Onko pelko ollut aina olemassa? Onko ollut välillä poissa, palaten uudelleen?
Itselläni tiedän olevan samoja pelkotiloja, joskaan en niitä avoimesti myönnä.
Tosin ne näkyy elämässämme eri muodoissa.

Uskoisin kuitenkin kaiken lähteneen lapsuudesta. Lapsuudessani hylätyksi tulemisen pelko oli voimakasta, joskaan en sitä varmasti silloin vielä tiedostanut. Aikuisena ymmärrän etten saanut sitä fyysistä ja psyykkistä turvaa mitä jokainen lapsi tarvitsee.
Sama pieni lapsi sisälläni edelleen pelkää, samoja asioita.

Pelko on ollut useita vuosia poissa, johtuen siitä, että kävin läpi eron, toisenkin.
Mutta itse jätin. Kummassakin suhteessa tunsin itseni olevan "vahvoilla", kumppanin ollessa "heikompi".
Nykyisessä avioliitossani koen samanlaista pelkoa, syystä, että mieheni on voimakas
persoona ja kauhuissani huomaan hänen olevan mielestään niin "vahvoilla" suhteessamme. Saadessamme yhteisen lapsen vielä keski-ikäisenä, suhteestamme ja perheestämme muodostui tärkein asia minulle, jolloin kriisien sattuessa usein
saatoin unohtaa oman itseni ja sen mitä MINÄ haluan.
Suhteessa toiseen ihmiseen, ei saa unohtaa omaa itseään tai menettää sen ja
ripustautuu puolisoon. Ripustautuminen tarkoittaa taas puolisolle sitä, että käytännössä
olet hänen ja hänestä riippuvainen. Aina kaikki eivät osaa sitä valtaa käyttää oikein.

Itselläni silmät avautuivat eräässä riidassa aivan tässä lähiaikoina, kun mies toistamiseen antoi ymmärtää että voi kyllä lähteä ellen hyväksy häntä tällaisenaan, (muutettavaa kun itsessään ei näe). Silloin mietin vaihtoehtoja. Mietin kuinka voi olla mahdollista, että hyväksyn kiristyksen ja uhkailun. Tulin siihen tulokseen ettei tarvitse.
Löysin vanhat omat voimavarani jotka olivat olleet hukassa jo 5 vuotta. Mietin vaan, entä sitten jos lähtee, eipä me sitten paljon merkattukaan. Seuraavan riidan sattuessa
olen paljon vahvempi, en kaikkeen alistunut vaimo jolla ei saa olla mielipiteitä eikä tunteita. Mutta sitähän mieheni ei vielä tiedä...

Teillä ei tarvitse olla samanlaisesta valtataistelusta kyse. Tässä nettisivut
joista saattaisi olla apua http://www.healingeagle.net/indexfi.html Runsaslukuisista
sivuista löytyy paljon tekstiä lapsuuden aikaisista traumoista ja niiden vaikutuksista.

Löydä omat voimavarasi, siinä avainsana.

Ihan mahtava sivusto. Luin paloja sieltä täältä ja aion palata sivujen ääreen ajatuksen kanssa. Nyt jo löysin sieltä useita itseäni koskettavia asioita. Minulle jopa käsite traumaattinen muisti oli vieras. Tai olen sen kyllä kuullut, mutta en ole mieltänyt sitä oikein. Juuri traumaattinen muisti toimii minulla tilanteissa, joissa tunne vie minua ja pelkään jotakin tuntematonta ja aistien ulkopuolella olevaa.

Ei minulla ole aina tätä tunnetta ollut. Aiemmin olin ahdistunut, etsin jatkuvasti ulospääsyä jostain sellaisesta tilasta, missä kyseenalaistin koko elämän tarkoituksen. Kun elämänmuutosten myötä löysin perille eli jatkuva etsintä hellitti, niin tilalle tuli tämä hylätyksi tulemisen pelko. Elämääni astui jotain niin arvokasta, josta en halua millään hinnalla luopua. Olin aiemminkin naimisissa, mutta en kokenut tällaista. Tiedän, että olen paranemassa tai toivon mukaan jo kasvamassa, mutta tämä on tuskallista. Jollakin tavalla haluaisi, että kasvu ei tekisi niin kipeää. Kun pelkään, tunnen monenlaista fyysistä kipua.

Olen yrittänyt miettiä minkälaiset tilanteet laukaisevat pelon, mutta selvää logiikkaa en ole löytänyt. Jonkinlaista alakynteen joutumista tai itsetunnon alenemista niihin kuitenkin yleensä liittyy.

Sinun tilanteesi tuntuu olevan hieman toisenlainen eli olet kokenut jääneesi heikommaksi suhteessa aviopuolisoosi. Nyt olet kuitenkin "oivaltanut", että ei ole syytä olla liian riippuvainen toisesta. Niinhän se on. Terve itsekkyys on varmasti koko parisuhteen etu. Mutta ristiriitatilanteissa helposti traumaattinen muisti aiheuttaa paluun totutulle uralle.

Minulla tunnekaappaukset eivät välttämättä liity lainkaan vaimon käytökseen. Tai ainakaan en sitä tiedosta.

Kiitos ajatuksistasi ja linkistä, josta on varmaan vielä paljon apua.

Hei!
Sivusto mihin annoin linkin on todella mahtava. Itse sen löysin aivan sattumalta.

Oikeastaan eilen juuri huomasin sivuistoilla juuri itseäni koskevan uuden asian, jota en jostain syystä ollut tiedostanut enkä tajunnut. Tietyt tapahtuneet asiat tässä nykyisessä suhteessamme on johtanut siihen, että juuri tämä traumaattinen muisti on heittänyt ahdistusta pintaan eri tilanteista jotka ovat muistuttaneet lapsuuden hylätyksi tulemisen pelkoa, toiseksi jäämisen pelkoa.
Aikaisemmissa suhteissa (1 pitkä avioliitto, 1pitkä avoliitto) ei näitä tekijöitä ollut.
Olen pitänyt itseäni aina vahvana ihmisenä, ja olen sitä todella varmasti ollutkin,
koska olen kyennyt sellaisiin ratkaisuihin ja päätöksiin mihin ei heikko ihminen pysty.
Aikaisemmissa liitoissa koin sekä henkistä, että fyysistä väkivaltaa, mutta en koskaan tuntenut olevani näin heikoilla kuin nyt olen nämä viisi vuotta ollut. Nämä vääryydeet saivat automaattisesti omat voimavarani liikkeelle, jotka löysin sitten tähänkin suhteeseen, kun mies toistamiseen käyttäytyi uhkaillen lähtemisellä.

Mies on hyvä mies, mutta tarvitsee vahvan naisen rinnalleen, jota en ole ollut varmaan kuin silloin kuin aloimme seurustelemaan.
Tämä suhde ja elämä mitä meillä nyt on, on tavallaan uudestaan annettu tilaisuus, koska meillä on pieni lapsi, jota koskaan en uskonut enää saavani.
Lapsena jäin aina veljeni varjoon, hän sai kaiken huomion ja hyväksynnän mitä en itse saanut.
Nykyisessä liitossani oli paljon hankaluuksia alkuvuodet miehen ex-vaimojen (elatuskiistoja, huoltajuuskiistoja) sekä isompien lasten taholta. Koin, että muut saavat päättää elämästämme, eikä minulla ole siihen juurikaan sanomista tai ainakin joissakin tapauksessa jonkun muun mielipide oli tärkeämpi. Silloin kun olisin tarvinnut
mieheni tukea (esim kun lapsi oli vauva sekä odotusaikana) huomion vei huoltuuskiistat ja elatuskiistat, sekä muualla asuvien lapsien ongelmat. Koin varmaan noina aikoina hylätyksi tulemista henkisesti. Vaikka tilanne on rauhoittunut kohdallamme, tulee aina silloin tällöin miehen toiminnassa tilanteita jolloin tunnen itseni laiminlyödyksi, ja sama ahdistus nousee pintaan. Nämä tilanteet ovat murentaneet itseluottamustani, sekä kiristäneet välejämme tarpeettomasti.
Nyt kun tiedän mistä kaikki johtuu tunnun hallitsevan nämä tilanteet paljon paremmin.

Tämä kirjoitus taisi olla lähinnä omien ajatusten selvittelyä🙂

Sitähän varten tämä sivusto on, että voidaan peilata tarinoitamme ja löytää vastauksia toisiltamme. Kenenkään tarina ei ole samanlainen, eikä tarvitsekaan olla. Meidän eromme käsittääkseni on siinä, että minä en yritä niin paljon taistella pärjäämisen kanssa. En juurikaan ajattele, että kestän taatusti tilanteen, jos olen henkisesti vahva ja tietoisesti koulutan siihen itseäni. Minun ratkaisuni löytyy jostain, jota en vielä edes hahmota.

Minusta on tullut minä olosuhteissa, joissa oli läsnä alituinen pelko. Se kasvoi ilmaksi jota hengitän. Minun olisi asetettava itseni toisenlaiseen ilmanalaan, joka ei lietso sisälläni alituista uhkaa. En varmaankaan muutu sanomalla itselleni, että enää en ole heikko, vaan minun on sanottava itselleni, että minun ei tarvitse enää elää maailmassa, joka kuului lapsuuteen ja vanhempieni hätään ja ahdistukseen. Tähän asti olen etsinyt yhtä selkeää traagista tapahtumaa, mutta en usko sellaista enää muistavani. Vanhempani ovat kertoneet ja kuvailleet vauva- ja varhaislapsuuteni aikaa ja sieltä löytyy paljon hylkäämisen kokemuksia. Äitini elää nykyisinkin huolestuneena kaikesta mikä liikkuu, mutta isäni on onneksi päästänyt irti raivoamisestaan ja omista vaikeista lapsuuden kokemuksistaan.

Uskon, että saan elää heikkona ja lempeänä; kilttinä miehenä, vaikka se ei olekaan trendikästä. Minun elämäni on muuttunut aikoinaan tilanteessa, jossa heitin kaikki suojavarusteeni pois ja lähestyin nykyistä vaimoani ilman mitään suojaa. Hän on kertonut, että sillä hetkellä hän sitoutui minuun ja päätti, että ei koskaan pettäisi luottamustani. Ja meilläkin on nyt iltatähti. On meidän kertomuksissa siis paljon yhteistä 🙂

Sinä olet kokenut fyysistä väkivaltaa, mikä varmasti on erittäin traumatisoivaa, vaikka sen kokisi aikuisenakin. Minä en ole fyysistä väkivaltaa kokenut edes lapsena. Henkinen väkivalta ja näkymättömäksi tulemisen kokemukset sen sijaan olivat jatkuvia. Tuot myös esille sen, että sama ahdistus nousee toistuvasti pintaan ja niihin liittyy tietty tapahtuma tai käyttäytyminen. Jokin asia siis laukaisee alitajuisen muistamisen ja tahdosta riippumattoman reaktion. Siellä jossain aivojemme lohkoissa ratkaisut piilevät 😳

Jostain syystä, meillä on todella paljon samankaltaisuuksia. Lapsuuteni elin juuri pelossa. Äitini ei jaksanut narsistisen heikkopäisen isäni kanssa. Koko lapsuus oli seuraavan räjähdyksen odottamisen pelkoa.

Tässä suhteessa olen viimeiseen asti pitänyt yllä pehmeyttä. Olen pehmeä ja kiltti ihminen. Aikaisemmissa suhteissa en sitä voinut olla, koska koko ajan oli puolustauduttava. Mieheni ehdoton hyväksyntä, salli sen, että voin olla oma itseni ja pehmeä. Olen yrittänyt pitää siitä kiinni, etten ottaisi kovuuttani käyttöön, mutta en ole varma ollenkaan enää, että tämä suhde toimisi niin. Kunpa osaisinkin olla tarvittaessa pehmeä ja tarvittaessa kova.

Luin juuri eilen sieltä samoilta sivuilta yhden uuden asian: läheisriippuvainen ihminen on vihainen. Aivan, olen tosiaan ollut vihainen miehelle monista asioista, joita olisin miehen toivonut tekevän toisin. Olen ollut vihainen jopa itselleni siitä, että en ole kyennyt säilyttämään omaa tahtoani painostuksen alla. Vieläkin olen vihainen miehelle
hänen työstään, joka vie niin paljon meidän yhteisestä ajastamme (ketju: työ hiertää välejämme)
Näen kuitenkin nyt selvemmin kaiken sen mikä on aiheuttanut ahdistuksen ja miten se ahdistus on vaikuttanut meidän yhteiseen elämään. Tähän asti olen etsinyt syytä
lähes kaikesta miehen tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Syy on kuitenkin ollut oma reagointini niihin. Ja vasta tämän viikon ajan olen ollut tietoinen kaikesta tästä.
Tällä viikollakin on sattunut tilanteita josta olen selkeästi ahdistunut, mutta nyt ole kyennyt (ennekuin ahdistus on noussut varsinaisesti kurkkuun asti) ajattelemaan:
se on vain tunne, minusta vain tuntuu siltä. Se ei ole fakta ei totuus, minusta VAIN TUNTUU SILTÄ.

Kävin joskus alle kolmekymppisenä kolme vuotta kestävän kriisin läpi. Tuolloin kaikki
kaatui päälle ja jouduin selvittelemään kaiken itseni kanssa. Lapsuusiän siihen päivään asti. Kävin läpi lapsuuttani, kirjoitin äidilleni ja isälleni pitkän kirjeen (jota en koskaan antanut heille) kaikesta mitä olin kokenut lapsena. Kerroin kuinka pahalta tuntui kun isä toistamiseen toi veljelleni jotain kivaa kaupunkireissulta, eikä koskaan minulle nuorimmaiselleen mitään. Kerroin kuinka olimme veljeni kanssa aikuisena miettineet sitä, miksei äiti ottanut meitä koskaan syliin ja olimmekin pienissä päässämme keksineet yhteneväisen selityksen: äidillä oli niin pieni syli (lyhyt ihminen kun oli). Ja paljon kaikkea muuta. Ensin tunsin syvää vihaa molempia vanhempiani kohtaan. Ajan myötä tajusin, etteivät he tahallaan olleet epäoikeudenmukaisia ja olivat toimineet sen hetkisten voimavarojensa mukaan, jotka eivät olleet juuri koskaan kehumisen arvoiset. Lapsuudessani mm. isäni keräsi huomiota ja sympatiaa
olemalla aina sairas ja tekemällä suurinpiirtein kuolemaa. Isän menettämisen pelko oli iskostettu jo pienestä meihin. Isäni on 91-vuotias, äitini on kuollut muutama vuosi sitten.
Tuolloin alle kolmekymppisenä mietin: mikä olisi pahinta mitä minulle voisi sattua?
Kävin läpi vaihtoehtoja ja mahdollisuuksiani selvitä niistä. Kokeilepa miettiä samoin,
mikä olisi pahinta mitä sinulle voisi sattua? Koska tuo pelko mitä meillä on, ei ole todellisuudessa toisen ihmisen menettämisen pelkoa, vaan itsemme menettämisen pelkoa. Ainut mitä omistamme: itsemme. Kaikesta muusta selviämme.
Tällaisissa tunnelmissa olin siis kolmissakymmenissä, elämää on eletty 20 vuotta eteenpäin ja aina vain samoja asioita läpi käydään.. Ehken kuitenkaan silloin
käynyt kaikkea läpi😞
Toivottavasti tämä herättää jotakin aivojen sopukoissa...

Olet kyllä käynyt paljon läpi elämässäsi. Pohdin erityisesti sitä, kun kerroit pysäyttäneesi itsesi ajattelemaan, että tämä on vain tunne ja että pelkäämme menettävämme itsemme.

Vaimoni sanoi eilen, että hän haluaa kaupunkiasunnon, johon paeta kaikkea ikävää. Sydämeni muljahti, aloin täristä, kauhistuin. Ajattelin, että nyt hän jättää minut ja minä kuolen. Elämäni on loppu. Pelkoni takana on siis kuolema. Mutta kuolema taas seuraa jostakin, mitä en halua ajatella saatikka kohdata. Ja se on ilman rakkautta jääminen, hylätyksi tuleminen. Olen hämmästynyt...mistä ihmeestä tuollainen tarve on voinut syntyä? Millä sen saa tyydytettyä?

Jatkoin ajattelemalla kuolemaa. Ajattelin, että en minä kuole pelkooni. Minä jatkan elämistä, mutta kärsin mahdottomia kipuja. Kuukauden kuluttua olen (ehkä) edelleen elossa. Mutta en voi palata työhön. En pysty kohtaamaan muita. En uskalla jakaa suruani muiden kanssa. Minulla ei ole keinoja selvitä omasta tuskastani kuin vaimoni avulla, joka nyt on siis mielikuvituksessani jättänyt minut. Minä joudun opettelemaan kaiken sosiaalisen kanssakäymisen uudelta pohjalta ja se on liian vaikeaa; mahdotonta. Vaihtoehto on olla täysin tunteeton, mutta koska minut tunnetaan mukavana ja sympaattisena miehenä, en voi olla täysin tunteeton.

Enkä minä ole edes koskaan suuttunut isälleni, vaikka hänen takiaan minä en uskaltanut edes hengittää lapsena. En ole koskaan protestoinut sitä, että hän vertasi minua jokaiseen naapurin lapseen ja ihmetteli kömpelyyttäni ja taitamattomuuttani. Minut lähetettiin isovanhempien luo, jotta isäni sai levätä raskaan työnsä jälkeen. Kaikki ihailu oli suunnattava häneen, joka oli niin taitava kaikessa. Ja jonka elämä oli silti niin kurjaa, että hän toivoi jatkuvasti kuolevansa pois.

Tämän ajatteleminen on minulle raskasta; samoin ajatusten tuottaminen ruudulle. Silti uskon, että se on hyväksi. Kiitos sinulle Reetu siitä, että annoit ajattelemisen aihetta. Kiitos, että autoit myös ymmärtämään, että vanhemmat toimivat aikanaan oman ymmärryksensä valossa. Turha on kaivaa sotakirveitä esiin. Vanhempani ovat isovanhemmuudestaan onnellisia kuin pienet lapset ja vihoittelu murtaisi heidät. Ovat varmaan mielestään saaneet uuden tilaisuuden rakastaa ja hoitaa lasta.

Minä lueskelin tuon sinun kirjoituksesi miehesi työinnosta. Olen itse aikaisemmin tehnyt työtä 24/7. Toivon että miehesi pystyisi vähän hellittämään, sinun vuoksesi, mutta tiedän myös kuinka mannaa miehiselle itsetunnolle on tuntea olevansa tärkeä, korvaamaton, paras, tehokas, väsymätön.

Mun on pakko takertua tuohon vaimosi sanontaan "paeta kaikkea ikävää"= hengähtämistä? aikaa omille ajatuksille, itselleen? etäisyyden ottoa sinusta? Mitä kaikkea se sitten tarkoittaakaan, ymmärrän toisaalta häntä. Vuosia tuin ja yritin auttaa
exmiestäni nro 2, en minä kyennyt häntä auttamaan.

Ystävä hyvä, mitä sinä tarkalleen suret? Suret jotain mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuvaa? Ethän sitä voi surra valmiiksi, surra voit vain menneisyyttä. Jossa lienee avain kaikkeen. En usko, että selviät tuskasta vaimosi avulla, vaan itsesi avulla.
Lukisitko noilta kotkansydän sivuilta 02.09.2008 annetun tekstin, löytyy vasemmassa ylä laidassa OTSIKKO: omilla siivillä:päivän teksti ja siitä syyskuun toinen.
Jospa siinä olisi jotain joka herättäisi ajatuksia ilman rakkautta jäämisestä.

Nyt vasta tän ikäisenä olen oivaltanut yhden asian, jota en koskaan nuorempana ymmärtänyt. Omistin ja omistan aina lasteni rakkauden, se on pyytetöntä ja ehdotonta. "Mutta se ei koskaan riittänyt minulle", niinkuin tyttäreni kerran riidan aikana sanoi. Olisi se riittänyt, jos olisin oivaltanut sen arvon.

Niin joo, siis jokaisella ihmisellä on tarve tulla rakastetuksi, se on meillä geeneissä, kaikilla. Jos lapsella on turvattu ja tasapainoinen lapsuus, eikä rakkautta ole ehdollistettu ei aikuisenakaan pelkää sen menetystä. Mutta jos lapsena on kokenut turvattomuutta, sekä sitä ettei ole tullut hyväksytyksi, on vielä aikuisenakin sisuskaluissa sellainen tunne, että olen huono, en rakastamisen arvoinen.
Tuska alkaa helpottaa kun pystyy käymään niitä lapsuuden kokemuksia läpi, surra niitä ja päästää irti. Ymmärtää se, että vanhemmat eivät jostain syystä kyenneet (itse useinmiten eläneet samanlaisen lapsuuden) antamaan sitä turvallallisuutta ja hyväksyntää minkä pieni lapsi olisi tarvinnut kasvaakseen eheäksi ihmiseksi.
Ymmärtää se, että minä itse en ole huono, olosuhteet missä olen kasvanut ovat aiheuttaneet sen että TUNNEN OLEVANI huono, enkä ansaitse rakkautta.
On väärin ajatella, että joku toinen korvaisi tuon rakkauden mitä vaille lapsena jäimme, sitä emme koskaan takaisin saa. Saamme sen vain pieninä paloina antamalla ja saamalla.
Niin ja ehkä totuus piilee kuitenkin siinä, että uskomme olevamme rakastamisen
arvoisia, vielä sittenkin jos jäämme yksin. Tai että oma arvomme ei riipu siitä rakastaako joku meitä tai onko joku lakannut rakastamasta.

Vasta tämän viikon aikana olen tajunnut kuinka paljon energiaa se oma ahdistukseni
on vienyt minulta. Aivan älyttömästi. Ihmettelen, etten aikaisemmin tajunnut olevani ahdistunut. En siis tajunnut, vaikka mun olisi pitänyt tajuta (aikaisempien kokemusten perusteella). Mutta olin ollut niin pyörityksessä monta vuotta, ettei omiin ajatuksiin edes jäänyt kunnolla aikaa. Olin ollut mieheni tukena hänen vaikeuksissaan niin että olin unohtanut oman itseni.

Itse en ole kuin yhden ainoan kerran sanonut isälleni omista lapsuuteni fiilareista.
Oli isäni 80 vuotis synttärit. Isä on koko elämänsä säälinyt itseään. Tuolloikin hän muisteli lapsuuttaan kuinka ainoa veljensä sai jotain enemmän kuin hän. Ja kuinka huonommasta häntä pidettiin. En pystynyt olemaan hiljaa. Nousin tuolista ylös ja sanoin vanhalle isälleni "kuule jos sinun lapsuus on ollut kurja, niin annapa kerron minkälainen lapsuus minulla oli. Olisin tehnyt vaikka mitä jos edes joskus olisin saanut hyväksyntäsi ja rakkautesi". Eikä hän ymmärtänyt ollenkaan, hänhän oli aina aina
rakastanut minua 🙂
Näin uskoisin lähes jokaisen vanhmemman suhtautuvan jos lapsi alkaa kertomaan lapsuuden vääryyksistä, johtuen siitä, että vanhemmat kuvittelevat tekevänsä aina oikein. Esim. sinun isäsi vertaamalla, kuvitteli kasvattavansa sinusta vielä paremman kuin muut. Uskon senkin, että he lapsenlapsilleen yrittää korvata niitä virheitä mitä
ehkä mahdollisesti ovat myöntäneet tehneensä.
Eihän lapsen kasvatus ole helppoa, tiedänhän minä sen, kun vanhin on lähes kolmekymmen ja nuorin muutaman vuoden🙂 Mutta rakkautta vaille he eivät koskaan ole jääneet. Silti jokin on voinut mennä pieleen.

Viikonloppuja ja voimia sinulle, muista: elämä kantaa, vaikket tekisi yhtään mitään.

Kiitos Reetu,

Puhut todella viisaasti omaan kokemukseesi pohjautuen. Saan sellaisia pieniä välähdyksiä siitä, miten väärin teen ja toisaalta siitä, miten minun pitäisi tehdä. Mutta vaikeus on nimenomaan siinä, että tunne ohjaa. Sanot, että tuska alkaa helpottaa kun pystyy käymään lapsuuden kokemuksia läpi, surra niitä ja päästää irti. Tämän suremisen tarpeellisuuden olen aiemminkin oivaltanut ja olen siitä useasti vaimonikin kanssa keskustellut. En kuitenkaan milloinkaan ole ihan oikeasti oivaltanut sitä, miten se tapahtuu. Eikös ole outoa. Miten sureminen ja jonkin asian läpikäynti voi olla käytännössä niin vaikeaa. Opinkohan koskaan.

Olen todella kiitollinen siitä, että voin vaimoni kanssa asioita jakaa ja niistä keskustella. Oma parantuminen ja kasvaminen on kuitenkin viime kädessä itsestä kiinni ja joidenkin asioiden kanssa olemme täällä maan päällä niin yksin.

Nuo Kotkansydämen sivut ja sanat ovat kyllä mahtavia: ”Jos yritämme saada rakkauden osoitukset pysymään, me ahdistumme ja menetämme sen rakkauden, jota meille annetaan juuri nyt”. Tämän taustalla on minulla juuri turvaton lapsuus, se ahdistuksen ilmapiiri, jossa elin. Rakkaus oli ehdollistettua ja niin olen sen oppinut kokemaan ja vastaanottamaan. Varmaan samaa olen viestittänyt omille lapsillenikin tahtomattani ja tiedostamatta. Ja vaimoni on varmaan tuhansia kertoja huokaissut syvään, kun minä janoan rakkautta ja sen ilmaisua. Ja kohta jo taas pelkään. Usein tunnen itseni todella surkeaksi olennoksi. Ja jollakin ihmeen tavalla pystyn kuitenkin työelämässä pitämään sisäisen pienen lapsen kurissa ja pärjäämään. Mutta työn merkitys minulle on radikaalisti muuttunut vuosien varrella. Eli perhe ja oma itseni ovat nousseet ohi.

Minulla on myös muuten vanhin lapsi kohta 30 ja nuorin muutaman vuoden 🙂

Elämä kantaa. Joskus sanotaan, että rakkaus kantaa. Tuohon jälkimmäiseen viisauteen olen oman elämäni rakentanut enkä ole luottanut siihen, että elämä itsessään kantaisi. Kunpa osaisi.

Hyvää viikonloppua sinullekin

Tämä viikko ei sitten alkanutkaan yhtä hyvissä fiilareissa kuin viime viikkoinen.
Sama ahdistus pukkasi pintaan aivan samanlaisella systeemillä kuin ennenkin.
Jotenkin en osannut siihen varautua ja se pääsi yllättämään. Olin suunnitellut lauantai-illaksi jotain yhteistä kivaa ja kertonut perjantaina siitä miehelle. Miehellä oli kyllä päivystys, mutta yleensä keikkaa ei ole lauantai-iltaisin ollut. Olin itse töissä lauantaina ja miehellä siis päivystys (lapsi mukana keikalla), soitin joskus puolen päivän jälkeen miehelle kuulumisia jonka yhteydessä mies sanoi suunnilleen baituwei mutta tuli keikka illaksi ☹️ Niinpä, siis minä suunnittelen jotain kivaa illaksi, ja mies sopii keikan samalle ajalle. Todella mieltä kohottavaa, vaikka mitä ilmeisimmin ei keikkaa ollut mitenkään mahdollista siirtää muuhun ajankohtaan. Toiseksi jäämisen ahdistus pukkasi pintaan niin voimakkaana, että itsekin yllätyin. Sain jotenkin koottua itseni illaksi ja teimmekin lapsen kanssa yhdessä sitä mitä olin ajatellut. Tunne oli niin voimakas, etten kyennyt lainkaan enää ajattelemaan : että se on vain tunne.
Jotensakin mahdoton yhtälö: miehen päivystysluontoinen työ/ meikäläisen ahdistukset siitä.
Ehkä opin jotain tästä, ehkä hallitsen seuravaan kerran ahdistuksen paremmin. Hetken olin aivan lamaannuksissa. Tähän asti olen ajatellut, että kaikki olisi kohdallani hyvin ellei miehellä olisi tällainen työ. Sen verran olen asiassa edistynyt, että olen ymmärtänyt ettei vika ole siinä vaan asenteessani siihen. Voin tehdä asiasta elämämme pilaavan tekijän, tai sitten en. Toki myönnän, että onhan miehen tavassa hoitaa työtään osasyy ja ei minulle jää omaa aikaa. Mutta olen oivaltanut senkin, että se vähäinenkin oma aika on käytetty väärin, koska en lamaannuttavan ahdistuksen vuoksi olen aina kyennyt muuhun. Koko ajan on ollut sellainen tunne, että aika loppuu, en voi aloittaa tuota tai tuota.

Eli pientä takapakkia kohdallani ☹️ Osittain olen helpottunut siitä, ettei vika olekaan täysin tuossa miehessä vaan minulla on tosiaan asioita joita en hallitse ja tunne vie niinkuin sanoit. Toivon, että jossain vaiheessa hallitsen sitä "niin ettei tunne oli se mikä hyvänsä heilauta mielenrauhaa". Viime vuodet olen kovasti yrittänyt pitää järjestyksessä elämääni ulkoisesti, ilman tuota järjestystä olen tuntenut että elämä on yhtä kaaosta, enkä hallitse yhtään mitään elämässäni. Tunnen itseni varsin tyhmäksi tajutessani että kaikki muut hallitsen ja kaikki muu on järjestyksessä, paitsi nuo tunteet.

Useinmiten pahkuloin näiden ajatusteni kanssa aivan yksin. En pysty luottamaan siihen, että jos kerron miehelle näitä heikompia kohtiani ettei hän käyttäisi niitä minua vastaan tarvittaessa. (kokemusta on siis aikaisemmasta elämästä) Mies ei voi aavistaakaan minkälaisia fiiliksiä esim. lauantainen minussa herätti. Tottakai kerroin pettymykseni, mutta en siten kuinka se minusta oikeasti tuntui. Kuinka voisin kertoa, että usein joudun lamaannuttavan ahdistuksen valtaan kun hän pukee takin päälleen ja "jättää" mut lapsen kanssa? Että joskus koen sen jonkinlaisen pienenä hylkäämisenä. Ja voimakkaasti koen, ettei näin pitäisi olla, hänen kuuluisi olla perheensä luona. Hupaisaa tässä on se, että mitä ilmeisemmin en koskaan olisi alkanut seurustelemaan miehen kanssa jos hänellä olisi ollut jo silloin tämä työ. Olisin heti tiennyt etten kykene siihen epävarmuuteen ja epätasapainoon. Mutta mies olikin silloin 8-16 töissä ja sai kuin saikin kahden vuoden vokottelun jälkeen minut huomaamattani koukkuun. Jokin sisälläni väittää, että arki kuuluisi tasapuolisesti jakaa. Tosin tuota väittämää en uskalla kovin usein ääneen sanoa, ilman etteikö miespuhuja alkaisi huutamaan ja puolustamaan työtään ja sitä kuinka hän kaiken jakaa.🙂

Eli tänään tällaista, ehkä huomenna paremmin.

Vinkki lapsuuden traumojen suremiseen: Huolehdi, että olet yksin. Anna ajatustesi kulkea varhaisimpiin lapsuuskokemuksiin mitä muistat. Mikä on ensimmäinen muistikuva mitä muistat. Kelaat siitä eteenpäin, poimien erityisesti pahaa mieltä aiheuttaneet tilanteet. Aseta ne suurennuslasin alle, käy läpi niitä huolella. Mieti mitä sinulle tehtiin kulloinkin väärin, yritä ymmärtää miksi niin tapahtui (vanhempien omat olosuhteet yms). Jos ajatus harhailee, kirjoita paperille. Prosessin avainsana on: ymmärtäminen. Jos pystyt ymmärtämään miksi joku toimi väärin, kykenet antamaan anteeksi, vaikket koskaan unohtaisi. Samalla kun ymmärrät toisen ihmisen vajavaisuuden, alat pikkuhiljaa ymmärtää omaa vajavaisuuttasi ja olemaan itsellesi armollinen. Ymmärrät ettei sinulta odoteta täydellisyyttä, etkä voi muiltakaan sitä odottaa.
Kyseinen prosessi voi kestää viikkoja, eikä fiilikset ole välttämättä niitä parhaimpia.
Itselläni muistan, että välillä tuntui että "tuuli menee läpi", niin tuskallisia muistot olivat.
Vaikka vielä nykyäänkin painiskellaan samojen asioiden kanssa, en koskaan ole kuitenkaan niin "pohjalla " itseni kanssa kun tuolloin olin. Nykyään on jonkinlaiset
työkalut asioiden käsittelemiseen, silloin niitä ei ollut.

Mies sanoo usein, että otan elämän aivan turhan vakavasti. Kunpa osaisi noudattaa tätä: "Lakkaa murehtimasta maantien kuoppia, ja iloitse itse matkasta".

Tervehdys taas🙂 Mietin, pääsetkö lähelle miestäsi lomilla? Mielestäni olet ihan oikeassa siinä, että miehesi paikka on perheensä luona. Minun mielipiteeni ei tosin ratkaise, vaan pääasia on se mitä sinun miehesi asettaa etusijalle. Naapurin emäntä pakkaa miehensä lentokoneeseen kaksi kertaa vuodessa kuulemma sen takia, että saa miehensä irti työkuvioista. Tosin hän sanoo, että ensimmäinen viikko kuluu harjoitellessa läsnäoloa ja hyvässä lykyssä toinen viikko voi olla ihan mukava.

Minkälaista sinua tyydyttävä yhdessäolo on? Olen saanut sinusta hyvin älykkään vaikutelman, joten olen varma, ettet tyydy ihan vähään 🙂. Puhutteko miehenne kanssa samaa kieltä? Olen ollut avioliittoneuvojan puheilla itse ja todennut, ettei minulla ollut aavistustakaan niistä ajatuksista ja toiveista, joita silloinen vaimoni esitti saamissamme tehtävissä😑❓ Siispä haluaisinkin, että uudessa liitossani vaimoni kertoisi minulle asioitaan avoimemmin. Joskus se on niin herkkää, että pienikin hoputtaminen tai väärä reaktio taholtani katkaisee jutun kuin seinään. Joskus täytyy arvuutella sanomaa itkun seasta. Ei kukaan käy läpi moista, jos ei tiedä että se on tehtävä ja sanottava. Parisuhde, kuten inhimillinen elämä yleensäkin, on hastavaa. Etääntyminen on tosi helppoa avioliitossa, koska sitä kuvittelee, että ollaan niin lähellä, ettei etääntymisestä ole vaaraa. Näinhän ei tietenkään ole, vaan ihmissuhdetta pitää jatkuvasti hoitaa. Me miehet emme jostain syystä aina ymmärrä tarvittavaa psykologista kieltä (tämä ei ollut oma väitteeni, vaan lainaus jostain kahvipöytäkeskustelusta😀).

Millainen on avioliitto jossa on paljon salattuja ikkunoita? Luottamusta tarvitaan, jotta päästään toinen toisensa lähelle sellaisena kuin olemme ja että mies ja vaimo voivat antaa toisilleen sitä tukea ja ymmärtämystä mitä hyvässä ja kestävässä parisuhteessa tarvitaan. Minä olen pohtinut, että elämäni perimmäinen onni on olla olemassa toista ihmistä varten. Silloin se on kaikki tai ei mitään. En voi antaa itseäni vain osittain, suojellakseni itseäni. Mutta…tämä on pitkällisten keskustelujen ja sopimusten tulos. Pelkojani se ei poista. Avioliittoristeilyt ja -kurssit ovat osaltaan auttaneet pääsemään lähelle. Niihin tunsin ensin vastenmielisyyttä tai jonkilaista pelkoa, mutta sittemmin pidin niitä mielen- ja rakkauden virkistäjinä.

Toit taas esille saman asian, johon itsekin jatkuvasti törmään eli juuri kun olen mielestäni vahvistunut, niin tunne kaappaa ja pelko yllättää. Se on niin ihimillistä ja toisaalta aina yhtä turhauttavaa.

Hei taas. Tänään jo hiukan paremmat fiilikset. Älytöntä, että aika menee tällaiseen
aivosolujen turhakäyntiin. Mutta täytyy kai sanoa niinkuin siellä meidän hyvillä sivuilla: että minussa on vielä kipeä kohta, kohta joka kaipaa huomiotani.

Tämän tilanteen on paljolti laukaissut se, että aikaisemmin ole aina keksinyt itselleni sopivia selviytymis strategioita. Samoja en voi käyttää nyt ja uusia en ole keksinyt.
Tai olen, mutta tällahetkellä osaan vasta aavistaa hiukan mitkä ne ovat.

Ilmeisesti en tyydy vähään. Ainakin olen saannut kuulla, että odotan tältä suhteelta
aivan liian paljon. Miksi en odottaisi? Olet oikeassa siinä, että olen pettynyt siihen pinnallisuuteen ja kuoreen mitä mies kantaa mukanaan. Alunperin sitä ei ollut ja keskustelimme syvällisesti usein ja paljon. Häntä on vaikea päästä lähelle, mutta ehkä vielä vaikeampaa on päästä minua lähelle. Siihen olisi kyllä keinot, mutta jostain syystä se ei ole miehelle kovin tarpeellista. Uskoisin tuntevani miehen paremmin kuin hän minut. Hänellä on joko tai luonne, hyvin mustavalkoinen. Hän on kertonut menneisyydestään kaiken tarpeettoman ja tarpeellisen. Omani olen kertonut pääpiirteittään ja se on riittänyt hänelle. Uskoisin ettei hänellä ole aavistustakaan niistä vahvuuksista mitä minusta tarpeen tullen löytyy, olenhan lähes koko ajan ollut heikoilla. Jossain määrin olemme samanlaisia, meillä on samantyyppinen historia, samanlaiset kasvatukset samanlaiset arvot. Tosin hänellä on paljon mielipiteitä joista en ole ollenkaan samaa mieltä.
On totta, että miehen asenne työhön on syönyt paljon suhdettamme. Tämä asenne on paljolti miehen oman egon pönkittämistä. Ja noista työkuvioista on vaikea päästä irti. Osittain siksi, että se vie niin paljon vapaa-aikaamme ja osittain siksi, että miehen työ sivuaa niin pahasti omaani. Eli se "lentokoneeseen" työntäminen tehoaa meilläkin.
Ostimme muuten lomaosakkeen, ehkä nyt tulee sitten enemmän reissattua🙂 Lomat sujuu yleeensä alkuhankaluuksien jälkeen hyvin ja aina yhtä kurjaa on palata siihen arkeen. Aivan tässä viimeviikkoina on miehen asenne hiukan muuttunut. Onkohan siksi, etten siitä juurikaan ole valittanut eikä mies ole joutunut sitä puolustelemaan.
Olen huomannut pieniä "järjen valon🙂" pilkahduksia, kun mies on joutunut lähtemään keikalleen. Päivystys ei siis ole mikään lisätyö, vaan kuuluu miehen vakituiseen työhön, eikä siitä eroon pääse kuin ammattia ja työtä vaihtamalla.

En voi valittaa siitä, etteikö mies olisi tehnyt kaikkeaan mitä pystyy perheemme eteen, kaikkeen mitä työltään ehtii. Tässä vaiheessa olisikin viisainta myöntää, että tuli tehtyä virhe kun tuollaisen työn aloitti. Mutta sitä en minä voi päättää hänen puolestaan. Olen kyllä miettinyt sitäkin, että jos vaihtaa työtään, niin mikäli vanhat merkit pitäisi paikkansa,mies lunastaisi uuden työpaikkansa tekemällä töitä 24/7 ja parissa kuukaudessa hän olisikin korvaamaton firmalle. Sama homma jatkuisi.
Tässä työssä sentään on joka toinen viikko illat kotona ja osittain päivystysviikoillakin,
riippuen vähän viikosta.

Mutta jos unohdetaan tuo työ ja ajatellaan ahdistustani vain omana tuotteenani. Olen tullut siihen tulokseen, että lapsuuteni traumat ovat seuranneet jokaisessa suhteessani. Jokaisessa suhteessani ovat tulleet esille eri tavalla. Ykkösexältäni sain kaikki ne lapsuuden traumat mitä koin kun tulin torjutuksi. Mies oli kylmä ja viileä.
Kakkosexäni taas toi esille traumat mitä koin isäni sairaassa käyttäytymisessä,kun hän vahti äitini jokaista askelta. Kakkosexäni oli samanlainen. Tässä suhteessa koen sen kun lapsena minulla ei ollut oikeutta omiin tunteisiini, ne olivat vääriä ja pahoja.
Ja minut jätettiin yksin niiden tunteiden kanssa, ilman lohtua ja ymmärrystä.
Vaikka mies usein sovitteleekin riidan, jää minulle tunne että hän tekee sen vain siksi, että tilanne normalisoituu, eikä oikeasti ymmärrä minua. Suurinpia kompastuskiviä on suhteessamme ollut alusta asti yhteisen ajan puute ja senkin vähäisen tehottomasti käyttäminen.
Mies on tullut jätetyksi kaksi kertaa lasten ollessa pieniä ja uskonkin hänen olevan jossain määrin läheisyyden pelkoinen. En tiedä missä määrin hän on oppinut virheistään, tai onko niitä edes hänen mielestään ollut.

Ehkä jossain vaiheessa kun pystyn luottamaan mieheen niin paljon, että tiedän ettei hän käyttäisi pelkojani minua vastaan, voin paljastaa niitä. Nyt jos riitaa on jostain, mies ei kaihda mitään keinoja, että saa uskomaan minut olevansa oikeassa. Ehkä aliarvoin häntä, mutta toistaiseksi hän on avannut sanallisen arkkunsa lähinnä hajottavasti, harvoin rakentavasti. Miehellä on sellainen uskomus, että hänen kanssaan on helppo elää 🙂 On kyllä, kunhan ei omista omia mielipiteitä eikä terävää kieltä, niinkuin hän🙂

Olen ajatellut toimia toisin kuin tähän asti. Tähän asti olen yrittänyt panostaa kaiken perheeseemme ja parisuhteeseemme, jopa niin että olen unohtanut itseni. Jonkin aikaa on minun asetettava itseni etusijalle, että pystyn paneutumaan tuohon "kipeään kohtaan" Ehkä sen myötä tulee jotain hyvää ja aitoa parisuhteeseemme. En usko, että minun onneni on olla toista ihmistä varten, ei ainakaan tällaisena. Ehkä sitten, kun osaan olla ensin onnellinen omasta itsestäni tällaisenaan.

reetu kirjoitti 9.9.2008 13:27

Vaikka mies usein sovitteleekin riidan, jää minulle tunne että hän tekee sen vain siksi, että tilanne normalisoituu, eikä oikeasti ymmärrä minua.

Ehkä jossain vaiheessa kun pystyn luottamaan mieheen niin paljon, että tiedän ettei hän käyttäisi pelkojani minua vastaan, voin paljastaa niitä.

Olen ajatellut toimia toisin kuin tähän asti. Tähän asti olen yrittänyt panostaa kaiken perheeseemme ja parisuhteeseemme, jopa niin että olen unohtanut itseni. Jonkin aikaa on minun asetettava itseni etusijalle, että pystyn paneutumaan tuohon "kipeään kohtaan" Ehkä sen myötä tulee jotain hyvää ja aitoa parisuhteeseemme. En usko, että minun onneni on olla toista ihmistä varten, ei ainakaan tällaisena. Ehkä sitten, kun osaan olla ensin onnellinen omasta itsestäni tällaisenaan.

Katselitko Ilona Rauhalan? Minusta se sopi hyvin teemaamme. Meillä on myöskin kotona puitu näitä aiheita ja vaimo on totisesti kakaissut ulos itsestään jotain, mitä ei ilman virikkeitä mieleen juolahda. Mustan pilven hälvettyä olo on jotenkin rauhallinen. Rehellisyys pelottaa ja nolottaa, mutta se myös tekee meistä toisillemme tärkeitä.

Ajattelin tätä, kun jätin ylös lainauksen sinulta. Kirjoitit, että sinulle jää tunne ettei miehesi ymmärrä sinua vaikka sovittelee. Totta, jos et ole kertonut miehellesi kaikkea sitä, minkä koet tärkeäksi, sinulla on luonnollisesti tunne ettei hän ymmärrä. Olemme itsekin vastuussa siitä, että meitä ymmärretään. Kukaan ei voi olla ajatusten lukija. Minä en halua loukata sinua, mutta kirjoitan tämän koska olen itse ollut niin pihalla joskus...ja vasta vaimon rehellisyys on auttanut minua ymmärtämään. Mutta kuten sanoin aikaisemmin, se on ollut vaikeaa vaimolle, mutta sitä on seurannannut ilmeinen helpotus. Minä olen joskus ajatellut, että hmmm...tässäkö tämä oli? 🙂
Aiemmin myös sivusimme aihetta avoimuus ja luottamus. Jotta voi olla niin avoin, että toinen ymmärtää, tarvitaan molemminpuolista luottamusta. On tämä haastavaa.

Toinen lainaus kertoo siitä, että tämä mistä puhun on oma kokemukseni ja sinun vaistosi taas neuvoo olemaan varovaisempi. Vaikka kehoitan avoimuuteen, en voi tietää mitä se sinun kohdallasi merkitsisi. Mutta kyllä minä kertoisin, miltä sinusta tuntuu, kun mies puolustautuu käyttäen heikkoja kohtiasi. Minua ahdistaa tuollainen "hyväksikäyttö". Toisaalta voisi ajatella, että eikö miehesi tavallaan ole tällöin rehellinen, vaikka ei olekaan hienotunteinen? Etkö silloin voisi kertoa, miltä sinusta tuntuu; sanoa että AUTS!

Olen myös keskustelumme jälkeen sitä mieltä, että minunkin on huolehdittava itsestäni ja huomasin, että minulla on sihen mahdollisuus. Minä voisin oikeasti opetella olemaan onnellinen ja iloinen, ilman velvollisuuksia. Minun hyvä oloni ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että olen olemassa toista ihmistä varten😉 Välillä tästä oivalluksesta saa mielestään jo tukevankin otteen. Kun se ote vain pitäisi ja voisi olla itselleen armollisempi. Näin olisi enemmän annettavaa puolisolle, lapselle ja muillekin ihmisille.

Hei. Mistä nyt alkaisinkaan... Siis oikeasti minun täytyisi opetella olemaan itsekkäämpi ja ajatella itseäni enemmän. Tämä on naisen näkökulma meidän tapauksessamme.
Minulle oleminen toista varten tarkoittaa lähinnä uhrautuvaisuutta, joustavuutta jne.
Ja sitähän minulta on nämä vuodet löytynyt.🙂 Ja vaikka kuinka alkaisin omaan napaani tuijottamaan, ei se myöskään minulla pois sulje sitä ettenkö olisi perhettäni varten. Se on luonteessani, geeneissäni, ehkä liiallisestikin. Uskon kuitenkin vahvasti siihen, että monilta erimielisyyksiltä vältyttäisiin mikäli oma tunne-elämäni olisi tasapainossa. Se, että se ei ole, johtuu monista asioista, yhdeksi niistä nousee juuri se, ettei minulla ole ollut aikaa itselleni. En ole käsitellyt asioita mitä tässä viiden vuoden aikana on tullut, siihen ei ole ollut aikaa/tilaa ja uusia asioita on tullut koko ajan.
Minun kohdallani avoimuus näissä peloissani merkitsi sitä, että olisin valmis maalitaulu, mikäli mies niin tahtoo. Tosin en usko, että mies niitä minua vastaan käyttäisi, mutta en täysin pysty luottamaan etteikö kiivastuksisaan tekisi niin. Toistaiseksi ei mies siis ole varsinaisesti sitä tehnyt, eikä ole voinutkaan kun ei tarkalleen niistä edes tiedä. Sen sijaan, ykkösexäni teki niin ja siitä kai ne traumat ovat tulleetkin.

Jos kuvaisin miehen luonnetta paremmin ehkä ymmärtäisit hiukan mistä tässä on kysymys. Hän ei valita koskaan mistään, ei kritisoi minua mistään (vaikka olisi joskus syytäkin) ei kiellä minulta mitään (paitsi koiran ottoa, tosin on taipumassa🙂). Eli hänen kanssaan saisi elää kohtuullisen tasapaksua elämää ilman mitään suurempia
kolhuja, kunhan noudattaisi samaa linjaa. Ainahan ei niin käy ja rankka puolustus on miehen ensimmäinen reaktio. Silloin hän vetää esille asioita jotka ovat suurimmaksi osaksi aivan huuhaata ja täysin merkityksettömiä hänelle. Kiivauksissaan saattaa mennä pitkällekin, jopa tosiaan uhkailuun, että lähtee kun on kerran noin huono mies.
Minä itse kun olen harkitsevampi en taas pysty käsittämään että voi sanoa puolisolleen sellaista mitä ei todella tarkoita. Jos itse sanoisin noin, olisin jo viimeiset pari vuotta harkinnut lähtemistä. Tämän tyyppinen kiivaus ja miten sanojen muodossa se tulee esille saa minut varovaiseksi. Itsesuojeluvaistoni nostaa kovasti päätään. Mies sitten taas kun kiivauksissaan sanoo mitä sylki suuhun tuo, ei tajua sitten sitä, että jos olen sanonut loukkaavasti olen sen tosiaan harkinnut ja tarkoittanut sitä. Eli toisinaan sanomiseni menee täysin harakoille.

Kaikki riidat mitä meillä on käyty läpi ovat liittyneet tavalla tai toisella näihin omiin tunteisiini. Kun on tuntunut siltä "etten ole tärkeä" "että kaikki muu menee ohi" "minua laiminlyödään" "minua ei huomioida tarpeeksi". Nämä tunteet tekevät sokeaksi.
Silloin ei näe selkeästi. Ei kykene ajattelemaan toisen kannalta tarpeeksi, vaikka yrittääkin yms. Tietysti tiedostan myös sen, että onhan miehen toimissa ollut parantamisen varaa, mutta usein hänellä ei ole ollut paljon vaihtoehtoja, eikä hän tahallaan ole toiminut minua satuttaen. Ja uskonkin, että nämä kiistat ovat olleet myös osasyynä etääntymiseen. Mies sanoi kerran:" hän ei ole koskaan aikaisemmin ollut marssijärjestyksessä tärkein, exillä marssijärjestys oli: kaverit, sukulaiset, lapset ja vimppana hän, ei mene tajuntaan se että marssijärjestys on nyt toinen: hän on ekana ja sitten lapset ja vasta sitten sukulaiset ja ystävät". Ehkä tuo kuvaa jotain.

Tässä on vielä paljon opettelemista. Molemmilla kolmas, tämänhän täytyy onnistua,
kyllähän me osataan hoitaa parisuhdetta. 🙂👍 Heko heko, kaikki menee uusiksi ja joudutaan vain etsimään pieniä kokemuksen murusia, ettei tehtäisi aivan samoja virheitä kuin aikaisemmin.

Mutta vielä tänäänkään en tarkalleen tiedä, miten noita tunteita, ahdistuksen puuskia hallitaan käytännössä. Vai oliko se niin, ettei niitä tarvinnutkaan hallita, ne sai tulla ja mennä.

Sanot, että sinun täytyisi opetella olemaan itsekkäämpi ja ajatella itseäsi enemmän.
Siihen luonnollisesti tarvitaan aikaa ja motivaatiota. Mutta ennen kaikkea myös salliva rakkauden ilmapiiri. Tätä jaksan toistaa, koska se on edellytys myös luovuudelle. Ainakin jos itsekkyydellä haetaan jotain positiivista itselle, mikä ei ole muilta pois, vaan joka voi olla voimavara myös lähimmille. Mielestäni sellainen itsekkyys vie tätä maailmaa eteenpäin ja ulospäin; ei taaksepäin ja sisäänpäin, kuten valitettavasti yleinen trendi on.

Puhuit traumasi syntymisestä. Ne kait syntyvät useimmiten lapsuudessa, mutta voivat alkaa oireilla otollisessa ympäristössä. Miehesi On-Off asenne voisi hyvin olla laukaiseva tekijä. Kumpi mielestäsi vie enemmän voimavaroja, miehen kiivastuminen vai varuillaanolo?

Tunteiden kauttahan me tätä elämää elämme. Ja kaikki tunteet ovat oikeutettuja. Joskus ne todella sokeuttavat. Joskus voivat avata näkemään. Joskus ne vangitsevat. Siitä minulla on omakohtaista kokemusta vaikka kuinka. Pelko on se tunne, joka rakentaa kalterit ja lukitsee oven.

Sanot, että miehesi kiivaus saa sinut varovaiseksi. Se voi johtaa etääntymisen kierteeseen. Puhun taas omasta kokemuksesta. Nykyisessä liitossani pyrin tuomaan esille kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat; ennemmin tai myöhemmin. Ettei mitään jäisi möykyksi sisälle. En tiedä onnistunko aina. Ainahan emme edes tiedosta kaikkea sitä, mitä pitäisi jakaa. Olen sitä mieltä, että parisuhteessa on tärkeää puhua, puhua ja puhua. Mutta joka välissä aidosti kuunnella, olla kiinnostunut ja kuulla.

Minun marssijärjestykseni on: vaimo, lapsi, työ, itse, talo. Omaa itseäni pitäisi nostaa pykälä ylöspäin 🙂 Heikko lenkkini varmaankin on oikean aido ystävän puute. Toisaalta olen ajatellut, että hyvä parisuhde voi sen korvata. Ehkä niin ei ole; ehkä vaimokin joskus miettii, että voisi tuolla olla joku uskottu 🙂

Ilona Rauhalan viesti oli maanantain ohjelmassa, että pitää uskaltaa olla yksin (koski lähimmäisriippuvaista => koskee siis minua). Ratkaisu ei kuitenkaan ole ero parisuhteesta. Parisuhde on ihmissuhde, missä voi kasvaa, siinä voi elää itselle ja samalla toiselle.

On se vaan aika hienoa, kun voi ja uskaltaa tuntea Joskus en tuntenut ja silloin elämä on tarkoituksetonta etsimistä. Nykyään sentään uskallan tuntea. Myös pelkoa. Onhan tämä sellaista aaltoliikettä. Purjehtimista elämän merellä. Uusien saarien, maiden ja kokonaisten maanosien etsimistä ja löytämistä. Tyyntä ja myrskyä. On lahja, kun ei tarvitse purjehtia yksin. Myrkystä selviää paremmin yhdessä. Tyvenet auringonnousut on ihanaa jakaa.

goalseeker kirjoitti 10.9.2008 19:34

Sanot, että miehesi kiivaus saa sinut varovaiseksi. Se voi johtaa etääntymisen kierteeseen. Puhun taas omasta kokemuksesta. Nykyisessä liitossani pyrin tuomaan esille kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat; ennemmin tai myöhemmin. Ettei mitään jäisi möykyksi sisälle. En tiedä onnistunko aina. Ainahan emme edes tiedosta kaikkea sitä, mitä pitäisi jakaa. Olen sitä mieltä, että parisuhteessa on tärkeää puhua, puhua ja puhua. Mutta joka välissä aidosti kuunnella, olla kiinnostunut ja kuulla.

Itse olen yrittänyt noudattaa tätä samaa linjaa. Olen yrittänyt ottaa uudelleen esille asioita joita on tullut ilmi esim riitojen aikana. Useinmiten niitä ollaan käyty läpi kirjoittamalla. Juuri ettei mitään jäisi möykyksi sisälle. Se miksi niitä on kaikesta huolimatta mitä ilmeisimmin jäänyt johtuu monestakin syystä. Yhtenä voisin sanoa, että uskon miehen kuitenkin sydämessään pysyvänsä kuitenkin kannassaan. Toisena vosin sanoa sen, että mitä ilmeisimmin asioiden selvittelyn tärkeäksi, koen vain minä.
Kolmanneksi miehellähän "ei ole" mitään ongelmaa, kaikki on hänen mielestään loistavasti, paremmin kuin koskaan aikaisemmin hänen elämässään. Ongelma on siis vain minun.

Kyllä se tuo miehen kiivaus syö voimavarojani, nollaa yleensä kaiken. Se totaalinen jyrääminen mikä miehen puolelta tapahtuu, silloin jos sanon mielipiteeni joka on hänen mielestään väärä tai turha, on sitäluokkaa että pitäsi oppia pitämään suunsa kiinni. Tai sitten opeteltava uusi tapa joka ei niin ärsytä.

Näitä samankaltaisuuksia meiltä vaan löytyy. Oikean aidon ystävän puute... Minkälaisia kokemuksia sinulla on ystävyydestä? Minulla ei ole ollut tarvetta ystäviin, ehkäpä siksi niitä ei ole kovin läheisiä muodostunut. Tai sitten ne joita olen pitänyt aitoina ystävinä, on kuitenkin jossain tilanteessa kääntänyt selkänsä tai puukottanut selkään. Nyt vasta vanhempana olen alkanut miettimään tätä. Miksei minulla ole. Miksi jopa omasta isosta sisarusparvesta koen olevani ulkopuolinen. Miksi jopa oma sisareni on vaihtanut minun ystävyyden, ex-mieheni ystävyydeksi? En voi luottaa omista sisaristani kuin yhteen. En voi luottaa siihen, että haluaisivat minulle vain hyvää. Samanlaiset ajatukset ovat pyörineet päässäni, siis tarve ystävästä.

En katsonut tuota maanantaista Ilona Rauhalaa, harmi.

Jotenkin olen pattitilanteessa tässä meidän parisuhteessamme. Niin paljon turhia asioita pyörii keskusteluissamme, täysin tyhjänpäiväisiä. Kun ensin on kuunnellut puoli tuntia miehen työasioita ei sitten kovin paljon enää huvita omista puhua, ja mielellään yrittää väkisin kääntää puhetta muihin asioihin. Mitä itse tekisit? Jos itse kokisit, että tarve syvällisemmästä ja läheisemmästä parisuhteesta on vain itselläsi, ei toisella? Ja huomaisit, että toinen kyllä osaa paneutua asioihin mikäli ne koskee jotain muuta kuin parisuhdetta. Mies sanoo sen kyllä olevan tärkein asia, mutta mikään ei käytännössä osoita sitä. Tarvetta keskusteluun ei tunnu miehellä olevan. Miksi olisi, kun hänen mielestään kaikki on hyvin. Minä otan vain tämän elämän turhan vakavasti.
Ehkä tuolla asenteella on selvinnyt niistä kaikista vaikeuksista mitä miehellä elämän varrella on ollut.

Uskon miehen sanovan marssinjärjestyksen olevan tällainen: vaimo, lapsi,lapset, työ, talo, itse. Mies ei tunnu tarvitsevan itselleen sen kummemmin mitään. Toisaalta useat talon remontit ja uudistamiset ovat varmaan olleet se "henkireikä" mitä minäkin olisi tarvinnut. Ehkä mieheni on hieman ristiriitainen siinä mielessä, että toisaalta on vaatimaton ja toisaalta todella "minä itte, maailman paras".

Uskon, että on olemassa tervettä itsekkyyttä jota jokaisella pitäisi olla, omien rajojen tietämystä ja tuntemusta. Ja sitten selkeää sairasta itsekkyyttä joka pois sulkee muiden tarpeet omien ollessa aina päällimäisenä. Tuohon jälkimmäiseen minun kohdallani ei juurikaan ole pelkoa.

Tällä hetkellä mietin, että missä määrin minun pitäisi etsiä parisuhteestamme epäkohtia jotka ovat syy tähän nykyiseen ahdistukseen ja missä määrin omasta lapsuudestani. Ongelma on siinä, että tuon lapsuuden olen jo kerran pitkän kaavan mukaan läpi käynyt. Uskoin sen jälkeen, että tiedän mitä haluan elämältä. Tunnun kuitenkin vain tietävän sen mitä nimenomaan en halua.