Viiltely, ahdistus..
Olen 26v nainen. Menneisyyteni aika kamala, lapsuudessa oli viinaa, väkivaltaa, heitteillöjättöjä, sadistinen isäpuoli. Näin isäni surman kun olin 5:n vanha.
Tähän asti elämä on kuitenkin ollut suht ok. Jotain masennuskausia on ollut näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin en niitä ole osannut nähdä. Mutta nyt n. 6kk sitten aloin saada _kamalia_ paniikkikohtauksia. Makasin maassa ja huusi suoraan huutoa. Mieheni heijasi minua kuin lasta ja rauhoitteli. Seuraavana päivänä ajelin hysteerisenä ympäri kaupunkia ja itkin ja tärisin, tätä jatkui monta päivää. Itkin, en voinut olla. Pelkäsin. Huusin. Varasin ajan lääkäriin. Sain lääkkeet, jotka auttoikin. Jonkin aikaa. Kunnes taas ahdistaa. Ja kovaa. En pysty töihini. Olen alkanut viiltää itseäni. En edes tiedä miksi. En saa siitä mitään hyvää oloa. En jaksa puhua, en olla. Makaan usein sängyssä enkä jaksa edes pesulla käydä. Miehelleni on jäänyt suuri vastuu josta soimaan itseäni. Vihaan itseäni, olen laiska luuseri. Mieheni ansaitsisi paremman vaimon kuin tälläinen moniongelma.
Minulla on yksi ystävä jolla samaa vaivaa, hänestä on ollut suuri apu ja tuki, mutta kun minulla on ahdistus päällä, ei siihen auta mikään. Rauhoittavat ehkä hieman, mutta ei paljon. Olen ”jonossa” psyk. polille. Tämä tie on uuvuttavan pitkä. En tiedä jaksanko enää odottaa. Jaksanko ottaa seuraavaa päivää vastaan. Toki on tässä ollut hyviäkin jaksoja, mutta tuntuu että jokaisen hyvä kauden jälkeen putoan syvemmälle. Sairaalaan en uskalla mennä, pelkään ilkeää kohtelua josta olen kuullut paljon, en halua olla vaivaksi.
Voitteko te vakavasta ahdistuksesta kärsivät kertoa miten jaksatte? Mikä saa teidät aamulla ylös, mikä saa jatkamaan? Olen epätoivoinen.
Hei!
Itse olen 28.v ja tammikuussa todettiin vaikea masennus. Olo oli aivan sietämätön erilaisine tuntemuksineen (ahdistusta, itsetuhoajatuksia ja paaaaaljon muuta).
Aloin olla todella huonossa kunnossa ja mieheni kehoittikin minun menevän lääkäriin. Varasin ajan yksityiseen lääkärikeskukseen, ja kolmen tunnin päästä olinkin jo psyk.sairaalassa. Se tuntui aluksi kamalalta, mutta ei se sitä loppujen lopuksi ollutkaan. Osastolla oli paljon mukavia ihmisiä (pääasiassa juurikin masentuneita). En ole pahoillani ollenkaan että jouduin sairaalaan, olin siellä viikon ja seurantakäynnit hoidetaan psyk.polilla. Hyödyin tuosta suuresti: aloitettiin lääkitys, otettiin verikokeita, ym. ja sain levättyä pahimman uupumukseni osastolla unilääkkeiden voimin.
Minusta sinun tilanteesi kuulostaa vakavalta ja itsetuhoiselta. Suosittelen lämpimästi sairaalaan menoa, ei se ole niin kamalaa kuin mitä monet luulee tai ovat muilta kuulleet (toki poikkeuksiakin löytyy). On tärkeää saada sinut pian avun pariin ettei tilanteesi enää pääsisi pahenemaan. Tiedän minkälaista on elää sietämättömän olon kanssa, sairaalasta voisit saada avun kaikkein nopeimmin kuten minullekin kävi.
Voimia ja rohkeutta sinulle 🙂🌻
Luulen, ettei sua mitkään helpot keinot auta. Tarvitset hyvin perusteellista sisäisten asioiden eheytymistä. Sitä ei kuitenkaan saa ajelemalla tai makaamalla. Täytyy käydä läpi niitä asioita, jotka olet tietämättäsi kantanut sisimmässäsi. Tiedän hyvin, mitä on taistella sietämättömiä vastaan. Se on kaikkea muuta on siedettävää eli on siis todella vaikeaa. Mutta kun sä siitä selviät, susta tulee entistä eheämpi ja "parempi" ihminen. Matkaa kannattaa jatkaa!!!
Rakas Cella.
Anteeksi, että aloitan noin ,mutta ketä voimme rakstaa jos emme toisiamme. Tarkoitan ihmisinä.
Kuvittelen (mutta en luulekkaan ymmärttäväni) ymmärtäväni lapsuutesi, kasvamisesi. Myös sen kun otat elämäsi hallintaasi ja kasvat aikuiseksi. Kaikki on hyvin, sinulla on oma elämäsi. Kunnes ne asiat, mitkä ovat olleet, löytävät sinut taas. Äkkiä mikään ei ole niinkuin oli pitänyt olla...
Ajat ovat vaikeat. Ne voivat musertaa, tai jos on voimia, ne voivat olla avain parempaan.
Pitemmän päälle...
Itse en ole kokenut samaa tuskaa kuin sinä, joten en ole mikään neuvomaan sinua.
Mutta omassa tuskassani olen kokenut sen, että elämä voi voittaa.
Kun on tarpeeksi pohjalla, voi joko jäädä sinne, tai nousta sieltä. Nousta vaikka henkäys kerrallaan(Hengitä sisään nenän kautta täysin keuhkoin, ja hitaasti ulos😉 ...kevennystä...🙂🙂🙂 Itse olen luullut nousseeni pintaan, mutta ei se ole aina niin helppoa...
Lapset onneksi pitävät kiinni tässä maailmasa.