Varmaan keskeisin ajatukseni eilisessä oli, että vaikka sinä keskittyisitkin itseesi, mikä on ok, ei se poissulje teidän keskinäistä vuorovaikutustanne. Sinä voit aiheuttaa säröjä miehesi olemukseen, antaa minä-viestejä, ärsyttää, vaatia. Sinun on kosketettava miehesi tunteita. Ei se ole enää sama asia kuin rakastumisen vaiheessa, vaan nyt siihen liittyy riskin ottoa. Sen voi ottaa, jos on ensin tehnyt selväksi, että en hae tällä syytä eroon.

Ja huh, melkein säikähdin, että kirjoitanko oman vaimoni kanssa. Nimittäin kun luin tuosta perheestäsi ja sisaristasi ja ajatuksista ystävyydestä. Mutta tosiaan, siis yleinen kaava on elää parisuhteessa, tehdä paljon työtä ja kokea ystävyyssuhteet pinnallisiksi. Minä ajattelin että se on meidän miesten vaiva lähinnä, naiset on kuitenkin sosiaalisempia. Minulla ystävyydet ovat jossain vaiheessa aina sulaneet jollain ihmeellisellä tavalla. Vika on hyvin ilmeisesti minussa. Ei niin, että tippaakaan jyräisin, vaan olen jollakin tosi omituisella tavalla aina ollut jäykkä. Osaan kyllä olla rentokin, mutta rentous häviää ja kangistun. Menen maitohapoille jossakin vaiheessa. Ehkä yritän liikaa. Minulle tulee jarru päälle. Nykyinen vaimoni on todennäköisesti ollut ainoa poikkeus. Hänenkin kanssaan minä välillä käpristyn kuoreeni niissä tilanteissa, joissa pelkään jätetyksi tulemista.

Esitit vaikean kysymyksen, mitä tekisin tilanteessasi. Minä ehkä yrittäisin kääntää keskustelun tyhjänpäiväisyyksien ja miehen työasioiden jälkeen tai lomassa tunteisiin. Miehen tunteisiin. Häneltä voisi tiedustella, miten hän kokee tai miltä hänestä tuntuvat ne asiat, joista hän asiatasolla mielellään puhuu. Tunteista keskustelemisen pitäisi meille kaikille olla kiinnostavia ainakin silloin, kun puhutaan omista tunteista ja kun toinen on niistä aidosti kiinnostunut. Keskustelun kääntäminen tunnepuolelle ei kuitenkaan voi olla liian suoraa ja läpinäkyvää. Voi olla vaikeaa käytännössä, mutta menetätkö paljon, jos kokeilet ja olet avoimen rehellinen.

Miksi et sanoisi miehellesi, että hän on mielestäsi tasapaksu? Se olisi varmasti hänestä järkyttävää. Mutta sinulla on oltava vastaus siihen, mitä häneltä haluat. Sanot asian koska toivot myös hänelle parempaa elämää, et vain itsellesi. Toivot joustavuutta ja avartumista, mikä ei toteudu koskaan ilman tunnekokemuksia. Tunnetko miehesi, vaikka hän on kertonut sinulle kaiken itsestään?

Reetu, jollakin tavalla minulle on muodostunut sellainen mielikuva, että myös miehesi kokee tilanteet ongelmana, mutta ei uskalla tai osaa ilmaista tunteitaan. Ei miehesi kestä sinun ahdistustasi, jos hän ei tunnista omaa ahdistustaan. Kun kysyt mitä minä tekisin, niin olen jo kertonutkin, että parisuhdekurssi on hyvä. Ei niitä aiheita oikeasti saa otettua esille kotoisissa keskusteluissa. Kyllä ne auttavat syventämään suhdetta. Ohjattu keskustelu on suunniteltu juuri näiden tavoitteiden pohjalta. Siihen on vain suostuttava. Olen ollut itse tosi innokas lähtemään, minä olen raahannut vaimon noille kursseille. Vaimo on alkanut tutkiskella siellä nimenomaan omaa käyttäytymistään.

Minun tilanteeni pelkojeni kanssa etenee. Kun olen jakanut näitä asioita kanssasi päivittäin, en ole pelännyt. Mutta muistot ja ajatukset lapsuudesta kulkevat päässä filminauhana. En yritä torjua niitä. Minulle on taas selkeytynyt se, kuinka kammottava isäni oli. Olen aktiivisesti unohtanut sitä, varmaan koska hän on niin erilainen nyt. Mutta asteikolla 1-10 hän oli kamala 10 edestä vaikka ei lyönyt. Uskallan nyt päästää nuo muistot tulemaan sellaisina kuin ne olivat. Ainoana lapsena minulla ei ollut turvaa missään. Eikä kykyä asettaa isäni tekemisiä kyseenalaiseksi, koska äitini oli isäni puolella.

Puhut jyräämisestä, mikä aiheuttaa "hapen puutteen" inhimillisessä kanssakäymisessä. Se on todella tuttua minulle lapsuudesta ja isä -suhteesta. Nyt kun näitä asioita on viime vuosina tullut kelattua puoleen ja toiseen, niin usein tunnemuistista nousevat ne valtavat ahdistukset, kun piti vain kaikesta sisäisestä myllerryksestä huolimatta tulla näkymättömäksi, kun virtahepo tallusti olohuoneessa. Muistan miten vatsassa väänsi ja oksetti. Minä kasvoin varomaan kaikkea, mistä seuraisi räjähdys.

Sinäkin olet kokenut tämän? Mutta kohtasitko oikein kunnon räjähdyksiä? Vältätkö niitä edelleenkin? Minun maailmani räjähti monta kertaa. Lopulta lähdin kotoa riidan jälkeen lopullisesti. Yhteys on kuitenkin säilynyt ja minusta on kasvanut kokemusten seurauksena mielestäni joustava ihminen.

Pelkoni on hahmottunut siihen, että olen käpristyneenä jossain hyvin ahtaassa tilassa. Joku on tulossa tappamaan minut. Se on hyvin ahdistava tilanne. Unestani herään aina huutaen siihen, että minä käyn tuon tulijan kimppuun, ja minun on tapettava hänet tai kuoltava itse. Kun kerron vaimolleni tätä, hän sanoo että häntä pelottaa se hetki kun muistan jotain, mutta eilen hän alkoi miettiä, voiko muistikuvani sittenkin olla syntymäni hetkeltä. Voiko vaikeasta synnytyksestä jäädä tällainen trauma? Ja äitini on kertonut, että hän vannotti isäni minut synnytettyään olemaan ikinä tekemästä häntä raskaaksi uudestaan. Äitini ei ehkä voinut ottaa minua lähelleen vauvana, koska oli niin järkyttynyt omista tuskistaan.

Focus, focus…🙂

Olet Reetu viestisi loppupäätelmistä huolimatta oikealla tiellä. On iso askel, kun tietää mitä ei halua. Jäljelle jäävät neutraalit asiat ja ne joita haluaa. Minä en halua olla tietämätön elämän tarkoituksesta ja etsiä. Siis haluan tietää, mikä elämäni tarkoitus on ja olla perillä. Tietäminen toki on tässä asiassa hieman väärä ilmaisu. Paremminkin kait voidaan puhua uskosta ja kokemisesta.

En halua kuulostaa kaikkitietävältä tai antaa "viisaita" neuvoja. Haluan vai kertoa, miten minä koen, miten olen asioita ymmärtänyt omista lähtökohdistani. Niinhän me kaikki. Olemme kokemustemme ja menneisyytemme vangitsemia. Jotkut meistä löytävät tien vapauteen. Vaihe vaiheelta. Kunnes muurit jäävät taakse ja pystymme tarkastelemaan traumojamme ulkopuolisina, analyyttisesti. Sitä minäkin haluan, jonain aurinkoisena päivänä 🙂

"Piilossa
Seitsemän ikäisenä aloin nähdä painajaisia. Yksi niistä oli oikein karmiva: On kahdenlaisia mörköjä. Toiset ovat niitä metsässä asuvia, karvaisia, likaisia, haisevia ja pelottavia otuksia. Toiset ovat ihmismörköjä, jotka ulkoapäin näyttävät ihmisiltä, mutta sisältä ovat mörköjä. Kerran ihmismörön elämässä oikeat möröt kerääntyvät hänen ympärilleen, ja sitten yksi niistä katsoo hänen silmiinsä. Sitten möröt palaavat takaisin metsään. Sen jälkeen kaikki tietävät, että tuo, joka kyllä näyttää ihmiseltä, ei ole oikea ihminen, vaan ihmismörkö. Painajaisessa möröt lähestyivät minua jonossa, ja minä yritin piiloutua. Mihin tahansa meninkin, ne löysivät minut, ja sitten yksi niistä katsoi minua silmiin. Tämä uni oli vahva ilmentyvä siitä häpeän tunteesta, jota tunsin jo tuolloin. "

Tämä on lainaus (toivottavasti minua ei rangaista kun lainailen sieltä) kotkansydän sivuilta, painajaisesta mitä kirjoittaja näki toistuvasti. Itse unessani etsin vessaa,
sellaista, jossa saan olla yksin hoitaa asiani yksin, sellaista ei löydy. Ja sitten kun löytyy, huomaankin, että on lukematon määrä ihmisiä ympärilläni. Olen häpeissäni.
Ajattelin että, jos tuo unesi liittyisi siihen piilossa oloon ja varpaillaan oloon mitä lapsena koit. Unessa olet piilossa isääsi joka "tappaa sinut" ei fyysisesti vaan sen pienen pelokkaan pojan. Jotta niin ei tapahtuisi sinun täytyy "tappaa" poistaa isäsi.
Ajattelisin tuon käpristymisen ahtaassa tilassa olevan kuitenkin olotilaa mitä koit lapsena kun yritit olla huomaamaton ja piilossa.

Juuri kun mietin, että olemme menneet jossain määrin metsään keskittyessämme parisuhteeseeni ja miettiessäni että miten siitä kertoisin ja miten kertoisin siitä, että haluan löytää jotain, jotain sellaista rauhaa mikä on toisen käytöksestä riippumatta hallinnassa, sanot ettet halua olla tietämätön elämän tarkoituksesta ja etsiä. Ja haluat pystyä tarkastelemaan traumojasi analyyttisesti. Toteankin sitten, että tarkoitusperämme on samat, minä ilmaisen sen vain hiukan toisin.

Palasin eilen uudelleen noille kotkansydän sivuille (juuri siitä tajusinkin menneeni harhaan). Noin puoli vuotta sitten löysin nuo sivut, silloin tulostin koko tuskaa käsittelevän kirjan ja ajattelin "tässä se on", kaikki se mitä tarvitsen. Lueskelin niitä iltaisin, teksti ei kuitenkaan jotenkin "avautunut" minulle, luin niinkuin jonkun sumun läpi ja teksti tuntui lopun viimein hirmuisen raskaalta. Eilen luin netistä sivuilta alkaen kohdasta: johdanto ja osan jaksosta:hyväksyminen. Nyt teksti oli aivan ymmärrettävää ja avautui aivan toisella tavoin.
Ja tulinkin siihen tulokseen, että alunperin olin oikeilla jäljillä prosessi täytyy lähteä omasta itsestäni. Nuo alkutekstit mitä tuossa kirjassa on saavat minut jotenkin surulliseksi ja herkäksi, mutta yritän vain kokea ne ja antaa tulla, hoputtamatta eteenpäin.

En tiedä mitä tarkalleen noilla "räjähdyksillä" tarkoitat ? Koskiko räjähdykset sinua, vaan olivatko räjähdykset vanhempien välisiä? Meillä räjähdykset olivat vanhempien välisiä. "Vatsassa väänsi ja oksetti" on hyvin tuttua minullekin. Aikuisena ymmärtää kuinka suunnatonta turvattomuutta lapsena olen kokenut kun vanhemmat ovat riidelleet niin että toinen (isä) kävelee esim. köyden kanssa metsään tappamaan itseään. Tai kun äitiä on etsitty koko kersalauman kanssa yöllä metsästä. Muistan kuinka huusin ja itkin, veljeni ei koskaan sanonut mitään (saikin jo lapsena kroonisen vatsahaavan). Koko lapsuus oli yhtä räjähdyksen odottamista. Isäni oli siis sairaalloisen mustasukkainen jopa harhainen. Minulla taas oli niin, että äiti oli ainut turvani joskin epävarma sellainen, mutta ainut joka oli edes joskus mun puolella.
Koska äiti oli epävakaa (johtuen puolihullusta miehestään) ei turva ollut kuitenkaan sellaista, että siihen olisi voinut luottaa. Äiti mm. sanoi toisinaan joutuvansa "hourulaan". Lapsena en tiennyt mikä paikka se oli, mutta muistan kuinka pelkäsin, että ainut turvani joutuu tuonne kamalaan paikkaan.
Samalla joudun ikäväkseni toteamaan, että saman tyyppisiä räjähdyksiä yritän vältellä vieläkin. Ja mitä enemmän välttelen niitä, sitä herkemmässä ja pienemmistä asioista ne on tulla. Yhä vähemmän mies haluaa kuulla omia omistaan poikkeavia mielipiteitä, ärsyyntymättä. Ja olet aivan oikeassa, että olen huomaavinani jonkinlaista pakokauhun omaista takertumista, jos yritän olla itsekseni tai olen hiukan etäinen, enkä paneudu hänen työ/ muihin päivän polttamiin ongelmiinsa.

Aivan samoin minä käpristyn kuoreeni jos koen toisen uhkaksi "jollekin", en edes tiedä aina mille, mutta ainakin yksi syy on juuri tuo "hylkäämis" tunne. Kärpistyn kuoreeni ainakin silloin, kun en saa sanoa sanottavaani, tai sanottavani on toisen mielestä syvältä ja kaukana totuudesta, vaikka minä syvästi tunnen että asia on näin.
Muutaman minuutin aivopesun jälkeen, mies yleensä luulee, että meni perille, no useinmiten ei mennyt, ja käpristyn omiin tunteisiini ja niiden tarkastelemiseen.
Tässä kohden se ongelma sitten tuleekin. Luultavasti olisin ratkaissut jo monta tunteitani koskevaa ongelmaa jos noiden tunteiden tarkasteluun olisi ollut mahdollisuus. Yleensä mies on huolehtinut siitä, että turhanpäiväistä asiaa yms on ollut heti jatkeeksi, niinpä olenkin siirtänyt tunteet jonnekin lokeroon, että otan ne sieltä sitten kun siihen on mahdollisuus. No niitä mahdollisuuksia ei ole paljon tullut, lokerot ovat siis kutakuinkin täynnä...
En tiedä pystytkö ymmärtämään mitä tarkoitan. Miehen persoonallisuus on hyvin paljon tilaa vaativa. Hän saattaa katsoa TV:tä kauankin, mutta sitten kun on taas aivot mukana toiminnassa, niin hän ON. Jos itse yritän olla itsekseni esim. lukemalla, ei mene kauankaan kun tulee kysymään, että etkös tuukaan katsomaan TV:tä tai mitä sinä luet tai parhaimmassa tapauksessa puhuu koko ajan kun luen.
En voi sanoa miehelle että hän on tasapaksu, se ei nimittäin pidä paikkaansa, hän on kaikkea muuta kuin sitä. Mutta hän on arkinen. Ehkä parhaiten kuvaa meidän eroavaisuutta miehen huomautus: "mistä elämästä sinä oikein haaveilet, jostain prinsessan elämästäkö". Tuo on nimittäin niin naurettava kysymys, jos kuka niin minä olen jalat maassa seisova ihminen ja viime vuodet olen tuntenut seisovani ainakin polvista alaspäin maassa. Välillä puhumme miehen kassa toinen aidasta ja toinen seipäästä.

En en tunne miestäni tarpeeksi. Yhä uudestaan ja uudestaan yllätyn ja useinmiten negatiivisesti. Kysymys ei ole niinkään miehen tekemisistä, vaan miehen mielipiteistä ja niiden mustavalkoisuudesta. Yllätyn aina uudestaan miehen epäoikeuden-
mukaisuudesta riidan yhteydessä. Oikeudenmukaisuus on yksi tärkeimmistä asioista joita arvostan. Yleensä pyrin siihen, että hyväksyn ihmisen kuin ihmisen vikoineen kaikkineen sellaisena kuin on. Mutta silti hämmästyn lähes aina kun mies jonkun oudon mielipiteen tuo esille.
Oletko käynyt armeijan? Mun mies olisi sopinut sinne (ja oli vakavissaan harkinnutkin sotilas uraa, jopa ulkomailla). Komento on vähän saman tyyppistä, voisin kuvitella, kas kun en ole käynyt armeijaa 🙂

Mietin vielä tuossa, missä määrin olet jäänyt äidin hellyyttä ja rakkautta vaille aivan ensimmäisinä elinvuosinasi? Onko sinulla muistikuvia siitä? Aikuisena ymmärsin kuinka ristiriitainen oma lapsuuteni oli tuolta osin. Isäni joka oli siis pelottava, lähes mielisairas välillä, oli kuitenkin se, joka otti joskus syliin ja piti hyvänä. Äiti, joka oli se ainut turva, ei kuitenkaan koskaan sitä hellyyttä suonut. Kuinkahan ristiriitaiselta se pienen ihmisen päässä mahtoi tuntua..

Viikonloppuja!

Miten voisin saada persoonallisuuteni kasvuun. Miten saisin kosketuksen omaan persoonallisuuteeni. Miten ymmärtäisin pelkojani. Onko kysymys -kuten tulkintasi on- siitä, että en osaa kantaa vastuuta sen kehittymisestä. Olenko vastuuton itseäni kohtaan, vaikka muuten olen vastuuntuntoinen. Ja mistä se johtuu. Tulkintani on, että se johtuu siitä, että minä en ole saanut hyväksyntää ja rakkautta lapsena. Tai jos olen saanut, on se ollut pelkästään ehdollista.

Tämä on siis lainaus tekstistäsi tuolta toiselta ketjulta. Oikeastaan kävin kamppailua saman asian kanssa silloin parikymmentä vuotta sitten. Lainasin kirjan nimeltä "irti debressiosta". Siinä vaihessa en tuntenut ollenkaan itseäni, en tiennyt kuka olin. Itseasiassa MINUA ei ollut. Olin hylännyt sen tai se ei ollut päässyt kasvamaan. En ollut hyväksynyt sitä, eihän kukaan muukaan sitä hyväksynyt. Kukaan ei koskaan sanonut, että sinä OLET Reetu ja sinä olet hyvä, rakastettava ihminen sellaisenaan kuin olet. Olin kaikkea muuta kuin mitä olisin halunnut olla. Tuolloin tulkitsin, että sisälläni oli kaksi ihmistä: täydellinen minä ja epätäydellinen minä. Ja tuo MINÄ olin se epätäydellinen. Mitä enemmän tuo täydellinen sanoi mitä minun pitäisi olla, mitä minun pitäisi tehdä, miltä minun pitäisi näyttää jne, sitä pienemmäksi kutistui tuo epätäydellinen minä. Tuolloin opettelin vaientamaan tuon täydellisen minän herjat.
Aloin olla armollinen ja hyväksyvä tuolle epätäydelliselle minälle joka ei rakkautta ja hyväksyntää ollut koskaan saanut. Se hyväksyntä tapahtui käymällä juuri läpi noita lapsuudessa tapahtuneita traumoja. Tapaus kerrallaan, aloittaen ensimmäisestä minkä muistin. Yritin palauttaa mieleen sen tunteen mikä tilanteessa minulla oli. Yritin aikuisen silmin ymmärtää mitä tilanteessa oli oikeasti tapahtunut. Olinko tullut väärin kohdelluksi. Ja useinmiten olin. Vähitellen löysin noita läpikäymällä sitä omaa itseäni omaa tukahdutettua persoonaani. Se oli syvällä, kaukana, lähes ulottumattomissa.
Eikä se ollut kaunis ja puhdas. Se oli nuhjuinen ja rikkinäinen, mutta se olin MINÄ.

Tuossa kirjassa oli hyvä neuvo: kävele joka aamu peilin eteen ja sano nimesi: minä olen Reetu xxx ja MINÄ OLEN. Aluksi pitkän ajan tiesin ettei MINUA ollut, tuntui että tuulikin menee läpi.

MIksi sitten vieläkin koen samoja pelkoja kuin tuolloin, on se, että tässä pyörityksessä olen menettänyt kosketuksen omaan persoonaani. Olen ajanpuutteen yms vuoksi menettänyt kyvyn selvittää tunteitani itseni kanssa. Itsestään täytyy pitää huolta koko ajan, se ei ilmeisesti riitä, että on kerran kolunnut kaikki läpi. Vuosien kuluessa tulee uusia asoita, uusia tunteita, kaikki täytyisi selvittää itsensä kanssa. Sen olen nyt oppinut. Olen ollut liiaksi muille mieliksi, siivuttaen sen mitä MINÄ tarvitsin ja halusin.
Kun olin tarpeeksi sivuuttanut olin jo lopuksi miltei unohtanut mitä MINÄ haluan ja tarvitsen. Se mitä minä omana itsenäni persoonana tarvitsen, että minä itsenäni persoonana olen olemassa.

Tässä tuli tuplasti tekstiä, muistelemalla tuota vanhaa kriisiäni oivallan taas vanhoja uusia asioita itsestäni....🙂

Tuossa sinun lapsuutesi asetelmassa on paljon tuttua, mutta on meillä myös eroja. Isäni oli erittäin ankara ja arvaamaton. Omien lapsuudenkokemustensa vanki. Korkeiden muurien ympäröimänä. Niistä kokemuksista kasvoivat myös minun muurini. Häneltä en muista milloinkaan saaneeni hellyyttä, joten hän oli hyvin johdonmukainen. Äiti oli heikko, mutta häneen aikanani ripustauduin. Eihän ollut muuta vaihtoehtoa, lapsi luo oman selviytymisstrategian ja elämänhalu on sisään rakennettu. Räjähdykset kotona koskivat isän tunteenpurkauksia. Myös ”normaalipäivinä” ilmassa leijui pelko, kun virtahepo oli horroksessa. Voimakkaita tunneilmaisuja pelkään yhä. Tosin siinäkin on kummallinen kaksijakoisuus. Toinen puoli minua sietää ja pystyy itsekin voimakkaaseen tunneilmaisuun. Se on työssä tärkeää. Se pieni poika taas havahtaa jokaista risahdusta. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin herkkä ja kiltti, vaikka en aina toki sitä itse haluaisi. Tästä olen jo sinulle kertonutkin; hieman eri sanoin 🙂

En tiedä miksi en muista myöskään äidin rakkautta. Ilmeisesti hän on jonkinlaista rakkautta osoittanut, koska on huolehtiva luonne. Mutta on kummallista, että en sitä muista. Rakkaudessa ja rakastamisessa tarvitaan mukaan sydän. Erityisesti lapsi on herkkä sen aistimaan. Lapsi aistii ympärillään olevan ahdistuksen, vaikka se ei näkyisi tai kuuluisi.

Olen kyllä käynyt armeijan. Siihen aikaan se tuntui ihan hyvältä ratkaisulta. Se oli pakenemista kodin ahdistuksesta. Eikä tarvinnut liiemmin ajatella. Siitä on ihan hyvät muistot ja minäkin harkitsin sotilasuraa, mutta myöhemmin analysoituna se olisi ennemminkin ollut pakoa kuin kutsumusta.

Kerrot, miten olet jalat maassa seisova ihminen ja ymmärrän hyvin, miten sitä taustaa vasten puolisosi syytökset tuntuvat epäoikeudenmukaiselta. Vaikka ne perustuisivatkin ymmärtämättömyyteen.

Tuo tunne omiin tunteisiin käpristymisestä ja itsensä tarkastelusta on ahdistavaa. Se ei suinkaan ole itsekkyyttä, vaan pelkoa. Toinen voi tulkita sen täysin väärin; siis itsekkyydeksi. Parisuhteessa tämäkin asia olisi auki puhuttava. Jokainen tunne pitäisi pystyä nimeämään ja kertomaan toiselle. Voi miten ihania ovat ne myöhäiset yön hetket, jolloin voi avautua puolisolleen kaikista peloista ja tunteista sekä vuorollaan kuunnella. Miten noihin hetkiin voikin sisältyä niin paljon herkistymistä. Voi tuntea vapautta siitä, että on ehdottomasti hyväksytty. Saman sukuisen tunteen olen muutaman kerran kokenut eräänlaisena hengellisenä kokemuksena. Nämä antavat toivon siitä, että on mahdollisuus vapautua.

Kaiken kasvun tulee lähteä sisäisestä motivaatiosta. Mikään ei tunnu miltään, jos ei ole sisäistä halua. Joskus sisäinen halu syntyy siitä, että me ihmispoloiset menemme niin syvälle, että kiipeäminen on ainoa vaihtoehto. Silloin monet sanat avautuvat uudella tavalla.

On tämä ihmeellistä, kun näinkin kypsällä iällä täytyy vielä käydä näitä asioita läpi uudestaan ja uudestaan. Oivaltaa yhtenä päivänä ja pettyä toisena, kun ei osaa oivalluksiaan jalkauttaa. Tuntea itsensä lapseksi. Tai oikeastaan löytää sisältään lapsi. Välillä olla häpeissään; välillä armollinen.

Reetulle
Sun elämänkokemuksista on ollut hyvä lukea.
Olen lukenut 15 sivua mainitsemastasi kirjasta, tuskaan liittyvästä. Alusta alkaen tuntuu, että hengitys pysähtyy ja ymmärrän hiuksenhienosti, että kaikki pinnistely on turhaa. Onko tässä kysymyksessä juuri se elämänvalhe, joka pysyy piilossa suurimmaksi osaksi koko elämämme, vaikka kuinka paastoaisimme ja koulisimme itseämme? Lopulta, kun ei enää jaksa väistellä totuutta, se on pakko nähdä.

Eli se mitä voi saavuttaa, on uusi asenne kipuun ja yrittämiseen. Oppisin yrittämään omana itsenäni enkä jonain yli-ihmisenä ja hohdokkaana olentona. Jos voin hyväksyä sen, voin hyväksyä elämäni tylsyyden rauhallisin mielin. Kun katselen nykyistä elämääni, ei siinä ole totisesti mitään menetettävää. Kipu ja yrittäminen kuuluu aina elämään. Epäonnistumiset. Vain asennetta voi helpottaa.

On kovin vaikeaa yrittää tässä mielentilassa kertoa itselle, että haen vain mielihyvää enkä kestä pettymyksiä. Yritän jatkuvasti kertoa itselleni, että teen jo aivan tarpeeksi, miksi minun pitäisi vielä ponnistella lisää. Minun tuskani on se, että väistän velvollisuuksiani. Pelkään ja panikoin. Käytän kaiken energiani sen välttämiseen, mitä kohti elämä itse minua kuljettaa. Miten hellittäminen tapahtuu? Voi itku...

Lopulta alamme nauraa tälle elämän hölmöydelle, eikö niin? Omalle sokeudellemme. Aavistan sen olotilan. Se on varmaan vapauttavinta mitä voi kuvitella. Mutta se on kaukana.

Vielä jäi mieleeni yksi asia. Minun mielestäni kirjallinen lainailu on sallittua jopa suotavaa, jos alkuperäinen lähde on mainittu. Minä lainailen aina. Plagiointia se on vasta kun alkuperäisen tekstin voi tunnistaa sanasta sanaan kopioiduksi eikä lähdettä ole mainittu.

"Jokainen ihmissuhde on meille opetus ja kasvumahdollisuus normaaliuteen - omaan normaaliuteemme, joka voi olla erilainen kuin muiden normaalius, mutta itsellemme oikea. Joskus oman elämämme hyväksyminen voi olla vaikeaa. Me turvaudumme vanhaa tuttuun "jos vain" ajatteluun. Jos vain voisin tehdä näin... Jos hän vain sanoisi niin... Jos vain voisin vakuuttaa häntä... Jos vain tietäisin... Jossittelu on merkkiä siitä, että emme tahtoisi hyväksyä itseämme. Me saatamme kuvitella, että emme tahtoisi hyväksyä toista henkilöä, mutta meidän on vain vaikea hyväksyä omia tuntemuksiamme ja reaktioitamme." -lainaus kotkansydän sivuilta

Tässä on avain omaan elämääni. Tapauksessani miehen tapa tehdä asioita ja käyttäytyä laukaisee minussa ahdistusreaktioita tämän tästä. Yhä uudelleen ja uudelleen olen yrittänyt analysoida miehen käytöstä ja sitä kaikkea mistä ne mahdollisesti johtuu. Olen todennut, että kovasta ulkokuorestaan huolimatta, on mies hyvin epävarma, eikä hänen vahvuutensa ole tunneperäistä vaan omaan pärjäämiseen liittyvää. Ehkä vaikeinta tässä on ollut juuri ymmärtää miehen käytöstä siltä pohjalta, minkä hän antaa ymmärtää itsensä olevan. Se on niin täydellissä ristiriidassa miehen käytöksen ja toimintatapojen kanssa. Tulkitsemalla miehen käytöksen johtuvan epävarmuudesta omasta itsestään, voin kenties hiukan ymmärtää ja antaa anteeksi hänen välillä tökeröä käytöstään ja minun "ohittamista" ja "nujertamista". Mutta niinkuin tuossa tekstissä on mainittu, on täysin väärin analysoida jonkun toisen käytöstä. Analysoida täytyy omia reaktioita toisen käytökseen. Vaikka tuntemukseni ja reaktioni tapahtumiin on välillä miehen silmissä aivan pöhköjä (siltä osin mitä niistä tietää) ovat ne silti minulle oikeita reaktioita.
Ne kertovat minusta jotain, ne kertovat siitä, että minulla on käsittelemättömiä asioita. Ne kertovat siitä "kipeästä kohdasta".

Vielä tänäänkään en tiedä miten näissä asioissa etenen, mutta ehkä se on jo alku kun on tiedostanut mistä on kysymys. Lueskelen todella hitaasti noita sivuja, luen yhä uudelleen ja uudelleen. Olen jopa tulostanut itselleni sopivat kohdat ja liimannut kirjaan, jota sitten märehdin tarpeen tullen.

Uskoisin, että jossain vaiheessa (mikäli jossain vaiheessa kykenemme elämään tässä hetkessä ilman menneisyyden ja tulevaisuuden taakkaa) ehkä nauramme itsellemme ja olemme todella kiitollisia loppujen lopuksi niistä asioista ja tilanteista jotka meidät tähän tilanteeseen toi. Minulla on sellainen aavistus, ettei kysymys ole lainkaan tylsyydestä. Uskon, menneisyyden traumat sitoo meissä valtavasti energiaa ja luovuutta. Uskon, että kun menneisyyden traumat on päästetty irti ja pystymme tiedostamaan tunteemme erillisinä asioina omasta persoonasta, vapaudumme elämään tähän päivään aivan eri tavalla kuin koskaan olemme osanneet uneksiakaan.

" Jos taas en hyväksy todellisuutta, minun leponi ei palaa. Sen sijaan minä alan jatkuvasti miettiä, kuinka voisin muuttaa asiat tai itseni. Minun mieleni ei palaa siihen, miten minä voin juuri nyt ja miten asiat ovat juuri nyt. Minun mieleni ei palaa nykyhetkeen, vaan on pahoittelemassa menneisyyttä tai suunnittelemassa tulevaisuutta. Minun leponi ei palaa. Minä alan katsella muualle ja keksiä uusia ongelmia, joita voisin sitten ratkoa. Minä alan väsyttää itseäni." -lainaus kotkansydän sivuilta

Sanot Reetu, että on väärin analysoida toisen käytöstä. Analyysin täytyy koskea omia reaktioita toisen käytökseen. Niinhän se juuri on ja sitä minä uskon tekeväni silloin, kun pääsen analysointi –moodiin. Tuska kuitenkin yleensä johtaa siihen, että ei jaksa tai osaa tehdä muuta kuin kärsiä ja pelätä. Tilasin muuten kirjan ”irti tuskasta”. Kirjan muodossa saan ajatuksista enemmän irti kuin lukemalla putkelta. Sisällysluettelon perusteella voisi olla hyvinkin yksi niistä lähteistä, joista voisi olla apua oman kasvun tiellä.

Menneisyyden traumatisoituneet asiat todellakin sitovat meissä energiaa ja luovuutta. Ne vievät pahimmillaan ilon ja toivon. Kun voi jakaa niitä asioita, jotka tulevat pintaan, voi tuntea vapautumista, surun pakenevan ilon tieltä ja pelon lientyvän saadessaan turvaa toisesta ihmisestä.

Minun jossitteluni ovat olleet tyypillisesti muotoa: Jos jään yksin, jos tulen hylätyksi, jos en saa rakkautta. Pahimmillaan tunne kaappaa niin suurella voimalla, että olen fyysisesti kipeä. Tyypillinen oire on pahoinvointi, vatsakipu ja jännityksistä johtuvat säryt.

Menneisyys sitoo enimmäkseen tiedostamatta. Tulevaisuuden pelot ovat tietoisemmalla tasolla ja yhdistän tunteet enemmänkin tulevaan. Yksi viisastenkivi on tosiaankin tuo nykyisyydessä eläminen. Keskittyminen siihen, mikä on juuri nyt. Aina ei siis tarvitse analysoida ja havainnoida tunteitaan. Kun joskus voisikin vain olla tässä ja nyt. CARPE DIEM. Sivuat Assiina yhtä hyvin oleellista kysymystä eli hellittämistä. Hellittämistä juuri menneestä ja tulevasta. Jokin järjen ulkopuolella oleva, tiedostamaton sisäinen tuska, vie kuitenkin toistuvasti ajatukset pois olevasta. Mutta toivo elää.

goalseeker kirjoitti 17.9.2008 19:45

Menneisyyden traumatisoituneet asiat todellakin sitovat meissä energiaa ja luovuutta. Ne vievät pahimmillaan ilon ja toivon. Kun voi jakaa niitä asioita, jotka tulevat pintaan, voi tuntea vapautumista, surun pakenevan ilon tieltä ja pelon lientyvän saadessaan turvaa toisesta ihmisestä.

Tässä olemme vähän eri linjoilla. Turvaamalla toiseen ihmiseen edelleen olemme
riippuvaisia toisen käytöksestä. Sitä nimenomaan en halua, turvata toiseen ihmiseen.
Kun siihen ei voi turvata. Toisella ihmisellä on oma mieli ja tahto. Toki helpottaa saada kuulla kumppanin suusta, että hylkäämispelot ovat turhia yms. Mutta toisesta ei voi koskaan mennä takuuseen, ainoastaan itsestään voi. Ainut mihin voin turvata on oma itseni. Sanotaankin että itseluottamukseni on aivan yhtä suuri kuin uskomus siihen kuinka hyvin selviän pettymyksistä mitä elämä tuo eteeni.
Jos edelleen palaan siihen 20v takaiseen kriisiini. Silloin olin elämätilanteessa, jolloin olin vaarassa menettää kaiken mitä minulla oli. Pitkällisen selvittelyn tuloksena tulin siihen tulokseen, ettei sellaista voi menettää mitä ei omista. Eihän me omista toista ihmistä. Omistamme ainoastaan sen mitä on päämme sisällä. Jos menetämme sen kaikki on menetetty. Silloin päätinkin ettei koskaan tule asioita jotka menevät tuon ainoan minkä omistan edelle. Mikään ei saa vaarantaa tuota, minkä vain ja ainoastaan omistan.
Tuo päätös on säilynyt, mutta himmentynyt. Sen tärkeys on himmentynyt.
Nyt olen oivaltanut, että 20vuotta eletty kriisi jäi kesken. Se kesti kolme vuotta, mutta silti se jäi kesken. Se jäi vaiheeseen kotkansydän sivuilta: hyväksyminen. Ehken silloinkaan tiennyt miten edetä eteenpäin, ja nytkin tuntuu että olen jäänyt samaan pisteeseen. Mutta silloinhan minulla ei ollut "irti tuskasta" sivuja🙂

En tiedä kuinka paljon parisuhteessa vaikuttaa se, että pelkääjä on mies eikä vaimo.
Mutta uskon vaimolla olevan kuitenkin paremmat valmiudet ymmärtää miestä joka pelkää, väheksymättä ollenkaan miehiä. Vetoan lähinnä siihen, että jaksoin 8 vuotta kuunnella 2exääni ja hänen pelkojaan, jotka olivat sellaisella tasolla että tarvitsi ammattiapua. Ongelma oli vain siinä, että suhde söi henkisiä voimavaroja valtavasti, tyhjenin koko ajan, eikä sitä kukaan täyttänyt. Tuolloin vielä ymmärsin että miehen ongelmat ovat vaarassa sille ainoalle jonka omistan ja niinpä mies erään episodin jälkeen saikin lähteä.

Kaiken tämän jälkeen siis tuloksena on tämä elämä, jossa ikävä kyllä on samantyyppisiä ongelmia kuin ensimmäisessä avioliitossa. Joskus ajattelen, että olen elänyt tämän ennenkin. Viimeksi eilen kun mies vielä nukkumaan mentäessä avasi
lehden ja katsoi pörssikurssit 🙂 Materiaa, materiaa. Jotain eroa sentään on, ainakin se, ettei minua syyllistetä, ja se on jo suuri asia.

Olen tässä tuuminut, mutta työ haittaa ajatustenvirtaa 🙂

Reetu, mitä luulet, autammeko vai ”vahingoitammeko” toisiamme kirjoittamalla elämästämme? Minusta tuntuu, että haluaisin sinun näkevän sen hyvän mikä minulle on elämässäni tärkeää ja päinvastoin. On luonnollista, että minun kokemukseni eivät istu sinun elämääsi, koska sinulle muodostuu kaiken kokemasi ja oppimasi kautta omat selviytymismekanismisi. Sinä kerrot etsiväsi vahvuutta itsestäsi, minä avoimuutta ja nöyryyttä. Emme voi myöskään täysin ymmärtää toisiamme näkemättä yhtään elettä ja kuulematta yhtään äänensävyä.

Sen minkä taakseen jättää edestään löytää. Tuomme omat ongelmamme aina uudestaan käsittelyyn, jos niitä ei ole läpikäyty. Me olemme niistä vastuussa. Mutta emme mielestäni pysty niitä käsittelemään ilman toista ihmistä. Ovatko aiemmat pettymyksesi johtaneet siihen, ettet halua ottaa riskiä tulla loukatuksi? Et ehkä ole päästänyt irti ja hyväksynyt, vaan ottanut ne suojamuuriksi ympärillesi.

Oikeastaan…turvaaminen toiseen oli aikaisemmassa minulta väärä sana.
Sinulle toista varten oleminen ei ole elämän lähtökohta. Minulle taas on ja se on olennainen osa olemassaoloani. En minä halua ansaita vastalahjaksi toisen hyväksyntää sillä, että olen antanut itseni hänelle. Haluan kilpailla siitä, kuinka paljon arvostamme toisiamme. Hänen valintansa on, miten hän ajattelee ja käyttäytyy suhteessa minuun. Ja miten hän minua ”käyttää” omassa elämässään. No, huono verbi tuo käyttää, mutta en keksi oivallisempaa tähän yhteyteen.

Käyttäytymiselläni (=toista varten olemisella) ja peloillani ei mielestäni ole kytköstä toisiinsa. Käyttäydynpä avoimesti tai itseäni suojellen, pelkoni on sama ja voi toteutua. Olen onnellinen, mutta pelkään. Pelkään, ettei vaimoni pääse sinuiksi omien ongelmiensa kanssa ja jättää minut. Mutta silloinkaan en vihaa vaimoani tai ole katkera tai kadu sitä, että annoin itseni. En tee mitään vaimoni puolesta, mikä hänen on tehtävä itse, paitsi kuuntelen. Hän tietää sen. Olen tietoisesti opetellut pois siitä, että tarjoaisin hänelle ratkaisuja kuuntelemisen sijaan.

Kun riitelemme, siitä on tullut rehellistä. Melkein aina riidan jälkeen vaimo tulee sanomaan, että oikeasti kyse oli jostain hänen omasta asiasta, joka häntä painaa. Hän toteaa suoraan asiat jotka ärsyttävät häntä minussa, lähinnä lapsenkasvatukseen liittyvät. Niistä ei synny enää sen suurempia kiistoja. Ja hän pääsääntöisesti on oikeassa 🙂 Yhtä usein vaimoni kertoo mikä minussa miellyttää häntä. Aikaisemmassa liitossani oli toisin.

Jos vaimoni jättäisi minut, tiedän että se johtuisi hänen tuskastaan, ei minun. Se ei ole asia joka satuttaisi itseluottamustani. Hän ei myöskään uuvuta minua, sillä me olemme erilliset ihmiset. Minä en voi elää hänen puolestaan. Olisin äärimmäisen pahoillani ja syvästi surullinen, jos hän jättäisi minut, sillä menettäisin sen mitä rakastan eniten. Mutta en menettäisi itseluottamustani, koska olen ottanut riskin tietoisesti. Tämä on minun valintani, minun hellittämiseni, vahvuuteni joka on syntynyt heikkoudesta. Yksi ilta tosin totesimme vakavissamme, että ei meidän tässä iässä ja tässä elämäntilanteessa kannata milloinkaan tosissaan miettiä eroa. Usein se on liian hätäinen ja helppokin ratkaisu. Mutta kaikki on sen jälkeen kuitenkin käytävä läpi ja rakennettava uudelleen.

Olen sitä mieltä, että kumppania voi ohjata kohti haluamaansa suuntaa tai voi vain näyttää esimerkkiä. Ehkä toinen seuraa perässä. Ehkä ei.

Minä en varmaankaan ole mikään puhumaan koko miessukupuolen puolesta, koska olen ”vain” minä yksilönä, Goalseeker, syvimmän tarkoituksen etsijä 🙂 Toisaalta minussa on hyvin vahvana naisellinen puoli. Kaikissahan meissä on feminiininen ja maskuliininen puolemme tai niihin yhdistettävät piirteemme.

”Jumala, anna minulle tyyneys hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa. Rohkeus muuttaa ne, jotka voin. Viisaus erottaa ne kaksi toisistaan”. Lähde ”pois tuskasta” –teos. Tähän olen (ja varmaan sinäkin) törmännyt monta kertaa, mutta nyt viisaus puhuttelee uudella tavalla. Kirja muuten jo tuli postista 🙂

Kyllä näyttää epätoivoiselta sepustukselta eilinen kirjoitukseni.
Mutta minusta tuntuu kuin olisin syntynyt uudelleen näkemään elämäni.
Ja sinä Reetu, olet ollut kätilönä.
Ilman sinua en olisi hahmottanut sitä, että olen liitossani pitkällä. Tarvitsin vain pienen sysäyksen, jolla verhot jotenkin siirtyivät syrjään peittämästä ymmärrystäni.
Pelkoni tuntuu kutistuneen, muttei kadonneen. Tajusin, että olen tiellä hyväksyäkseni pelkoni ja elääkseni sen kanssa loppuelämäni.
Ei tämä ole loppu vaan alku🙂
Halusin eilen kovasti selittää sinulle oivallustani. Toivon, että en tunkeillut sinun yksityisalueellesi, sillä sovelsin sinuun omia kokemuksiani. Toivoin voivani auttaa sinua niin kuin sinäkin olet auttanut minua.
Hyvää viikonloppua sinulle 🙂🌻

Hei!
Olipa hyvä etten ehtinyt vielä vastata tuohon eiliseen viestiisi. Mielestäni me molemmat olemme oikeilla jäljillä, sinä sopivasti edustat toista mielipidettä ja minä toista. Mutta siitä lähtökohdasta on molempien lähdettävä: ettei kumpikaan halua loukata toista, siihen ei ole mitään tarvetta. Jos siltä tuntuu, että loukkaan, unohda se, koska siitä ei ole koskaan kyse. Useinmiten kerron aivan täysin omasta kokemuksesta. Sillä en tarkoita sitä, että se on ainoa oikea tapa toimia tai että kehoitan tekemään juuri samoin. Toivon, että sovellat kirjoituksistani sen mikä pätee sinuun ja muut jätät omaan arvoonsa. Niinkuin ilmeisesti olet tehnytkit!

Ehkä kertomuksesi avioliitostasi edustaa juuri sitä, mitä itse tahtoisin meidän avioliiton olevan. Sinä olet antanut itsesi toiselle ihmiselle. Minun mies ei sitä ole koskaan samanlaisella tasolla tehnyt. Hän kutsuisi sitä "toisen pään sisälle menemiseksi", jota hän ei anna kenenkään tehdä. ☹️

Olet siinä oikeassa, että aiemmat pettymykset ovat aiheuttaneet tämän tilanteen.
Ongelma on se, ettei siihen ole vaikuttanut niinkään entisen elämän pettymykset, vaan pettymykset mitä tässä avioliitossa on tapahtunut. Ilmeisimmin olen lisäksi pitkävihainen. Oikeastaan ymmärrät paremmin minun reaktioni "toiseen ihmiseen turvaamiseen" jos perustelen sen paremmin. (tämähän ei siis päde sinulla)
Alunperin olen lähtenyt tähän suhteeseen rehellisin ja avoimin mielin. Vanhoista virheistä oppien, puhumalla aina asiat selviksi. Sanomalla miksi mikäkin asia tuntuu pahalta, ettei jäisi katkeruuksia. Viimeisen riidan jälkeen tajusin ettei meillä se toimi.
Se ei vain toimi. Sanoit jossain vaiheessa, että mieheni oli jossain tilanteessa toimi ymmärtämättömästi. Juuri tuon viimeisen riidan jälkipuinteina tajusin erään asian: koska useinmiten varon sanomasta samalla mitalla takaisin, on mieheni ilmeisesti olettanut että a) olen niin tyhmä etten osaa sanoa takaisin b) hän on oikeassa ja hiljaisuus on myöntymisen merkki. Sitten kun sanoin samalla mitalla takaisin mies heti perui puheensa, josta juuri oivalsinkin, että minun täytyy pitää puoleni!
Olemalla rehellin tunteistani ja avoin, olen suora maalitaulu miehelleni mikäli hän tuntee tarvetta siihen. Lisäksi miten voisin meidän tapauksessa turvata toiseen ihmiseen? Kun hän esim. riidan tullen uhkaa lähteä? Eikö minun tapauksessani olekin viisasta turvata vain omaan itseeni, eikö se ole luonnollinen reaktio. Tulevaisuus osoittaa missä määrin suhteemme muuttuu sen myötä kun pelkoni "kutistuu".
Se on jo nyt kutistunut, mutta en pysty siitä iloitsemaan niinkuin sinä. Aivan tarkalleen juuri nyt en kykene antamaan miehelleni vielä anteeksi noita paria uhkausta lähtemistestä. Se loukkaa niin syvältä. Kumoaa runsas vuosi sitten papin edessä annetun lupauksen. Aloin jossain vaiheessa tekemään hääkuvistamme (josta jäi kauniita muistoja) hääkirjaa, en pysty tarttumaan siihen nyt ainakaan uudelleen.

Nyt aika loppuu kesken, olisi vielä paljon kirjoitettavaa, mutta huomaatko sinä, minä koen nimittäin niin, että minun ongelmani ovat huomattavasti konkreettisemmat kuin sinun? Sinä tuot esille asioita mitkä elämässäsi on hyvin ja antaa minulle vinkkeliä siitä miten ne voisi olla. On minullakin paljon asioita hyvin, mutta silti haluan että joku kuuntelee nimenomaan näitä ongelmiani, kiitos sinulle siitä.

Viikonloppuja!

reetu kirjoitti 19.9.2008 10:35
Aloin jossain vaiheessa tekemään hääkuvistamme (josta jäi kauniita muistoja) hääkirjaa, en pysty tarttumaan siihen nyt ainakaan uudelleen.

Minä tarttuisin tuohon albumiin mielenkiinnolla, jos olisin sinä. On mentävä kipua kohti ja mikä olisi oivallisempi tapa kuin kohdata juuri se mikä ei tunnu hyvältä. Minä keskittyisin rauhassa kuuntelemaan niitä vastauksia, joita albumin kuvat kertovat. Niistä löytyy rehellinen vastaus siihen, mitä et halua ääneen sanoa. Valokuvan kanssa työskentelyn tarkoitushan on juuri kirkastaa itselle tärkeitä merkityksiä. Millä tavalla sitten pettymykset palvelevat toiveikkaan, valoisan tulevaisuudenkuvan rakentamista, onkin kimurantimpi ymmärrettävä. Riippuu siitä, haluaako nähdä tulevaisuuden positiivisena vai onko negatiivinen asenne mukavampi tai tutumpi. Niinkun BigBrotherissa Marialla😀.

Tuollaista albumia ei tietenkään rakenneta suvulle esiteltäväksi. Sukualbumille ei uskalla olla rehellinen tai sitten on silmillä rakkauden vaaleanpunaiset, kaiken ymmärtävät ja anteeksiantavat harsot. Mikä on tietty ihanaa😉.

Kirjoittaisin jokaisesta kuvasta ensimmäisenä mieleen tulevan asian. Eläytymällä voisin kokeilla kirjoittaa monen henkilön mielipiteen kuvasta rinnakkain. Kirjoittaisin huumorinkin näkökulmasta. Kirjoittaisin syvältä sielustani oman totuuteni ja omat toiveeni. Vain itselleni. Tutkittuani kirjoituksiani todennäköisesti polttaisin sen, mutta se olisi varmasti kertonut sen, mikä on totta minulle.

Tästä löytyy varmasti jotain kirjallisuuttakin, siis näistä tekniikoista. Kuvilta voi kysyä kysymyksiä. Mistä pidät tässä kuvassa? Mikä on selvin näkyvä asia? Mitä sinä tiedät, mitä muut eivät tiedä tästä kuvasta? Kuvan nimi? Mitä kuva sanoo? Mitä kuvasta puuttuu jos puuttuu? Mitä sanot kuvalle? Mitä kuva haluaa että tiedät? Kenelle haluat antaa kuvan ja kenelle et? Miten haluat muuttaa kuvaa?

Tämänpäiväisten traagisten tapahtumien äärellä taas hetkeksi omat elämän haasteet asettuvat erilaiseen perspektiiviin. Kyllä ihmisillä todella on paha olla. Ja mikä pahinta, paha olo purkautuu hirvittävinä tekoina. Elämä on niin paradoksaalista. Sitä usein miettii, miten elämä pyörii kehää. Mielessään pyörittelee samoja asioita päivästä päivään ja vuodesta toiseen. Toisaalta elämään liittyvät yht'äkkiset muutokset; käänne voi tapahtua silmänräpäyksessä.

Jokin aika sitten juuri pohdin sitä, miten pieni ihminen on suhteessa omiin käsityksiinsä. Ihmisen ajallinen, avaruudellinen ja tiedollinen rajallisuus on tosiasia, jota useinkaan ei ajattele tai tunnusta. Sellaiseksi meidät on luotu. Jos maailmankaikkeuden ikä on vuosi, meidän elinikämme ei ole silmänräpäystäkään. Jos maailmankaikkeus ulottuu maapallon ympäri, meidän elinpiirimme mahtuu yhteen millimetriin. Jos kaikki maailmankaikkeuden tieto mahtuisi Raamattuun, me hädin tuskin ymmärtäisimme edes kirjan ensimmäistä kirjainta.

Palaan Reetu sinun viime kirjoituksessasi esittämiin kysymyksiin: "Lisäksi miten voisin meidän tapauksessa turvata toiseen ihmiseen? Kun hän esim. riidan tullen uhkaa lähteä? Eikö minun tapauksessani olekin viisasta turvata vain omaan itseeni, eikö se ole luonnollinen reaktio?" Tuo on mielestäni juuri luonnollinen reaktio. Olisi tietenkin parasta, jos pystyisi avoimesti keskustelemaan oman puolisonsa kanssa, mutta jos se ei ole mahdollista, niin sitten vaan tutkimaan ja löytämään vastauksia ominpäin. Tärkeintähän on että on menossa eteenpäin. Olen kuitenkin mielelläni myös keskustelemassa kanssasi, jos haluat jostain asiasta kommentoida.

"Huomaatko sinä, minä koen nimittäin niin, että minun ongelmani ovat huomattavasti konkreettisemmat kuin sinun?" Olet varmaan oikeassa, vaikka näitä asioita onkin vaikea mitata. Ne kun ovat kullekin meille aina henkilökohtaisia ja tunnemme ne sisällämme omalla tavallamme. Tosin ne tunteet, joita meillä täällä kotona joskus käydään läpi kuristavat kurkkua ihan konkreettisella tavalla. Mutta emme ole tosiaan aikoihin työstäneet käytännön asioita ja esittäneet omia vaatimuksiamme toisillemme.

Tuo Assiinan idea valokuvien kanssa työskentelystä tuntui hyvältä. Otin yhden valokuvan, jossa olen vauvana ja kysyin noita kysymyksiä. Siitä tuli aika pitkä tarina. Yhdestä valokuvasta.

Hei taas.
Kyllä eilisen tapahtumien jälkeen omat ongelmat tuntuivat pieniltä. Sitä surua ja murhetta ei voi kuvitellakaan, myös ampujan vanhempien. Aina tulee mieleen se, kuinka hyvin ihminen osaa peittää ja rakentaa kulissin ympärilleen, ilman että kukaan huomaa sisällä jylläävää pahaaoloa. Kuinka hyvin ihminen kykenee petkuttamaan jopa itseään, elämällä tuossa kulississa.

"meidän ei tarvitse hyväksyä sitä, minkä keskellä me olemme, mutta meidän tarvitsee hyväksyä se, mitä on olla sen keskellä" -lainaus kotkansydän sivuilta.

Luin varmaan viisi kertaa tuon, ennen kuin ymmärsin mitä se tarkoittaa. Omalla kohdallani se tarkoittaa sitä, että vaikka en pystykään hyväksymään tilannetta (miehen työ, kiivaus yms) elämässäni, tarvitsee minun hyväksyä ne tunteet ja olotilat mitä ne minussa herättää. Olen huomannut itsessäni selkeästi muutosta. Vaikka miehen työhön paneutuminen herättää samoja tuntemuksia edelleen, kykenen ajattelemaan niitä ainakin jonkun verran etäältä, ulkopuolisena.

Näiden muutaman päivän aikana olen ymmärtänyt mitä kaikkea ahdistuksissani olen tehnyt. Ensiksikin en ole elänyt tässä ajassa. Olen elänyt sekä menneessä, että tulevassa. Ahdistus on ajanut minut petaamaan tulevaisuutta, kotitöillä, järjestelemällä asioita ennakoimalla yms. Ennen en olisi voinut kuvitella istahtavani ennenkuin kaikki näkyvillä olevat asiat oli tehty. Uskoin sisälläni olevan kaaoksen pahentuvan, ellen saa kotia järjestykseen. En ole mikään pedantti siivoushullu, mutta kaikki täytyis olla suht koht siistiä ja puhdasta. Kun tein jotain tiettyä asiaa, mietin jo toista, ja aika ei koskaan tuntunut riittävän. Nyt teen vain yhden asian kerrallaan. Jos en ehdi, se saa jäädä. Jostain syystä, (jota en ymmärrä) saa kaiken tehtyä nyt paljon vähemmällä ajalla, kuin ennen. Ja muutosta on myös näkynyt miehessä, siltä osin, että hän jopa aivan itse tarttuu näkyvillä oleviin kotitöihin. Ennen hädin tuskin koski mihinkään. Mietin tuota miehen käytöksen muutosta. Mietin sitä, että miten hän voi tietää että teen eri tavalla asioita. Ei hän tiedäkään. Mutta sen hän on oivaltanut, etten ole enää yhtä heikoilla kuin ennen. Että olen hiukan etäänpänä kuin ennen. Se on saanut miehen hiukan varuilleen ja yrittämään. Ennen tuntui siltä, että mies kykenee tuntemaan myötätuntoa vaikka ketä maija meikäläistä kohtaan, muttei minua.
Esimerkkinä mainittakoon, että mennessään nykyiseen työpaikkaansa hän säälitteli työkaveriaan joka teki suurinpiirtein samaa työtä kuin minä. Se että suurin vastuu kotitöistä kuului minulle, johtui miehen päätelmistä työni keveydestä verrattuna omaansa🙂 Hupaisaa oli että asenne työhöni ja sen "keveyteen" tuli esille noin. Vaikka tässä jo pari vuotta on asenne kotitöiden jakaantumiseen ollut selvillä, ei siihen mitään muutosta ole koskaan ennen tätä tullut.

Uskon tämän parannuksen johtuvan ainoastaan ja pelkästään siitä, etten ole enää "avoin kirja". Se on koomista, eikä välttämättä oikein. Olen saanut miehen arvostusta ja huomioon ottamista olemalla vähemmän avoin ja "luettavissa".
Tämän tilanteen annan jatkua niin kauan, kuin olen löytänyt jälleen oman itseni. Että voin kohdata miehen henkisellä tasolla omana itsenäni. Silloin voimme käsitellä tuon lähtemis episodin uudelleen. Käsittelimme sitä jo kerran ja mies oli kovasti pahoillaan.
Mutta se ei silti saa vakuuttuneeksi minua, miehen antamista lupauksista ja niiden luotettavuudesta. Mies on hirmuisen tarkka lupauksien pitämisestä ainakin lapsilleen.
En tarkoita itse lähtemistä, vaan nimenomaan sillä uhkaamista ja kiristämistä.

Kun mietin tuota toiseen turvaamista, tulin siihen tulokseen ettei minulla ole ollut koskaan ketään johon olisin voinut turvata. Sen sijaan minuun on voinut aina turvata.
Alunperin mieheni tuntui elämässäni ensimmäiseltä ihmiseltä johon saatoin turvata.
Mutta tuo häneen turvaaminen toi myös pettymyksiä, niiden asioiden osalta joita hän ei mielestäni hoitanut oikein.

Tällä hetkellä yritän käyttää hyödyksi itselleni aikoja jolloin mies on töissä (siltä osin mitä se lapselta onnistuu). Eilisen tapahtumien johdosta mies oli töissä koko illan ja tuli n. klo 2 yöllä kotiin. Laitoin lapsen nukkumaan ja kotitöiden sijaan ensin jumppasin ja sitten istahdin ja otin esille "pois tuskasta" tulosteeni. Ennen vastaavassa tilanteessa olisin vain putsannut paikkoja ja laittanut miehelle jotain syötävää kun tulee töistä. Hyvä minä🙂👍

Jossain vaiheessa vielä tartun tuohon hääkirjaan. Se ei ole albumi (se on erikseen) vaan painettu kirja. Häät sujuivat täydellisesti ja siitä on vain hyviä muistoja. Enkä tahdo sitä pilata millään tavoin, vaan haluan siitä muiston lapsellemme, sellaisena kauniina ja onnellisena niinkuin se päivä olikin.
Minulla on paljon vielä tekemistä tuon vihani kanssa, siitähän on yksi osio kirjassa.
En vielä ole päässyt siihen vaiheeseen, enkä halua edetä nopeammin kuin minusta itsestäni tuntuu.

Noista valokuvista taidankin tietää minkä otan esille ensimmäisenä. Otan sellaisen missä olen n. 3-vuotias ja olen vanhimman n. 17-v:n sisareni kanssa kuvassa. Kuvassa on myös samanikäinen sisareni hoitama tyttö. Tyttö on kauniisti puettu, minulla on takki jossa on vetoketju rikki. Näytän ryysyläiseltä, mutta olen kuvassa kaunis kasvoiltani ja minulla on suuret surulliset ruskeat silmät. Kuvaan liittyy voimakas muisto siitä, kuin ihana ja kiltti lapsi tuo sisareni hoidokki oli, hän vertasi minua koko ajan tähän tyttöön. Sen lisäksi että tunsin oloni ryysyläiseksi hänen rinnallaan, olin vielä huonosti käyttäytyvä ja ilkeä, häneen verrattuna. En tiedä sitten sitä miksi minut piti saada samaan kuvaan tämän "täydellisyyden" kanssa 🙂
Tämä osoittaa sen, kuinka toinen ihminen voi tietämättään aiheuttaa pienessä ihmisessä vahinkoa, joka kantaa näin kauas saakka.

Tästä tuli taas tälläinen itsekeskeinen kirjoitelma, kiitos kun (en sano jos, luotan sihen että jaksoit) lukea.🙂🌻

Reetu, ei meidän varmaankaan tarvitse pelätä sitä, että olisimme täällä liian itsekeskeisiä. Se että yleensä kirjoittaa kertoo siitä, että jotain meissä on herännyt. Minä en missään tapauksessa ajattele, että esille tuomasi asiat eivät olisi tärkeitä ja kirjoittamisen arvoisia. Pakolla ei varmasti kannata yrittää. Minulta ovat nämä tekstit välillä saman toistoa, mutta ovat kuitenkin syntyneet suurella innostuksella. Eikä minulla ole lainkaan vaikeuksia jaksaa lukea sinun kirjoituksiasi 🙂🌻

Onneksi olkoon, että olet ottanut aikaa itsellesi ja kasvullesi. Olet ihailtavasti alkanut suhtautua itseesi uudella tavalla ja hyväksyä itsesi. Lainaten Pois Tuskasta -teosta, tärkeintä kasvussamme on, että emme kiirehdi, vaan esimerkkimuurarin lailla rakastamme jokaista tiiltä, jonka muuraamme. Ja voimme muurata vain tiilen kerrallaan. Minusta se on hieno vertaus. Lopputulos on ratkaiseva, ei käytetty aika. Tärkeää on muurata, tärkeää on tehdä sitä rakkaudella, eikä ärtymyksellä tai vihalla. Hyvä näkökulma.

Ahdistus on ajanut sinut petaamaan tulevaisuutta ja järjestelemään asioita ennakolta. Tämä on tuttua. Minullakin pelko kohdistuu tulevaisuuden uhkiin (ei niinkään nykyhetken asioihin) ja kuvittelen mielessäni kaikkia mahdollisia kärsimyksiä, mitä voisin kohdata. Mielessäni järjestelen asioita, mutta en koskaan pääse ratkaisuun. En pysty hallitsemaan uhkia, jotka pahimmillaan peittävät kaikki mahdollisuudet 😭 Elämästä tulee riskien hallintaa, jos ei ole luottamusta siihen, että elämä itsessään kantaa. Toki olen itsekin monessa suhteessa kehittynyt. Itse asiassa aika paljonkin.

Viime aikoina olen nähnyt mielikuvissani filminpätkiä lapsuudestani. Hyviä muistoja ja ahdistavia muistoja. Hauskoja ja iloisia muistoja ei juurikaan ole. Se lienee jokin signaali. Jokin ulkopuolinen satunnainen asia saattaa käynnistää filmin ja uskon, että tämä herkkyys on syntynyt kasvuprosessin myötä. Tämän kasvuprosessin vuoksi tunnen itseni joskus hieman erikoiseksi, etuoikeutetuksikin. Miesten keskuudessa –näin kuvittelen- se ei ole kovin yleistä. Ainakaan miehet eivät niistä asioista keskenään keskustele. Sehän paljastaisi heikkoutemme ja vajavaisuutemme. Mutta olen iloinen, että olen oppinut kuuntelemaan mitä pelkoni minulle yrittää kertoa. Olen myös asettumassa elämään niiden kanssa niin, että hyväksyisin tosiasian, etten voi hallita sitä, mitä minulle tapahtuu elämässäni. Keskityn siis siihen ajatukseen, että vasta kun jotain tapahtuu, ratkotaan ongelmia. Eikä käytetä nyt kaikkia voimia ”turhaan” spekulointiin. Nyt on kaikki hyvin –sitä on kuitenkin ihan mahdoton yrittää muistaa.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että olet saanut miehesi käyttäytymään uudella tavalla olemalla etäisempi. Positiivisesti voisi kait ajatella, että olet antanut hänelle tilaa. Voin kuvitella sen sanattomien viestien määrän mitä ilmassa väreilee. Mutta pääasia, että se tuntuu sinusta oikealta. Et kuitenkaan täysin luota hänen vakuutteluihinsa. Emme kait milloinkaan voi toiseen täydellisesti luottaakaan. Aina on olemassa pieni pelon siemen, vaikka siihen ei suuresti huomiota kiinnittäisikään. Täydellinen luottamus edellyttäisi täydellistä vapautumista, elämistä kosmisessa tilassa.

Lähtemisen pakko on tuttu meidän suhteessa vaimon taholta. Siksi minä en olisi sinuna pitkävihainen asian suhteen, sillä minä uskon miehesi tuskittelevan tosissaan sellaista sanoessaan. Vaimo sanoo usein, että nyt tekisi mieli pakata kassi, mutta en pakkaa. Hän sanoo, että silloin hän kyllä tietää osuvansa arkaan paikkaani, mutta tuntee itse niin suurta arvottomuutta, että uskoo minulla olevan parempi ilman häntä. Hän siis luovuttaisi mielellään, mutta ilmeisesti hän tietää että se olisi liian helppoa. Eli on hyväksyttävä tuo kipukohtaus. Ja taas Kotkansydämessähän sanotaan, että hyväksyminen on dynaaminen ongelmanratkaisu. Kipu taas johtuu jostakin, jonka aiheuttaa yleensä exänsä ja oma työnsä. Jos sinä vaadit mieheltäsi jotain, missä hänen tekee mielensä luovuttaa, niin hän ei myöskään todennäköisesti ymmärrä miksi tuntuu niin vaikealta. Huh! On tämä elämä aikamoinen lahja 🙂