Nyt on pakko lähteä purkamaan mieltä tänne mutta kun en oikein tiedä mistä aloittaisin koska kaikki mennyt elämä ja siihen liittyvät tilanteet liittyvät kuitenkin aina kaikkeen. Mutta lyhykäisyydessään. Vuosi sitten elämä heitti eteeni isäni kuoleman, ei kuitenkaan yllättäen, koska eihän ikäihmisen kuolema voi tulla enää yllätyksenä. Äitini oli tuolloin sairaalassa, ei minkäänlaista tunnereagointia siihen, että aviopuoliso kuoli. Puoliso oli kuitenkin monta viimeistä vuotta hoitanut kaikki talouteen liittyvät asiat oman vointinsa heikkenemisestä huolimatta. Minusta äitini reagoimattomuus on todella outoa. Veljeni, joka asui heidän kanssaan ja johon minulla on ollut huonot välit jo pitkään, koska hän on ollut epäluotettava monella eri tavalla. Elikkä perikuntaan kuuluu kolme henkilöä. Olen vuoden aikana hoitanut kaikki perikunnan asiat, veljeni pesi kätensä pois kaikesta vaikka asuu edelleen asunnossa joka kuuluu nyt tällä hetkellä perikunnalle (eikä äitini mielestä kuuluu maksaa vuokraa asumisestaan). Äidilleni olen hankkinut vuokra-asunnon, koska hän ei vanhaan kotiinsa halunnut takaisin. Hoidan osan äitini arjesta ja veljeni osan. Veljeni on äidin ”kultapoika” ja minä näyttelen lähinnä tarpeellista kotiapua. 

Kotona kun puhun asiasta niin mieheni kyllä kuuntelee mutta tunne siitä, että ei ollenkaan ymmärrä minun tunteitani asian suhteen. Viimeinen ”niitti” oli kun viikonloppuna tuli sanomista kaikennäköisitä asioita ja sanoin hänelle, että olen väsynyt, masentunut tilanteesta ja minulle on ikävä isääni. Ainoa kommentti oli tilanteeseen, että älä tee ja ei voi olla yllätys aikuiselle naiselle, että vanha mies kuolee. Siis asiasta on kulunut vuosi. Pitääkö minun nyt jo lopettaa ikävöimästä???