Hei!
Olen melkein 30v mies. Olen heti synnyttyäni adoptoitu perheeseen jossa toinen vanhemmistani on pienestäpitäen huutanut ja arvostellut aina kun en ole heti oppinut jotain tai jokin ei ole mennyt toivotulla tavalla. Vanhemmat myös olleet tosi paljon töissä, tulleet kotiin aina vasta illalla. Olin nuorena aika vilkas ja impulsiivinen sekä menin helposti muiden mukaan tyhmyyksiin, kävin koko ala-asteen erityisluokkaa. Huutoa tuli tosi usein, jos koulu ei sujunut tai jos olin mennyt muiden pakottamana kiusaamaan. Myös jos minua kiusattiin ja kerroin tästä vanhemmille niin sain huutoa että miksen kertonut opelle-en uskaltanut . Jos onnistuin jossain, olin heti maailman paras, jos epäonnistuin, tuli huutoa ja haukkumista.

Nyt aikuisena olen huomannut että en osaa kiinnostua oikein mistään tai todella vaikeaa aloittaa keskustelu jostain tai tekemään jotain. Tai tuntuu kuin pääkopasta puuttuisi jokin työkalu tai tutka mikä reagoi ympäristön ärsykkeisiin. Harrastan jonkinverran piirtämistä, musiikkia, ym. mutten saa niihinkään omanlaista sisältöä tai ”minää”. Välillä myös tuntuu kuin eläisin useamman persoonan elämää, työpaikalla, koulussa tai kotona. Kotona vaivun usein miettimään että mikä minua vaivaa, miksen voi olla kuin muut. Kaikki jää kesken tai en löydä halua aloittaa.

Kun yläasteikäisenä rauhotuin vähitellen ja pääsin ”tavalliselle luokalle”, alkoi vissiin tämä eri persoonissa tai rooleissa eläminen. Silloin se ei vielä häirinnyt minua, olihan ympärillä kavereita ja tuttu kouluympäristö. En silloin vielä jotenkin hahmottanut sosiaalisia normeja-olinhan ollut koko ikäni erityisluokalla-ja jouduin vielä välillä vaikeuksiin. Kavereiden kanssa pelattiin tietokoneella tai pyörittiin kylillä ilman sen kummempaa tekemistä. Kotonakin huuto väheni joskin toinen vanhempi pakotti aina kertaamaan läksyt hänen kanssaan. Lähes kaikkea tai kaikkia muita arvosteltiin kovalla kädellä.

Lukiossa iski ensimmäiset kunnon ihastus ja minäkuva( se minkä olin ala-asteen lopulla ja yläasteella rakentanut) hajosi. Huomasin ekaa kertaa etten oikeastaan tiennyt miten solmussa olin. Huomasin ekaa kertaa että minulta puuttuu jotain tai jokin. Olen aina ollut tosi huono päästämään asioista irti ja tämä ihastus kesti kaksi vuotta syöden sisältä tosi pahasti. Tätä seurasi masennus. Kun kysyin vanhemmiltani, miten tai mistä ihmiset nykyään juttelee( en muista enää, mitä tai mistä juttelin aiemmin tai jäädyttikkö tämä tunne jotenkin kiinnostukseni kaikkeen) vastasi toinen vanhempi että ”Luen vaan jotain yleissivistävää tai sanomalehdistä joku uutinen….”

Kävin ennen lukiota ja sen jälkeen terapiassa useamman vuoden ja jälkimmäisen aikana olo vähän helpotti-opin ymmärtämään osittain mistä paha oloni johtuu. Olo palasi kuitenkin vähitellen takaisin. Tuntuu kuin eläisin suorittamalla. Tykkään kyllä työstä mitä teen, mutten koe tekeväni sitä itse vaan jonkun toisen elämässä ja pelkään jatkuvasti epäonnistuvani. Ainoastaan lähimpien ystävieni kanssa epäonnistumisen pelko kaikkoaa koska tiedän että he tukevat, vaikken keksisi tuntiin mitään puhuttavaa tai vaikka kertoisin että :”Sori jos olen poissa oleva, on taas suorittamisvaihde päällä”. En ole ikinä seurustellut vaikka välillä olisin kovasti halunnutkin- koen vain etten pysty ja tiedän jo etukäteen ettei yhteiselosta tulisi mitään jos menisin aina lukkoon-ja olisi jatkuvasti vain ahdistavaa ja hiljaista. Miettisin kokoajan että mistä voisin puhua ja mitä voisi tehdä-kaikki olisi suorittamista.

Toinen vanhemmistani on taas aina yrittänyt tukea minua vaikkei aina ole osannut antaa omaa tilaa. Hänelle olen taas itse suutuspäissäni/ahdistuneena purkanut omaa suotta pahaa oloani. Tosi usein on olo että minut on vaan heitetty tänne jostain tai olen vain ilmestynyt jostain-täysin juureton olo tai etten kuulu mihinkään. Että minulta puuttuisi tyhjyyden lisäksi kaikki muut tunteet mitkä ihmisellä on. Kun ihastun, alkaa taas ahdistaa ja suru alkaa painaa. Kavereiden, toisen vanhemman ja muiden läheisten kanssa olo usein vähän helpottaa mutten halua jatkaa näin koko elämääni.

Miten tästä oravanpyörästä ja tyhjyydestä pääsee ulos? En haluaisi mitään niin paljon kuin jutella omasta halusta ihmisten kanssa, olla kiinnostunut aidosti asioista ja ympäristöstä, saada kenties jossain vaiheessa perheen. Tuntuu tosi pahalta kun haluaisi jutella jonkun tosi kivan ihmisen kanssa ihan oikeasti muttei keksi mitään puhuttavaa-kun ei ole koskaan keksinyt kun on robotti