Näköjään mietit aika samantapaisia asioita kuin minä. 🙂 Minun mielestä ilman muuta voi mieli parantua. Joskus voi vaan olla vaikea tietää onko kokonaan parantunut tai milloin oireet tulevat uudestaan. Itse ajattelen ehkä tällä hetkellä niin että jos suht vasta tai aika usein on ollut oireita niin huomioin huonommin jaksamisen suunnitelmissa, tai opettelen nyt tekemään niin.

Minun mielestä on tärkeä tehdä jaksamisensa mukaan. Jos tuntuu siltä että on voimia töihin niin miksipäs ei mutta ei se ole ainoa oikea tapa elää ja ainoa tavoiteltava asia että on kokopäivätyössä. Työasioitakin voi järjestellä monella tavalla ja joskus tarvii vaan toipua rauhassa. Ei mitään järkeä väkisin vaan olla töissä kun "niin kuuluu" tehdä, täytyy kuunnella myös itseä.. Itse oon jo pari kertaa uupunut töissä ja enempää en aio.. Laitan oman hyvinvoinnin työn edelle (ja myös koska minulla on lapsia ja mieluummin mahdollisimman hyvinvoiva ja jaksava äiti..).

Minä uskon että mieli voi parantua. Usein pelkkä aikakin tekee tehtävänsä, osa skitsofreenikoista ja muista psykoositasoisesti oirehtivista tasapainottuu viimeistään 40-50-vuotiaina. Terapiakin auttaa. Meillä on nykyään myös hyviä lääkkeitä, jotka voivat tehdä lähes oireettomiksi ja jopa hyvinkin terveiksi. Lisäksi omilla elämäntavoilla voi parantaa elämänlaatua. Terveellinen ruoka, liikunta ja riittävä lepo tasapainottavat myös mieltä.

Työtä ehtii tehdä, hoidetaan ensin itsemme kuntoon. Tottakai jokainen haluaisi kiiruhtaa elämässä eteenpäin, mutta toisista kuopista menee kauemmin kavuta ylös. Se on pakko hyväksyä vaikka kuinka ärsyttää, ahdistaa ja hävettää. Kukaan ei pyydä itselleen mielenterveysongelmaa, eikä ketään mielenterveyskuntoutujaa voi leimata laiskuriksi. Kauhean ison työn jokainen meistä joutuu tekemään itsensä kanssa.

Älä menetä toivoa. Kuntoutuminen on mahdollista.

Olen miettinyt usein samaa asiaa, et voiko se ihmismieli koskaan parantua. Itse ajattelen paljon (joskus liikaakin?) näitä ikäviä asioita, ja pyrin käsittelemään ne mielessäni. On kuitenkin sellasia asioita, joita en meinaa unohtaa.

Esimerkkinä haluaisin kertoa pariskunta-kavereistani, jotka ehdin tuntea usean vuoden ajan ja meillä oli jatkuvasti riitaa. Laitoin lopulta välit poikki tähän pariskuntaan. Ahdistaa välillä kamalasti, kun alan muistella vanhoja asioita liittyen näihin. Tilanteita, joissa ovat pilkanneet tai nöyryyttäneet minua. En edes tiedä, miksi kestin sitä niin pitkään. Mut parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan?

On olemassa erilaisia tapoja parantaa oloa, onneksi. Mun kohdalla kirjoittaminen auttaa, samoin rauhoittuminen ja ajattelu sekä luonnossa liikkuminen... ja ylipäätään liikkuminen. Millä tavalla te parannatte mieltänne?

Mä uskon, että mieli voi parantua, mutta omalla kohdallani olen pikemminkin päättänyt vain tulla sairauteni ja rajoitusteni kanssa toimeen. Itselle ei työelämä ole iso juttu, koska en ole koskaan siellä ollut. Romahdin jo teininä ja olen ollut koko aikuisikäni työkyvytön, joten ajatus tuntuu ihan luonnolliselta vaikkakin toki kyllä joskus hävettää kokemattomuus ja tietämättömyys sillä saralla. En kuitenkaan kaipaa töihin vaan pikemminkin päinvastoin; koko ajatus työstä tai opiskelusta pelottaa mua niin paljon, että usein jopa toivon, etten ikinä parannu, jotta voisin välttää joutumasta tuollaiseen pelottavaan tilanteeseen. Oma pelkoni ei johdu niinkään itse työnteosta vaan siitä yhteisöstä, joka siinä sivussa tulisi. Olen niin syrjäytynyt, että pelkään terveitä ihmisiä, koska koen olevani aivan vääränlainen heidän joukkoonsa. (muut eivät välttämättä koe tätä näin, mutta itselleni on pinttynyt tämä ajatus päähän ja sekin osaltaan rajoittaa tekemisiäni).

Mä kuitenkin uskon, että voin oppia elämään todella hyvää elämää huolimatta sairaudestani. Oma diagnoosini on skitsofrenia, jota olen sairastanut viitisen vuotta. Olen jo aika paljon päässyt eteenpäin toipumisessani ja saanut mm. toimintakykyäni melko paljon takaisin, mutta se on ollut työläs prosessi (ja jatkuu vielä). Oma arkeni on kovin erilaista kuin monen muun. Olen paljon kotona koirani kanssa, siivoan, teen ruokaa, harrastan kotona monenlaista ja nautin lenkkeilystä koiran kanssa. Tapaan kavereitani (jotka ovat enimmäkseen myös syrjäytyneitä..) ja käyn hoitotapaamisissa. Se on aivan riittävän hektistä elämää itselleni eikä mulla enimmäkseen ole tylsiä päiviä, koska keksin nopeasti jotakin mukavaa puuhastelua, jonka pariin voin uppoutua. Yleensä olen sinut sen kanssa, ettei arkeni ole kovinkaan mielenkiintoista, jos katselee sitä sen mukaan, mistä päivän askareeni koostuvat.

Kuitenkin oma sairaus ja ystävien sairaudet tekevät arjesta joskus liiankin mielenkiintoista eikä juonenkäänteistä kyllä ole pulaa. Koen kuitenkin senkin jo normaalina arkenani, sillä näin on ollut useamman vuoden. Oikeastaan mun on hyvin hankalaa edes kuvitella, ettäkö voisin olla jossain toisenlaisessa tilanteessa ja elää toisenlaista arkea. Olen sopeutunut omaan elämääni niin hyvin, että usein jopa unohdan sen, etteivät monet muut elä samoin. Tästä seuraa joskus hankaliakin tilanteita.

Olen kuullut paljon ihania kokemuksia töihin palaamisesta. Jotkut toipuvat ja toiset oppivat tulemaan oireidensa kanssa toimeen jopa niin paljon, että on mahdollista palata työelämään. Itse en kuitenkaan näe työntekoa hyvän elämän määritteenä. Elämässä on paljon muutakin kuin työ ja elämästä voi nauttia monella tapaa. Itse koen tärkeäksi oman kuntoutukseni kohdalla, että kuuntelen itseäni. Jos olen aivan näännyksissä, otan 'lomaa' ja lepäilen niin kauan kun tarpeen. Jätän siis kaiken muun kuin pakolliset jutut (lähinnä koiranhoito ja hoitotapaamiset) sivummalle ja teen vain asioita, jotka auttavat lataamaan akkuja. Itseasiassa mulla oli juuri tällainen jakso, ja on edelleen. Nyt lepään mahdollisimman paljon ja luistan esim. siivoamisesta tai sosiaalisuudesta. Niitä ehtii tehdä myöhemminkin, kun on taas paremmassa kunnossa. 🙂