksaa, ole aikuinen. Tuskin kukaan nyt huvikseen semmosessa tilanteessa "löysäilee" kun tietää, että se lapsi täytyy sieltä ulos saada vaikka voimat oliski ihan loppu. 😟
Hyviä näkökulmia, metsänmenninkäinen ja Joie. Muillakin on, mutta luin nyt vain viimeisimmät.