goalseeker kirjoitti 24.9.2008 20:24

Tämän kasvuprosessin vuoksi tunnen itseni joskus hieman erikoiseksi, etuoikeutetuksikin. Miesten keskuudessa –näin kuvittelen- se ei ole kovin yleistä. Ainakaan miehet eivät niistä asioista keskenään keskustele. Sehän paljastaisi heikkoutemme ja vajavaisuutemme. Mutta olen iloinen, että olen oppinut kuuntelemaan mitä pelkoni minulle yrittää kertoa. Olen myös asettumassa elämään niiden kanssa niin, että hyväksyisin tosiasian, etten voi hallita sitä, mitä minulle tapahtuu elämässäni. Keskityn siis siihen ajatukseen, että vasta kun jotain tapahtuu, ratkotaan ongelmia. Eikä käytetä nyt kaikkia voimia ”turhaan” spekulointiin. Nyt on kaikki hyvin –sitä on kuitenkin ihan mahdoton yrittää muistaa.

Lähtemisen pakko on tuttu meidän suhteessa vaimon taholta. Siksi minä en olisi sinuna pitkävihainen asian suhteen, sillä minä uskon miehesi tuskittelevan tosissaan sellaista sanoessaan. Vaimo sanoo usein, että nyt tekisi mieli pakata kassi, mutta en pakkaa. Hän sanoo, että silloin hän kyllä tietää osuvansa arkaan paikkaani, mutta tuntee itse niin suurta arvottomuutta, että uskoo minulla olevan parempi ilman häntä.

Tällä kommentilla pystyn katsomaan miehen lähtemis uhkausta aivan eri näkökulmasta. Mitä ilmeisimmin tästä samasta asiasta on ollut kyse. Niinhän mies on sanonutkin, "että voi lähteä kun kerran on niin huono mies". Tilanne ja riita missä tuo ensimmäisen kerran tapahtui oli loppujen lopuksi aivan älytön. Mies koki tilanteessa,
että hänen täytyy valita. Järjellä ajateltuna mies reagoi vahvasti yli. Mutta mutta.
Oikeastaan hänen historiansa huomioon ottaen, ehkä ylireagoi mutta sen voi ymmärtää. Tilanteessa mies vastasi puhelimeen tyttärelleen ja tämän ohjaajalleen (pitkä puhelu) kun meillä oli pikkujuniorin kanssa ns "tilanne päällä". Napero kiljui pää punaisena ja yltyi vaan kun huomasi isänsä keskittyvän puheluun (napero oli juuri kiivennyt tikkaita isänsä perässä katolle ja olin saanut hänet sieltä alas ja siitä luonnollisesti hirmuinen kiljunta) Tilanteessa kirjoitin miehelle lapun, että sanoisi soittavansa myöhemmin ja sitä ei tapahtunut. (kyseiseen tyttäreen ja hänen isänsä hyppyyttämis soittoihin on ylipäätään ärsytyskynnykseni melkoisen matalalla. Hän on yksi niistä henkilöistä joka on suhteemme alkuaikoina kirkkaasti saanut ohittaa minut monessa asiassa) Koska mies ei lopettanut puhelua, minun "minut ohitetaan" refleksi löi pintaan ja menin ulos, tässä tilanteessa olisin voinut oksentaa, yritin rauhoittua ulkona. Mies reagoi tähän alkamalla räyhäämään (kun mielestäni hän olisi voinut vaan todeta ettei halunnut metelistä huolimatta keskeyttää puheluaan) ja heitti kysymyksen että: pitääkö hänen taas valita, hän voi kyllä lähteä jne (siis meidän ja lapsensa välllä) Minusta tuo oli kohtuutonta, koska niin ei mies ole koskaan joutunut tekemään. Nyt vasta tajusin. Ei olekaan minun kanssani, mutta 2exänsä laittoi valitsemaan miehen ykkösliiton lapset (olivat miehen yksinhuollossa) tai hänet ja pienemmät lapset. Tosin tuo oli 2exän keksimä tekosyy erolle. Tämä on nyt taas tällaista tilitystä. Mutta tuon kommenttisi ansiosta ymmärrän, että nämä oletetut valintatilanteet ovat miehen "heikko kohta".

Tämä on näitä asioita, että ajatteleeko lasin olevan puoleksi tyhjä vai puoliksi täynnä.
Minä olen huomannut valitettavasti ajattelevan usein, että se on puoliksi tyhjä. Joskus ei tule mieleenkään muuta näkökulmaa ennenkuin sen joku sanoo. Vuosi tolkulla olin kärsinyt isäni luona käynneistä, hän kun mainitsi aina ettei "mattia" ole näkynyt (lemmikkilapsensa, veljeni, jonka varjoon lapsena aina jäin). Ajattelin aina, että miksi minä tuun tänne kun isä haluaa kuitenkin että "matti" olisi täällä minun tilallani. Kunnes kerroin työkaverilleni. Miehillä on joskus yllättävän järkeenkäypä logiikka🙂
Työkaverini sanoi: eihän isäsi sitä tarvitse tarkoittaa, että haluaisi veljesi olevan mieluummin paikalla. Hänhän tarkoittaa sitä, että moittii veljeäsi, kun hän ei käy ja on kiitollinen siitä, että sinä käyt. 🙂

Oman kasvuprosessini myötä tunne olevani hiukan ehkä herkillä. Nyt ymmärsin miksi joskus silloin 20vuotta sitten tapahtunut asioiden käsittely on jäänyt puolitiehen.
En tehnyt sitä ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Käsittelin asioita lähinnä omasta vihastani käsin. Aluksi olin suunnattoman vihainen läheisilleni jotka olivat tuskaa aiheuttaneet. Lopuksi ymmärsin heidän käytöstään ja sen ettei se ollut tarkoituksellista vaan ymmärtämättömyyttä. Oma itseni jäi hoitamatta. En ollut käsitellyt itseäni rakkaudella, en ollut hyväksynyt ja surrut pois niitä tunteita mitä tilanteista oli jäänyt sisimpään. Nyt niitä sitten vähän väliä pulpahtelee pintaan ja nyt säälin, säälin suunnattomasti sitä pikku tyttöä jolla ei ollut ketään kenelle olisi voinut sanoa pahaaoloaan.
Eilen lenkillä ollessani mietin elämääni (taas). Mietin sitä, että kuinka onnekas kuitenkin olen ollut, kun ottaa huomioon lähtökohdat missä olen kasvanut. Olen ollut niin monessa asiassa onnekas, niin moni mahdottomalta tuntunut asia on järjestynyt.
Kuinka paljon epäonnistumisiin olevia aineksia elämässäni on ollut ja aina olen selvinnyt, jopa onnekkaasti. Ja toisaalta taas, kuinka näitä onnistumisia on aina varjostanut tämä ahdistus, välillä heikompana välillä vahvempana.
Toivon, että jonain kauniina päivänä niin sinä, kuin minä, voimme elää elämäämme samoin kuin tuo "kotkansydän" sivujen kirjoittaja (on muuten mies hänkin). Tällä hetkellä oivallettuna on vain pieni osa, mutta ehkä se alku on kuitenkin ratkaisevin.

Reetu, tuo ”tilityksesi” kuvaa varsin hyvin tunnekaappausta, johon itsekin joudun sellaisen voimakkaan asian äärellä, josta syntyy vääristynyt tunne ilman järkevää tulkintaa eli esim. hylätyksi tulemisen pelko ☹️ Mietin voiko asioita läpikäymällä ja antamalla tilaa tunteille koskaan kuitenkaan rakentaa kaikkiin tilanteisiin liittyvää järkevää tulkintaa. Meihin on sisäänrakennettu tämä mekanismi, joka voi laueta tietyissä olosuhteissa. Kun puhut puoliksi tyhjästä tai vaihtoehtoisesti puoliksi täynnä olevasta lasista, niin mietin olisiko negatiivinen ajattelu tunnekaappauksille altistava taipumus/persoonallisuuden piirre. ”Sisäinen höpöttäjähän” (Tony Dunderfeltin kirjassa Itsetuntemus voimavarana) voi olla kuin suosittu dvd-levy, jota pyöritämme päässä erityisen paljon.

No, en tiedä onko syyn löytäminen se päätavoite. Paraneminen kait olisi tärkeintä, siitä riippumatta, mistä sairaus on saanut alkunsa. Hyväksyntä ja ymmärrys ovat todellakin kasvun edellytyksiä. Uskon vahvasti, että paitsi itseltä, niin myös toiselta ihmiseltä tulisi saada tuota hyväksyntää. Rakkauden ilmapiiri on paras kasvupohja. Se ei tietenkään yksin auta. Pitää myös itse ponnistella.

Minäkin suren sitä pientä poikaa, joka on sisälläni. Se on itsesääliä, joka saattaa nousta tilanteessa, jossa tuntee itsensä voimattomaksi, riittämättömäksi, uhatuksi, pieneksi. Se pieni poika eli lapsuudessani jatkuvassa pelossa eikä sille ollut oikeasti turvallista paikkaa. Kunpa se suuri vapauttava oivallus joskus tulisikin. Oivallus siitä, että en enää ole pieni. Tai jos olenkin, niin elämä kantaa. Muistan liian harvoin tuota pientä pisamanaamaa, vaikka hänen ”syntymäpäivänsäkin” oli tässä kuussa 🙂

Tänään keskustelimme vaimoni kanssa tunteiden ilmaisemisesta. Siitä, miten tärkeää olisi saada tuntea ja ilmaista tunteensa ilman että tarvitsisi tuntea niistä syyllisyyttä. Jos ei siihen ole mahdollisuutta, tunteet löytävät jonkin muun kanavan, usein ahdistuksen. Vaimolla oli kaavio, jossa kuvattiin asteikkoa hyvästä olosta sairastumiseen. Asteittain tunteiden käsittely vaikeutuu ja paluu hyvään oloon on joka askelmalta monimutkaisempaa. Mielenkiintoinen pointti kaaviossa oli, että työnarkomania, ylireippaus ja kiire ovat tapoja edetä masennuksen ja ahdistuksen tunteista eteenpäin. Jotta paluu hyvään oloon tapahtuisi, kaikki tukahdutetut tunteet on kuitenkin koettava. Sen sijaan pelko, pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne ovat perustunteita, joiden pelkkä ilmaisu parantaa oloa. Harmi kun tuossa paperissa ei ole lähdettä, jonka voisi vinkata.

Olipa tuulinen viikonloppu. Puut huojuivat ja syksyn lehdet peittivät maan. Ilma oli kuitenkin kaunis, aurinko väritti ruskaa ja antoi valoa syksyyn. Kumpi sinulle jäi mieleen vai millainen ilma teillä päin oli. Minä välillä olin iloinen valosta, välillä harmitti lehdet pihassa ja tuulen ulina. Siis sekä positiivista että negatiivista ajattelua 🙂

goalseeker kirjoitti 28.9.2008 21:10
Tänään keskustelimme vaimoni kanssa tunteiden ilmaisemisesta. Siitä, miten tärkeää olisi saada tuntea ja ilmaista tunteensa ilman että tarvitsisi tuntea niistä syyllisyyttä. Jos ei siihen ole mahdollisuutta, tunteet löytävät jonkin muun kanavan, usein ahdistuksen. Vaimolla oli kaavio, jossa kuvattiin asteikkoa hyvästä olosta sairastumiseen. Asteittain tunteiden käsittely vaikeutuu ja paluu hyvään oloon on joka askelmalta monimutkaisempaa. Mielenkiintoinen pointti kaaviossa oli, että työnarkomania, ylireippaus ja kiire ovat tapoja edetä masennuksen ja ahdistuksen tunteista eteenpäin. Jotta paluu hyvään oloon tapahtuisi, kaikki tukahdutetut tunteet on kuitenkin koettava. Sen sijaan pelko, pettymys ja hylätyksi tulemisen tunne ovat perustunteita, joiden pelkkä ilmaisu parantaa oloa. Harmi kun tuossa paperissa ei ole lähdettä, jonka voisi vinkata.

Olipa tuulinen viikonloppu. Puut huojuivat ja syksyn lehdet peittivät maan. Ilma oli kuitenkin kaunis, aurinko väritti ruskaa ja antoi valoa syksyyn. Kumpi sinulle jäi mieleen vai millainen ilma teillä päin oli. Minä välillä olin iloinen valosta, välillä harmitti lehdet pihassa ja tuulen ulina. Siis sekä positiivista että negatiivista ajattelua 🙂

Viikonloppu oli tuulinen ja pilvinen, vähän jopa satoi. Tuuli oli kuitenkin lempeä. Eilen maanantaina taas oli kuvaamasi aurinkoinen kirkas päivä. Aamupäivällä töihin ajaessa ihailin syksyn puiden väriloistoa. Valon osuessa vaahteraan sen väri olivat henkeäsalpaavan kauniit. Tänä aamuna niitä samoja lehtiä ei juurikaan samassa puussa enää ollut.

Ahdistusta on jälleen pukannut melko voimakkaasti pintaan. Yritykset ajatella vain omia reaktioitani ei käytännössä aina oikein onnistu. Totesin olevani vähemmän ahdistunut kun mies on töissä, kuin että hän on kotona. Miehen sohvalla löhöilevä ja Tv:tä katsova olemus on ahdistava. Kynnys keskeyttää tuo löhöily puhumalla jostain vakavemmasta on todella korkealla. Sunnuntai aamuna saimme keskusteltua sen verran parisuhteestamme, että totesimme molemmat jotain täytyisi tehdä. Miehen paneutumisella vain töihin on ollut oma hintansa, meidän parisuhde. Se ettei mies pääse työasioistaan irti vapaa-aikana on tosi syvältä. Nyt mies kertoi kuitenkin tilanteen muuttuvan kun viime viikkoisessa palaverissa totesi ettei hänen uskomuksensa vaikuttaa työhönsä pitänytkään paikkaansa. (Mielestäni hirmuisen kaukaa haettu juttu). Hänen oli todennut ettei hänen työpanoksellaan ja mielipiteillään olekaan niin suurta merkitystä. Nyt hän tuntee oikeudekseen tehdä töitään vähemmän stressaten. 😉

Tunteiden ilmaiseminen tässä parisuhteessa on aina osaltani väärä. Tunteeni ovat vääriä. Yht äkkiä olenkin kuin pikkutyttö, jolle isä tai äiti jatkuvasti osoittaa kuinka tunteeni ovat aiheettomia ja turhia. Miehen jatkuvalla oikeassa olemisella on ollut oma hintansa. Maksajana olen minä. Vapaaehtoisestihan mies ei ota puheeksi mitään syvällisempää parisuhteeseemme liittyvää. Aloite on aina minun puoleltani. Oikeastaan juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, ettei miestä voisi vähempää kiinnostaa minä, ihmisenä.

Olet oikeassa, en kykene selvittämään tätä yksin. Tuo möykky rinnuksissa ei ole pekästään omaa aikaansaannostani, enkä sitä siten kykene yksin täysin selvittämään ja hyväksymään. Kasvava ahdistus miehen seurassa on selvä merkki siitä, että kaikki tästä ahdistuksesta ei ole peräisin minusta.
Nyt juuri ei minulla ole visioita miten tästä edetään eteenpäin. Minulla on sellainen käsitys, että parisuhteemme miehen mielestä on aivan ok ja keskinäinen kommunikointimme hänen mielestään aivan riittävää ja tyydyttävää. Jos näin on, miksi sitten minusta tuntuu, etten ole tarpeeksi kiinostava henkilönä, ettei hän tarvitse minua, että useampi asia on hänelle tärkempää kuin parisuhteemme yms.
Näitä asioita olen ajatellut miehen kanssa selvitellä lähiaikoina. En tiedä sitten miten saan asioita otettua esille kun kurkusta puristaa, eikä oikeita sanoja tule ulos vaikka kuinka haluaisi.

Olen edelleen lukenut "tuskasta pois" tulosteitani, olen vaiheessa "rakkaus". Lukemiseni on pidemmällä kuin mieleni ja ahdistukseni. Totesin tässä lenkillä ollessani kuinka hyvin meillä periaatteessa on kaikki asiat, parisuhteemme onni on niin pienestä kiinni. Mutta se "pieni" on niin perustavaa laatua oleva, että se vaikuttaa aivan kaikkeen.
Nyt olen juuri varmaankin syvemmällä ahdistuksessani, eikä sitä porttia ulospääsyyn ole näköpiirissä. Toivotaan parasta, toivotaan että keskustelumme miehen kanssa
avaa joitakin solmuja.
Aurinkoista alkavaa viikkoa!

Kun luin kirjoitustasi eilen päivällä, lähetin sinulle saman tien linkin kurssista, johon olemme osallistuneet. Tuo kirjoitukseni ei tullut läpi, se taisi olla liian mainostava. Ajattelin vaan, että voisit olla kiinnostunut sellaisesta kurssista, joka on oikeasti hyvä. Se löytyy Valamon luostarin kansanopiston ohjelmasta. On ihan viisasta osallistua sellaiseen, jossa joutuu itse työskentelemään ja katsomaan ja kuuntelemaan puolisoa. Minä nousin jotenkin tasoa ylemmäs aviomiehenä parisuhdekurssilla. En usko, että suora kysymyksesi vaikkapa että ”Miksen ole sinusta kiinnostava?” tuottaisi mitään tulosta. Mutta esimerkiksi ryhmäkeskusteluna kysymys: Miten osoitan vaimolleni kiinnostukseni päivittäin? on ihan eri asia.

Älä päästä tai työnnä miestäsi kauas itsestäsi, vaikka hän ehkä mielellään torjuu kaiken epämukavan. Se on inhimillistä. Avioliittonne ei kaadu siihen, että miehesi saa tietää sinun heikkoutesi. Sinun on kestettävä se, että hän tietää. Sinun on kunnioitettava itseäsi siinäkin tilanteessa, että hän hyökkää ja oltava järkähtämätön. Mutta rehellinen.

Teillä on paljon hyviä asioita liitossanne. Niidenkin varaan voi rakentaa tulevaisuutta. Eikä teillä tilanteeseen liity salarakkaita, jotka on nieltävä. Teillä on ilmeisen vahva rakkaus taustalla. Olen sata varma, että miehesi on tosi hämmentynyt. Muista, että sinun tuska itsestäsi ja teidän parisuhteenne hoitaminen ovat kaksi eri asiaa, jotka kuitenkin linkittyvät toisiinsa niin tiukasti, että läheltä on vaikea nähdä eroja. Parisuhdetta hoitamalla voi päästä etenemään niin, että on helpompi kohdata nämä ahdistuksesi yhdessä. ”Läsnä ja lähellä” on kuulemma hyvä kirja. Ajattelu tuo kyllä oivalluksia usein, mutta vielä parempi on joutua sanomaan asioita ääneen. Sitoutumisen kannalta.

Olen todella pahoillani olostasi. Kuitenkin, ollemehan tässä tutkineet kaksi viikkoa sitä, että kaikki tunteemme ja reaktiomme ovat meille oikeita. Olisi siis kummallista sanoa, että toivon ahdistuksesi pois. Toivon, että ahdistuksesi kertoo sinulle tarvittavat asiat. On myös huomioitava se, että avioliitossa on erillisyyden vaihe, joka edeltää uudenlaista kumppanuutta. Ei varmaan kuitenkaan kannata jäädä odottamaan, että parempi vaihe vaan sarastaa jonkin ajan kuluttua. Möykyille täytyisi antaa ensin kyytiä. Möykky on sinun kertomaton salaisuutesi, joka haluaa ulos. Hyviä keskusteluja teille.

Löysin tuon Valamon luostarin kurssiesitteen. Siinä oli monta muutakin aivan minua itseänikin kiinnostavaa kurssia. Tosin paikka on meistä kaukana ja viikonloppua sinne "me kaksi vain" on kohtuullisen vaikea järjestää. Mutta katsotaan.

Eilisen mieheni kanssa käymäni keskustelun perusteella voin vain todeta, että samassa veneessä ollaan molemmat oltu. Molemmat omilla tahoillamme ahdistuneita ja jopa samoista asioista. Aikaisemmin kirjoittamani ketjun otsikko "työ hiertää välejämme" on ollut enemmän kuin osuva. Se on hiertänyt meitä molempia. Mies oli miettinyt omaa käyttäytymistään ja todennut päivystyviikolla vetäytyvänsä ja tällä tavoin estävän minua hermostumasta mahd. äkkilähdöistä yms työhön menneestä ajasta. Tämä on taas saanut minut tuntemaan ettei mies ole noilla viikoilla koskaan henkisesti läsnä, joka on vain pahentanut tilannetta ja yhä enemmän olen syyttänyt hänen työtään tilanteestamme. Mies pitää muutoin työstään, mutta tällä suhtautumisellani olen saanut miehen tuntemaan syyllisyyttä tilanteista mihin ei hän ole mitenkään itse voinut vaikuttaa. Luonnolisesti tämä kaikki on saanut hänet entisestään pakenemaan työhönsä, kun jo ennestään on taipumuksia työnarkomaniaan (entinen yrittäjä). Koko episodi on ollut aika huvittava, kun ottaa huomioon tosiaan, etten itseasiassa miehen työtä ja sen vievää aikaa (olen sen pikkuhiljaa sisäistänyt) ole moittinut vaan juuri sitä, että miehen ajatukset ovat muualla. Aika loogista kun ottaa huomioon, että mies on osannut vetää "kellonsa" normaaleilla viikoilla pois päältä, kun ei pelkoa hermostumisestani ole ollut.

Samassa yhteydessä sain kerrottua siitä, miten kaikki tämä, sekä miehen jyräävä käytös on aiheuttanut minussa ja mistä tilanteista lapsuudessani ne muistuttaa.
Miehen luonne ja käytös muistuttaa hyvin paljon isänsä käytöstä ja luonnetta, josta hän ei ole ylpeä. Lisänä käytökseen on tietysti isänsä antama ankara kasvatus jossa pienestä pojasta tehtiin MIES isoilla kirjaimilla. Pieni heiveröinen poika pantiin kantamaan joka päivä itseään suurempaa puusäkkiä (jotka oli itse pilkkonut) kolme rappukerrosta ylemmäs. Jos pojalla tuli suru puseroon ja osoitti jonkinlaista heikkouden merkkiä, "isän käsi" ojensi hyvin nopeasti, ettei TOSI miehet itke.
Yms vastaavia kasvatus systeemejä, kun pojasta ei saanut kasvaa heikko vaan kunnon suoraselkäinen MIES.

Oivalsin juuri tänä aamuna itsekin sen, että oma tuskani ja parisuhteemme on kaksi eri asiaa. Mutta, että voin hoitaa omaa tuskaani on myös parisuhteemme "möykyt" hoidettava.
Muuten huomasitko, että tuolla kotkansydän sivuilla oli sellainen otsikko kuin "paranemisen prosessi". Kävin sitä läpi hiukan ja luulen että tuossa tekstikokoelmassa saattaa olla avain tähän oman tuskani käsittelemiseen tai ainakin ohjeita ja oivalluksia, mitä on jäänyt ymmärtämättä.

Kuitenkin, tänään on huomattavasti kevyempi olo kuin tuolloin tiistaina. Ahdistus on hiukan laantunut, ja johtuu tuosta keskustelusta mieheni kanssa. Mutta sitä on vielä ja
uskon, että vielä kauan. Tähän syksyyn asti olen kuvitellut, että kun tiedän syitä tunteisiini, niin ymmärrän tunteeni ja siten pystyn tasapainoilemaan niiden kanssa. Mutta "meidän ei tarvitse ymmärtää, miksi meillä on niitä tunteita, joita meillä on. Miksi-selitysten etsiminen vie meidät kauas pois abstrakteihin ajatuksiin, joista meillä ei ole perusteita pitää yhtä toista parempana. Se eristää meidät tunteistamme ja niiden kokemuksesta. Alkuperäinen tunne hautautuu etsimisen tuskan alle" -lainaus kotkansydän sivuilta.
Kuinka paljon aivokapasiteettiani olen käyttänyt siihen, että olen yrittänyt ymmärtää omia tunteitani ja aivan turhaan 🙂

Se mainitsemani melkein valmis "hääkirja" katosi sitten tietokoneeltani 😑❓ Joudun siis kuitenkin tekemään sen uudestaan, mutta ehkä niin on tarkoituskin, vaikka se harmittaakin.
Aurinkoisia päiviä!

Kirjoitan nyt vielä lyhyesti ennen kuin foorumi lähtee viikonloppuvapaalle ja kun huomenna ei ole mahdollisuutta. Olen iloinen Reetu siitä, että sinulla on parempi fiilis ja olet päässyt yhteyteen miehesi kanssa. Toivottavasti teille jossain vaiheessa tulee mahdollisuus osallistua parisuhdekurssillekin.

Tuo havaintosi samassa veneessä olemisesta on varmaan aika tyypillinen. Sitä voi välillä avioliitossa ajautua tilanteeseen, jossa tuntuu siltä, että ollaan ihan eri järvellä, mutta keskusteluyhteyden saaminen osoittaa, että samassa veneessähän sitä soudellaan myrskyt ja tyvenet.
Keskusteluyhteyden löytäminen puolestaan edellyttää läsnäoloa, kuuntelemista ja avautumista. Siihen moodiin pääseminen voi joskus tuntua todella auvoiselta 🙂

Työnarkomania on varmaan aika tyypillinen tapa olla poissa ja paeta. Tapoja on tietenkin monia. Mutta avioliitto on läsnäolon arvoinen asia. Sen eteen kannattaa jopa taistella, antautua ja avautua. Siksi kait juuri puolison viestit siitä, että voisi lähteä, voivat olla hyvinkin loukkaavia.

Miestäsi kasvatettiin varsin tyypilliseen perussuomalaiseen tapaan. Minun ”kasvatuksessani” ehkä kuitenkin korostettuna oli poissulkeminen ja ”mollaaminen”. Vertailu muihin poikiin ja moittiminen oli tyypillistä. Se ei suinkaan edesauttanut terveen itsetunnon kehittymistä.

Huomasin minäkin sen paranemisen prosessin, mutta en ole siihen syventynyt. Kun puhutaan prosessista, niin uskoisin, että siinä on tärkeää (myös paranemisprosessissa) nähdä kokonaisuus, tavoite ja erilaiset vaiheet. On tärkeää, että näkee ja hyväksyy itsensä paranemisen ja kasvun eri vaiheissa. Ne epätäydellisyydet ja heikkoudet, joita inhimilliseen elämään yleensäkin liittyvät. Erittäin oivallinen ajatus, jonka noteerasin Kotkansydämen sivuilta: ”Kun me huomaamme olevamme voimattomia, ainoa järkevä toiminta on hyväksyminen.”

Hyvää viikonloppua 🙂

Hei taas!
Olen tässä viime aikoina pohtinut suhteitani läheisiini, sisaruksiini lähinnä ja omiin vanhempiini. Olin perheen kuopus, veljeni ja minun ikäero on neljä vuotta. Muistan kun pienenä olin aivan liian pieni kaikkeen, veljeni ei sitä ollut. Vieläkin olen liian "pieni" kaikkeen. Tällä tarkoitan sitä, että vieläkin jään ulkopuoliseksi sisarussuhteissani. Vaihtelevissa elämäntilanteissani minua on potkittu päähän, sen sijaan, että olisi ohjattu pikkusiskoa. Tästä kaikesta olen ollut vuosia katkera heille ja yhä enemmän käpristynyt itseeni. Tuon kirjan avulla ymmärrän, ettei heille kotimme pystynyt antamaan sen parempia eväitä elämän matkan varrelle kuin minullekaan.
Joillekin ehkä vielä heikommin kuin minulle. Minulla on kolme siskoa ja kolme veljeä. Osalta heiltä on puuttunut se rohkeus ratkaisuihin mikä minulla on ollut ja niinpä he kituuttavat ongelmiensa kanssa vuodesta toiseen, kykenemättä muuttamaan elämässään mitään. Olen ehkä "outo lintu" heidän mielestään.

Äitini kuoli päivä ennen syntymäpäivääni neljä vuotta sitten. Vielä tämän tästä, itken äidin ikävääni. Olen ajatellut etten ole ehtinyt surra äidin poismenoa kunnolla. Ehkä sitäkin, mutta suurin syy on se, että äitini oli ainut ihminen jonka TIESIN rakastavan minua. Vaikka hän ei sitä oikein aina osannut osoittaa, minulla oli syvä tietoisuus äitini rakkaudesta minua kohtaan. Sitä minä ikävöin vieläkin ja ehkä se on juuri se mitä minä itsestäni etsin tuon kirjan avulla.

Isäni kasvatti heikkoja ja rikkinäisiä poikia. Kaikki kolme veljeäni ovat saman tyyppisiä, heillä on ollut heikko miehen malli. Perheemme naiset sen sijaan kasvatettiin vahvemmaksi. Nuorin veljistäni oli isäni silmäterä, joka nostettiin jalustalle jo pienenä. Sillä jalustalla hän kuvittelee olevansa vieläkin. Eikä suhteemme hänen kanssaan toimi, koska minä en osaa häntä tuolla jalustalla pitää.

Mieheni kasvatustyyliin liittyi myös mollaamista. Kun mies meni lukioon, oli isänsä sitä mieltä, ettei pojan kannattanut mennä. Kun poika pääsi ylioppilaaksi isänsä halasi häntä ensimmäisen kerran. Kun mies meni yliopistoon, isänsä oli edelleen sitä mieltä "ettei pojasta mitään tule". Isänsä mielestä vanhin poika vain oli jotain ja mieheni jäi hänen varjoonsa. Vielä edelleenkin appi puhuu mielellään vanhimman poikansa toilauksista lapsena, niinkuin ne minua kiinnostaisi.
Meillä kotona ei koskaan epäilty kykyjämme, mutta ei kyllä ohjattukaan niiden kehittämiseen (paitsi veljeäni, silmäterää).

Meni taas tällaiseksi pohtimiseksi. Muutoin fiilikset ovat sanoisinko seesteisemmät kuin pitkään aikaan. Edelleen kaipaan sitä omaa aikaa jolloin voisin näitä asioita itsekseni pahkuloida. Sitä jää hirmuisen vähän, ja tuntuu etten kehity mihinkään suuntaan.
Mutta juuri luinkin tuolta, että silloin meissä tapahtuu paranemista, kun tunnemme ettei meissä tapahdu mitään. Jokatapauksessa, puristava tunne rinnassa ei ole jatkuvaa. Se on jo sinänsä huippu juttu. Ehkä suurin muutos on siinä, etten tunne enää iloa ja tyydytystä ns. pintapuolisista asioista. Tai jos tunnen se on hyvin vähäistä. Ennen saatoin olla jopa pari päivää iloinen jos olin käynyt shoppailemassa esim uusia vaatteita itselleni tai naperolle, hetkellistä tyydytystä. Nyt tunnen iloa aivan erilaisista asioista, esim. katsomalla vain naperoa ja sen touhuja. Jotenkin katson häntä eri tavalla. Huomaan hänet eri tavalla.

Tällaisia pohdintoja ja kuulumisia tällä kertaa🙂

Hei Reetu, toivottavasti näet tämän🙂
Voin vain sanoa, että niin antoisaa kuin tämä asioiden käsittely onkaan, on se myös raskasta ja minulla tosiaankin potkaisi uupumus ja hiljaisuus päälle. Yhtäkkiä tuntui, että nyt on sulateltava sitä, mitä on oivaltanut.
Minä toivotan sinulle oikein rauhallista ja hyvää joulua!
Olkoon ensi vuosi seesteinen ja valoisa, rakkautta täynnä.
t. Etsijä

Hei goalseeker pitkästä aikaa.
En ole paljon käynyt tällä palstalla "lähtösi" jälkeen, nyt jostain kumman syystä kävin, telapatiaako🙂?
Tämä jakso on elämässäni ollut todella antoisaa. Kotkansydän sivuilla olen jäänyt kohtaan "pelko", olen ollut siinä useita kuukausia. Jotenkin on tuntunut siltä, että kaikkea siihen mennessä luettua on pitänyt sulatella ja olen itseni antanut tehdä niin.
Tänä aikana olen oivaltanut mm. sen kuinka voimakkaasti torjunnasta käsin olen tätä omaa elämääni pyörittänyt. Jo torjunnan oivallus vähensi sitä puolella.
Avioliittomme on kohentunut sen myötä kuin oma henkinen levollisuuteni on lisääntynyt. Vielä pari vuotta sitten kun mieheni puhui "ehdottomasta rakkaudesta", hymähdin. Itse uskoin rakkauden ehdottomuuteen vain lasten ja vanhempien välillä.
Aikuisten välinen rakkaus ei voinut mielestäni olla ehdotonta. Olin väärässä.
Olen ollut niin monessa asiassa väärässä. Remontissa on ollut koko pienen ihmisen mieleni. Aivan uudenlainen ajattelutapa on haussa.
Tällä hetkellä oloni on pitkästä aikaa levollinen. Kodissamme rauhallinen ja levollinen ilmapiiri. Olen tästä kaikesta kiitollinen, vaikka tiedän että paljon kehitystä vielä täytyy tapahtua ja toivottavasti tapahtuu.
Oikein rauhallista ja antoissa Joulua sinulle ja perheellesi🙂🌻

Toivottaa Reetu