Myönnettäköön että nyt on pakko saada vaan päästellä höyryjä ja tulla kuulluksi vähän asiallisemmassa paikassa.Tää alkaa olla jo naurettavaa omastakin mielestä.

Eli siis kun terapia päättyi ja olin valmistumassa toiseen ammattiin, haeskelin tossa apua/tukea elämänhallintaan. Yksinkertasesti omat voimavarat ei riitä, mutta kotipaikkakunnalta mielenterveyspalvelut on siirretty pois keskustasta eli ei ole enää ”helposti saatavilla”. Lisäksi oon nuoremmalla iällä ollut siellä semmosessa kakkamyllyssä, etten halua enää uudestaan – helposti työntekijät kohtelee mua enemmän diagnoosina kuin asiakkaana ja latelee neuvoja sen mukaan.

Oon jo yli sen ”nuoren aikuisen ikärajan” mikä tarkoittaa ettei nää kuntien ilmaiset nuorille ja nuorille aikuisille suunnatut ryhmät ja nuorisoetsiväjärjestöt yms enää ole velvollisia auttamaan. Kiersin kaikki jäljelläolevat tahot koulukuraattorista sossuun ja mitähän näitä muita oli, punasen ristin ystäväpalvelu (ystävyyskin kaupallistettu, hyi!) ja joku toinen vapaaehtoistyöhön pohjautuva järjestö. Sossussa oli sama mitä mielenterveyspuolella, työntekijä vaihtui tyyliin parin kuukauden välein ja puolet ajasta meni siihen että selitän samat ongelmat ja senastisen prosessin sille uudelle kontaktille mutta mitään kunnon suunnitelmaa jatkosta ei olla saatu muodostettua. Lopulta iteltäkin palaa hermot ja menee motivaatio käydä noissa tapaamisissa enää vaikka sen ”pitäisi” auttaa elämässä eteenpäin. Noissa vapaaehtoisporukoissa taasen on se, että ne tarjoaa enemmän jutusteluseuraa kuin neuvoo mitä mun tilanteessa kannattaisi tehdä.

Ongelma on siinä että mulla tuskin terveys riittää täyspäiväsiin töihin ja jollain pitäisi elää. En jaksa olla ruinaamassa lääkäriltä B-lausuntoa joka vuosi saadakseni Kela korvauksia (joilla eläisin) ja mun itsetuntokin on aika pitkälti nolla koska en voi tehdä mitään millä olisi mulle itselleni merkitystä. Olisi kiva että olisi aikaa, varaa ja energiaa tehdä elämässä muutakin kuin töitä ja hoitaa taloutta, tai vaihtoehtoisesti elää jonkun siivellä pärjätäkseni… enkä haluisi elää elämääni toisista riippuvaisena. Harrastuksiinkaan ei ole varaa ja yleensä täyden koulupäivän jälkeen oon jo valmiiksi poikki.

Kävin ammattineuvonnassakin pari kertaa mutta mut on käytännössä leimattu ja naurettu pihalle. Silleen, kiitos heille että tekivät työnsä. En enää tiedä mistä saisin tukea tähän ongelmaan… siis jotain mistä olisi käytännössä jotain hyötyäkin.

Viimeisimpien vuosien aikana on siis ollut niin paskafiilis etten ole oikeastaan opiskelun lisäksi muuta tehnyt kuin purkanut pahaa oloa trollaamalla satunnaisilla foorumeilla. Joskus vielä katoin tän pahaksi ja lapselliseksi mutta oon ilmeisesti nyt saavuttanut jonkinmoisen eksistentiaalisen tyhjiön etten enää välitä. Joskus iltaisin mietin onkohan joku entinen kiusaaja tai vanha tuttu kiivennyt korkealle tai kontaktien kautta asentanut mulle ”lasikaton” tähän avunsaamiseen vai onko silkkaa paskaa tuuria, mahdollisesti huonoa asian ilmaisua omalta puoleltani ja ihmisten yleistä välinpitämättömyyttä.

Mitenkäs muilla, kuinka pitkään teitä on palloteltu ja ootteko jostain löytäneet käytännössä vähän hyödyllisempiä auttavia tahoja?