Ei tuo mun mielestä asialliselta kuulosta. Mulla on takana sua pitempi psykodynaaminen terapia, enkä koskaan kohdannut vastaavaa. Terapiasta on jo aikaa, enkä tarkaan muista, mutta muustelen saaneeni joskkus tukea osastolle menemiseen. Ja kerran terapeuttini kanssa yhdessä sovitusti, hän pahassa kriisivaiheessa otti yhteyttä mun lääkäriin. Olin silloin todella itsemurhan partaalla. Pääsin sairaalaan.

En osaa sanoa kenen kanssa sun pitäisi asiasta puhua. Terapeuttisi, mikä kuulostaa vaikealta, vai jonkun ulkopuolisen...? Tai olisiko terapeutin vaihto aiheellista.? Toivon kuitenkin parempaa jatkoa.

Mitä ajatuksia/tuntemuksia tämä herättää vai herättääkö mitään?

sellainen kirjoitti 20.1.2019 9:45

Olen käynyt psykoterapiassa, psykodynaamisessa sellaisessa, puolitoista vuotta. Vointini on huonontunut. Kuuluuko asian olla niin? Tiedän kyllä, että psykoterapian "kuuluu" olla rankkaa ja niin edelleen, mutta "kuuluuko" voinnin heikentyä koko ajan? Terapia oli jo aikaisemminkin tauolla, kun kävi samoin. Jatkoin, kun ajattelin, että minun "täytyy" jatkaa. Ja että on häpeällista keskeyttää asioita, että se on epäonnistumisen ja ties minkä muun vastaavan merkki. Olin löytänyt toisen terapeutin, jonka kanssa olisi ollut mielekästä aloittaa työskentely, mutta ajattelin, että mun on pakko mennä sille edelliselle. No, siitä taas voi ajatella, että sehän sitten voi olla syynä terapialle... Terapialle joo, mutta sillekö, joka vahvistaa sitä pakkoa? Pyörä pyörii.

Mielestäni terapeutti ei ole ihan viisas. Olen tai olen ainakin ollut uskovainen. Olen menettänyt uskoni aika pitkälti terapian aikana. Hän kun on esim. kutsunut mua mustavalkoiseksi. Ja totuutta minun totuudekseni. Viimeksi kysyin häneltä ahdistuneena jossakin vaiheessa tuntia, mitä teen tänään, kun lähden täältä ja huomenna. Hän sanoi, että tähän koulukuntaan ei kuulu vastata sellaiseen ja että hän ei oo mun äiti, joka sanoo, että syöhän puurosi. Kun en pitänyt vastauksesta, olin kuulemma "kiukkuinen lapsi", kun en saanut "tahtoani läpi". Joo, asioita voi tutkia, esim. sitä, miksi kysyn niin. Ja kysyin, koska olin hädissäni. Tiesin sen kyllä itsekin. Siihen hän sen jättää.

Voiko psykoterapia oikeasti olla haitallista?

Kyl sä voit aivan hyvin vaihtaa terapeuttia, jos nykyisen kanssa homma ei suju! Vieläpä, jos sulla on tiedossa toinen terapeutti, jonka kanssa voisit olla paremmin samalla aaltopituudella. Se vaan on ihmisten kanssa niin, että aina ei kerta kaikkiaan kemiat kohtaa. Silloin on vähän huonot edellytykset luottamussuhteen syntymiselle. Ei voi luottaa toiseen ihmiseen, jos ei koe tulevansa ymmärretyksi.

Pystyisitkö keskustelemaan jonkun ulkopuolisen henkilön kanssa tästä terapiasuhteesta ja kertomaan, kuinka olet kokenut sen? Joku hoitosuhde sulla varmaan on terveydehuoltoo, kerta on terapiakin. Tuo on itsessään jo vähän hankala tilanne, jos terapeutilla on vahvasti tietynlainen elämänkatsomus ja se poikkeaa voimakkaasti omasta vakaumuksestasi. Kylhän hänen pitäis sillon ammattitaitonsa puolesta kunnioittaa sinun näkemyksiäsi, mutta jos itsellä on selkeästi erilainen näkemys, se voi olla vaikeaa.

Mä kävin monta vuotta sitten ammatinvalintapsykologilla. Kun selvisi, että olen uskossa, hän otti tavan takaa asian esiin ja puhui siitä, että eihän sitä voi tietää, että joku tietty uskonto olisi oikeassa. Mulla ei ollu minkäännäköistä tarvetta keskustella jumalasuhteestani hänen kanssaan enkä ymmärtäny, miksi hän toi sitä asiaa koko ajan keskusteluun. 😐 Pari kertaa kävin ja sitten mulle riitti ... ei oltu samalla aaltopituudella eikä käynneistä ollut mielestäni hyötyä. Terapeutti on uskova, ja se on kyllä ollut tärkeä asia siinä, että on ymmärretty toinen toisiamme. Suhde Jumalaan on suuri asia elämässä ja liittyy vähän kaikkeen. Kun tiedän, että hän ymmärtää sen eikä väheksy, voin puhua avoimesti.

Kiitos kommenteista <3. Saa tietenkin myös jatkaa.

(Tuo oma kommenttini "Mitä ajatuksia tämä herättää" oli tarkoitettu aloitukseni perään, mutta kun moderaattorin pitää tarkistaa päivitykset - mikä on hyvä asia - uusi kommentti oli ehtinyt siihen väliin. Kommentti ja kommentit olivat hyviä. Kiitos.)

Hei, tulin hakemaan vertaistukea vähän samantapaiseen tilanteeseen.

Mitä teen jos terapeutti sanoo, ettei voi auttaa enempää, mutta lähete terapian jatkolle on lääkärin puolesta tulossa?

Tarvitsen siis apua vielä selvästikin toisen ammattilaisen ja varmaan terapeutinkin mielestä, mutta tosiaankin minulle on sanottu terapeutin toimesta, että jos en itse ota vastuuta asioistani, toimi kuten neuvottu, niin minua ei voi enempää auttaa. Tavallaan että kun en osaa soveltaa teoriatietoa omaan elämään, niin terapeutti näkee tilanteen niin ettei voi enempää auttaa ja istunnot ovat menneetkin lähinnä viimeaikoina sen pohtimiseen, että miksi itse valitsen negatiiviset ajatukset, kun tiedän miten voisin niiltä välttyä. 😑❓

Lähinnä siksi kirjoitan tämän tänne alle, missä keskusteltu terapian haitallisuudesta, koska taustalla pitkä terapia ja viime syksynä tuli voinnissa iso notkahdus, jonka terapeutti ohittaa olankohautuksella toteamalla että itsehän sinä valitset miten toimit. Vihjailee, että on ihmisiä jotka valitsevat kärsimyksen. Kieltämättä nousee mieleen kysymys onko tämä jo haitallista? Vaikkakin enimmäkseen ajattelen että terapeutti on oikeassa ja itsesyytökset asian tiimoilta on valtavat. Tiedostan, että voisi valita positiivisen asenteen elämän haasteisiin. Mutta mitä kun siinä ei onnistu?

Oma kokemukseni on, että psyykkiset "tilat" voivat olla tiedostamattomia, tahdonalaisia ajatuksia suurempia voimia ja takaumia, jotka vellovat ainakin minussa. Jos tulee "romahdus", on täysin mahdotonta omalla tahdonvoimalla tai tietynlaisia ajatuksia ajattelemalla muuttaa sitä. Sen yrittäminenkin "harjoittelemalla" on älytöntä.

Se on yhtä älytöntä kuin jos vaikka sateella harjoittelisin ikkunan ääressä ajattelemaan, että tuohon pihaan ei sada, vaikka muualla sataa. Kyllä se sataa silti, kun sadepilvi on kohdalla, vaikka mitä ajattelisin. Ja sitten joku syyttäisi minua siitä, että piha on märkä, koska en ajatellut sitä mitä piti. Se on jotain pöyristyttävän älytöntä. Siitä ohjeistamisesta itsestään tulee hirveän huono olo, koska se ei ole totta.

Ilmeisesti on olemassa joitain psyykkisiä ongelmia, joita voidaan auttaa tahdonalaisella, tietoisella ajattelulla ja ajattelun muuttamisella. Omat ongelmani ainakin ovat sellaisia, ettei se toimi, vaan se menee juuri noin niin kuin edellä kuvasit.

Ehkä joidenkin terapeuttien on vaikea erottaa niitä psyykkisiä ilmiöitä, joihin voi vaikuttaa tahdonalaisella ajattelulla, niistä, joihin ei voi. Ehkä he eivät osaa.

Luulen, että psykodynaamisesti tai psykoanalyyttisesti suuntautunut psykoterapeutti tietää, mistä on kyse, ja tuntee myös sellaiset mielen sisäiset prosessit, joita on mahdotonta muuttaa tietoisesti ajattelemalla jotain tietynlaisia ajatuksia tai tekemällä jotain muita tahdonalaisia temppuja. Yksi idea voisi olla ongelman kuvaileminen tällaiselle ammattilaiselle.

Halusin vain sanoa omasta kokemuksestani, että olen varma, että olet oikeassa kokemuksesi kanssa.

Tekee vielä mieli jatkaa, että kukaan ei tarkoituksella valitse pahaa oloa, tietenkään. Ei se ole valinta, vaan se vain tulee jostain syvältä sisältäni. Jos väkisin yritän ajatella positiivisia ajatuksia, vaikka sisäinen maailmani on täynnä tuskaa ja epätoivoa, se luo vain yhden keinotekoisen kerroksen siihen päälle - jolloin elän alkuperäisten ongelmien lisäksi tavallaan valheessa itseni kanssa. Se ei todellakaan pitkänkään ajan päästä ala muuttaa syvempiä kerroksia tai traumatakaumia minussa. Valheellinen kerros siinä päällä, ajatusten tasolla, voi tietysti kestää jonkin aikaa, mutta se romahtaa varmasti lopulta. Olen yrittänyt tällaista vuosia sitten pitkään silloin, kun jäin jumiin samantapaiseen asetelmaan kuin mitä edellä kuvasit: minulle sanotaan, että itse valitsen ajatukset ja aiheutan siten itse kärsimykseni, jos sellaista on. Se ei ole totta.

Se ei mene niin, että ajatusten muuttaminen muuttaisi vähitellen myös syvemmät prosessit sieltä alta. Ne muuttuvat ihan toisilla keinoilla, jos muuttuvat. Ne saattavat muuttua pitkällä psykodynaamisella/analyyttisella terapialla tai jos kyse on hormonaalisesta tai ylipäätään jostain kemiallisesta epätasapainosta, oikeanlainen lääkitys voi muuttaa esim. masentuneen ja epätoivoisen perustilan.

Muita keinoja en tällä hetkellä tiedä. Mutta olen varma siitä, ettei ajatusten muuttaminen (toisenlaisten ajatusten "valitseminen") muuta mitään sieltä syvältä.

Omankin kokemuksen mukaan ei voi "valita" olla positiivinen... Olen ollut masentavien ajatusten pyörteissä, joista päässyt irti antamalla aikaa vaan olla, välittämättä mistään, niin kauan että on huomio siirtynyt muualle kuin siihen pimeään mikä mieltä vaivaa. Ne (pimeät mietteet) on kuin menettäneet otteensa, hiipuneet pois, mielen tyhjentymisen kautta. Voimattomuus on osa tuota oloa, josta haluaa pois. Usein kun potenut pimeitä 'urakalla' olen opetellut lähtemään kävelemään, ulkona ja liikkumalla irtautunut siitä missä äsken oli.

Tähän otsikkokysymykseen sanoisin, miksei vois psykoterapia olla haitallista. Vai onko kyse siitä onko terapia huonoa; jos yhteys ei toimi, jos ei koe tulevansa kuulluksi, jos terapiassa ei ole kohtaamisen tilaa, jos ei koe olevansa terapeutin arvostama, jos ei rohkene olla mikä on. Jos huomaa pohtivansa miten paljon terapiassa on rahastuksen makua.

Hei, kiitos vastauksista!! Laittoi todella pohtimaan ja raksuttamaan!
Haluaisin kysyä tarkennuksena, että koetteko että voiko ihminen valita tekonsa, niin että välttyy tulevilta ahdistuksilta ennaltaehkäisemällä tarpeeksi sitä "syvännettä" ..... kysyn koska tämä on minulla hakusessa.
En ymmärrä miten ennaltaehkäisen syvännettä niinkun terapeutti ohjeistaa. Yritän toimia parhaan osaamiseni mukaan, mutta silti se ei riitä vaan välillä jokin vetää syvänteeseen (vaikka kipukohtaus tai iso pettymys) enkä saa hallittua juurikin tuolla ulkoilemisella, medittoinnilla tai sosiaalisella touhuamisella sitä. Vai teenkö noita asioita jotenkin tiedostamattani liian vähän tai huonosti niin että joku ulkopuolinen (eli terapeutti) voi todeta siitä, että olisit tehnyt paremmin niin olisit välttynyt ahdistusjaksolta.
Mistä tiedän mikä on tarpeeksi?
😟

sellainen kirjoitti 20.1.2019 9:45

Olen käynyt psykoterapiassa, psykodynaamisessa sellaisessa, puolitoista vuotta. Vointini on huonontunut. Kuuluuko asian olla niin? Tiedän kyllä, että psykoterapian "kuuluu" olla rankkaa ja niin edelleen, mutta "kuuluuko" voinnin heikentyä koko ajan? Terapia oli jo aikaisemminkin tauolla, kun kävi samoin. Jatkoin, kun ajattelin, että minun "täytyy" jatkaa. Ja että on häpeällista keskeyttää asioita, että se on epäonnistumisen ja ties minkä muun vastaavan merkki. Olin löytänyt toisen terapeutin, jonka kanssa olisi ollut mielekästä aloittaa työskentely, mutta ajattelin, että mun on pakko mennä sille edelliselle. No, siitä taas voi ajatella, että sehän sitten voi olla syynä terapialle... Terapialle joo, mutta sillekö, joka vahvistaa sitä pakkoa? Pyörä pyörii.

Mielestäni terapeutti ei ole ihan viisas. Olen tai olen ainakin ollut uskovainen. Olen menettänyt uskoni aika pitkälti terapian aikana. Hän kun on esim. kutsunut mua mustavalkoiseksi. Ja totuutta minun totuudekseni. Viimeksi kysyin häneltä ahdistuneena jossakin vaiheessa tuntia, mitä teen tänään, kun lähden täältä ja huomenna. Hän sanoi, että tähän koulukuntaan ei kuulu vastata sellaiseen ja että hän ei oo mun äiti, joka sanoo, että syöhän puurosi. Kun en pitänyt vastauksesta, olin kuulemma "kiukkuinen lapsi", kun en saanut "tahtoani läpi". Joo, asioita voi tutkia, esim. sitä, miksi kysyn niin. Ja kysyin, koska olin hädissäni. Tiesin sen kyllä itsekin. Siihen hän sen jättää.

Voiko psykoterapia oikeasti olla haitallista?

Hei, Ei kuulosta hyvältä! Jos ei terapeutin kanssa synkkaa, niin ei synkkaa. Ei ole pelkästään sinun vikasi! Itselläni kunnallisella puolella sama tilanne oli, mutta terapeuttia en saanut vaihtaa!! Puhutteluun oikein jouduin. Ja sekös oli ahdistavaa. Syyllistäminen! Lähdin koko talosta, tein valituksen (muiden tahojen kannustamana). Siihen vastattiin tyyliin: "voi kuinka ikävää. Hyvää jatkoa." Että kunnalliselle puolelle mulla ei ole enää asiaa. Varat aika loppu yksityisellä käydä ja ihana aikaisempi yksityinen terapeuttini jää eläkkeelle.

Rohkeutta!

Eteenpäinkö kirjoitti 29.1.2019 14:5

sellainen kirjoitti 20.1.2019 9:45

Olen käynyt psykoterapiassa, psykodynaamisessa sellaisessa, puolitoista vuotta. Vointini on huonontunut. Kuuluuko asian olla niin? Tiedän kyllä, että psykoterapian "kuuluu" olla rankkaa ja niin edelleen, mutta "kuuluuko" voinnin heikentyä koko ajan? Terapia oli jo aikaisemminkin tauolla, kun kävi samoin. Jatkoin, kun ajattelin, että minun "täytyy" jatkaa. Ja että on häpeällista keskeyttää asioita, että se on epäonnistumisen ja ties minkä muun vastaavan merkki. Olin löytänyt toisen terapeutin, jonka kanssa olisi ollut mielekästä aloittaa työskentely, mutta ajattelin, että mun on pakko mennä sille edelliselle. No, siitä taas voi ajatella, että sehän sitten voi olla syynä terapialle... Terapialle joo, mutta sillekö, joka vahvistaa sitä pakkoa? Pyörä pyörii.

Mielestäni terapeutti ei ole ihan viisas. Olen tai olen ainakin ollut uskovainen. Olen menettänyt uskoni aika pitkälti terapian aikana. Hän kun on esim. kutsunut mua mustavalkoiseksi. Ja totuutta minun totuudekseni. Viimeksi kysyin häneltä ahdistuneena jossakin vaiheessa tuntia, mitä teen tänään, kun lähden täältä ja huomenna. Hän sanoi, että tähän koulukuntaan ei kuulu vastata sellaiseen ja että hän ei oo mun äiti, joka sanoo, että syöhän puurosi. Kun en pitänyt vastauksesta, olin kuulemma "kiukkuinen lapsi", kun en saanut "tahtoani läpi". Joo, asioita voi tutkia, esim. sitä, miksi kysyn niin. Ja kysyin, koska olin hädissäni. Tiesin sen kyllä itsekin. Siihen hän sen jättää.

Voiko psykoterapia oikeasti olla haitallista?

Hei, Ei kuulosta hyvältä! Jos ei terapeutin kanssa synkkaa, niin ei synkkaa. Ei ole pelkästään sinun vikasi! Itselläni kunnallisella puolella sama tilanne oli, mutta terapeuttia en saanut vaihtaa!! Puhutteluun oikein jouduin. Ja sekös oli ahdistavaa. Syyllistäminen! Lähdin koko talosta, tein valituksen (muiden tahojen kannustamana). Siihen vastattiin tyyliin: "voi kuinka ikävää. Hyvää jatkoa." Että kunnalliselle puolelle mulla ei ole enää asiaa. Varat aika loppu yksityisellä käydä ja ihana aikaisempi yksityinen terapeuttini jää eläkkeelle.

Rohkeutta!

Voi hyvänen aika millaisia tapauksia. Mulla vaivaa näissä ehkä kaikista eniten se että tietyllä tavallan tunnistan tilanteet. Tuon syyllistämisen ja vähättelyn ja pikkulapseksi kutsumisen. Puhuttelunkin tietyllä tavalla. Toisaalta ymmärrän ne ja ajattelen itsekin samalla tavalla kun terapeutti tai itseasiassa minustahan ne alunperin on ollut lähtöisinkin kun olen kertonut itsestäni asioita. Mutta se miten niitä käytetään minua itseä vastaan tavallaan hämmentää. 🙄 Ja samaa koen, että haluaisin että sitä minunkin pahaa oloani käsiteltäisiin, eikä vain toitotettaisi että "toiset valitsee olla tekemättä ahdistukselle mitään". Minähän olen jo terapiassa, eikö se tarkoita että en haluaisi valita sitä?

metsänmenninkäinen kirjoitti 28.1.2019 13:8

En ymmärrä miten ennaltaehkäisen syvännettä niinkun terapeutti ohjeistaa. Yritän toimia parhaan osaamiseni mukaan, mutta silti se ei riitä vaan välillä jokin vetää syvänteeseen (vaikka kipukohtaus tai iso pettymys) enkä saa hallittua juurikin tuolla ulkoilemisella, medittoinnilla tai sosiaalisella touhuamisella sitä. Vai teenkö noita asioita jotenkin tiedostamattani liian vähän tai huonosti niin että joku ulkopuolinen (eli terapeutti) voi todeta siitä, että olisit tehnyt paremmin niin olisit välttynyt ahdistusjaksolta.

Minusta syvännettä ei voi ennaltaehkäistä millään tavalla. Sanot mielestäni tosi hyvin, että sen voi laukaista vaikka kipukohtaus tai iso pettymys. Minulla pienikin pettymys voi laukaista pettymykseen nähden suunnattoman romahduksen. Romahdus on kuin erillinen tila, johon joudun ja josta käsin kaikki näyttää erilaiselta (synkältä, toivottomalta).

Minulla on niitä myös. Stressi lisää niiden tiheyttä ja syvyyttä. Mutta stressittömyys ei poista niitä kokonaan.

Mikään tekeminen tai suorittaminen ei minulla auta niihin. Asian tiedostaminen rehellisesti ja terapeutin kanssa yhdessä ("näin tapahtuu eikä mikään siihen auta, ja yritetäänpä taas selvittää, mikä siihen pudotti") auttaa ihan vähän ja vähitellen romahduksia tulee harvemmin ja lievemmin, mutta sekään ei kokonaan ole poistanut romahduksia.

Tilanentta vaikeuttaa suunnattomasti se, jos joku tietämätön ammattilainen latelee sellaista kuin että "sinä et ole vielä löytänyt sitä tapaa, joka toimii sinulla" tai syyllistää jollain muulla tavalla. Silloin hän tavallaan kieltää todellisuuden, minun todellisuuteni. Se on kammottavaa, samaa kuin lapsuudessa on tapahtunut. Siitä laukeaa uudenlainen trauma.

Sellaista toimivaa tapaa ei voi olla, koska nämä syvänteet eivät ole tahdonalainen valinta. Olen siitä täysin varma, omien syvänteitteni kohdalla.

Luulen, että jokin lääkitys saattaisi tasoittaa näitä syvänteitä, jos sellainen löytyy. Itselleni ei ole löytynyt. Rauhoittava lääke pienissäkin määrissä kyllä tasoittaa, mutta jos olen jo pudonnut syvänteeseen, en tajua, että sitä pitäisi ottaa, vaan luulen syvänteen sisältä katsottuna kaiken olevan "totta".

Purjevene kirjoitti 29.1.2019 20:42

metsänmenninkäinen kirjoitti 28.1.2019 13:8

En ymmärrä miten ennaltaehkäisen syvännettä niinkun terapeutti ohjeistaa. Yritän toimia parhaan osaamiseni mukaan, mutta silti se ei riitä vaan välillä jokin vetää syvänteeseen (vaikka kipukohtaus tai iso pettymys) enkä saa hallittua juurikin tuolla ulkoilemisella, medittoinnilla tai sosiaalisella touhuamisella sitä. Vai teenkö noita asioita jotenkin tiedostamattani liian vähän tai huonosti niin että joku ulkopuolinen (eli terapeutti) voi todeta siitä, että olisit tehnyt paremmin niin olisit välttynyt ahdistusjaksolta.

Minusta syvännettä ei voi ennaltaehkäistä millään tavalla. Sanot mielestäni tosi hyvin, että sen voi laukaista vaikka kipukohtaus tai iso pettymys. Minulla pienikin pettymys voi laukaista pettymykseen nähden suunnattoman romahduksen. Romahdus on kuin erillinen tila, johon joudun ja josta käsin kaikki näyttää erilaiselta (synkältä, toivottomalta).

Minulla on niitä myös. Stressi lisää niiden tiheyttä ja syvyyttä. Mutta stressittömyys ei poista niitä kokonaan.

Mikään tekeminen tai suorittaminen ei minulla auta niihin. Asian tiedostaminen rehellisesti ja terapeutin kanssa yhdessä ("näin tapahtuu eikä mikään siihen auta, ja yritetäänpä taas selvittää, mikä siihen pudotti") auttaa ihan vähän ja vähitellen romahduksia tulee harvemmin ja lievemmin, mutta sekään ei kokonaan ole poistanut romahduksia.

Tilanentta vaikeuttaa suunnattomasti se, jos joku tietämätön ammattilainen latelee sellaista kuin että "sinä et ole vielä löytänyt sitä tapaa, joka toimii sinulla" tai syyllistää jollain muulla tavalla. Silloin hän tavallaan kieltää todellisuuden, minun todellisuuteni. Se on kammottavaa, samaa kuin lapsuudessa on tapahtunut. Siitä laukeaa uudenlainen trauma.

Sellaista toimivaa tapaa ei voi olla, koska nämä syvänteet eivät ole tahdonalainen valinta. Olen siitä täysin varma, omien syvänteitteni kohdalla.

Luulen, että jokin lääkitys saattaisi tasoittaa näitä syvänteitä, jos sellainen löytyy. Itselleni ei ole löytynyt. Rauhoittava lääke pienissäkin määrissä kyllä tasoittaa, mutta jos olen jo pudonnut syvänteeseen, en tajua, että sitä pitäisi ottaa, vaan luulen syvänteen sisältä katsottuna kaiken olevan "totta".

Kiitos vastauksesta. Lohdullista kuulla että on muitakin jotka kokevat ettei nämä aina ole hallittavissa olevia asioita.
Tuota sitä itsekin toivoo ja olen hiukan peräänkuuluttanutkin, että haluaisin pohtia asiaa miksi minua ahdistaa, en edisty tai en koe ainakaan edistyväni vain pohtimalla että miksi en osannut siltä välttyä.
Saanko kysyä että onko sinullakin pitkä tausta terapiassa?

metsänmenninkäinen kirjoitti 30.1.2019 10:29

Tuota sitä itsekin toivoo ja olen hiukan peräänkuuluttanutkin, että haluaisin pohtia asiaa miksi minua ahdistaa, en edisty tai en koe ainakaan edistyväni vain pohtimalla että miksi en osannut siltä välttyä.
Saanko kysyä että onko sinullakin pitkä tausta terapiassa?

On, noin 7-8 vuotta ja ensin monta terapeuttia, jotka eivät osanneet auttaa. Jäin heihin jumiin liian pitkäksi aikaa, koska luulin, että terapian kuuluu olla sellaista ja että se auttaa vasta pitkän ajan päästä.

Mutta kyllä sen sitten tosiaan tietää, jos se "toimii". Koska minulla kuitenkin oli kokemusta vain ei-toimivista terapioista, en voinut tietää, miten niin "sen voi tietää, jos se toimii". Sellaisesta ei ollut vielä kokemusta. Nyt on, ja tuntuu älyttömältä, miksi jatkoin niitä aiempia, jotka eivät toimineet. Syytin itseäni ja jäin niihin jumiin. Toisaalta nyt ymmärrän itseäni, etten voinut silloin vielä tietää.

Jollain toisella voi olla tietysti päinvastainen ongelma, että jättää liian helposti kaiken kesken heti, kun tulee jotain vaikeaa. Minulla se menee juuri toisinpäin. Jään jumiin sellaiseen, mikä on vahingollista ja pahentaa ongelmaani.

Lisäksi on ollut lyhyitä hoitokontakteja julkisella puolella. Etenkin sieltä olen saanut tuota tuollaista "harjoittele näitä temppuja, niin löydät sen, mikä sinulla toimii" -ohjetta. Ikään kuin kaikki ongelmat lievittyisivät harjoittamalla tahdonalaisia keinoja. Jos sellainen auttaa johonkin, se ei tarkoita, että sama auttaisi aivan kaikkiin ongelmiin.

Oikeanlaisen terapiamuodon (suhteessa omiin ongelmiin) lisäksi pitää vielä onnistua löytämään terapeutti, joka osaa auttaa. Hänen pitää olla ammatillisesti taitava juuri sellaisissa asioissa, jotka ovat juuri minun ongelmiani. Lisäksi pitää olla oikeanlainen henkilö, johon pystyn luottamaan ja jonka kanssa synkkaa ja henkilökemiat toimii. Mutta mistä ihmeestä voin tietää tämän kaiken terapeuttia valitessa ja miten voin selvittää, onko näin. En mitenkään. Se onkin ollut aivan toivotonta.

Oikeanlaisen terapiamuodon (suhteessa omiin ongelmiin) lisäksi pitää vielä onnistua löytämään terapeutti, joka osaa auttaa. Hänen pitää olla ammatillisesti taitava juuri sellaisissa asioissa, jotka ovat juuri minun ongelmiani. Lisäksi pitää olla oikeanlainen henkilö, johon pystyn luottamaan ja jonka kanssa synkkaa ja henkilökemiat toimii. Mutta mistä ihmeestä voin tietää tämän kaiken terapeuttia valitessa ja miten voin selvittää, onko näin. En mitenkään. Se onkin ollut aivan toivotonta.

Ja itselläni siis jotenkin sellainen olo, että aluksi se toimikin ja sainkin hurjasti apua, mutta tavallaan kun tämä ei ole auttanutkaan täysin, niin sitten saan kuulla kuinka se on oma vikani. Tai no tietenkinhän se on oma vikani, mutta että se ei tarkoita sitä ettenkö ansaitsisi silti apua lisää? Kai? Ja käynnit ovat muuttuneet sen mukaan kun aika kulunut, minä oletan että terapeutti näkee asian niin, että olisi pitänyt kehittyä jo. Olisi pitänyt, paino sanalla olisi. Mutta kun en ole. Ehkä kyse on siitä että tilanne onkin muuttunut siitä mitä se oli? Olen löytänyt uusia puolia asioista ja siten myös tarve avulle on muuttunut ja siihen ei nyt jotenkin päästä käsiksi? 😐