Puhun siis viiltelystä aikuiselämässä.. itse 31v. Kymmenen vuoden jälkeen olen pahemmassa tilanteessa kuin koskaan. En hallitse itseäni, kehoani, elämääni.. Toivoisin että jostain löytyisi joku joka on kokenut samaa. Viiltely liitetään melkein aina teini-ikään, en koskaan teini-iässä viillellyt. en käytä huumeita. Olen työssä käyvä ns. "normaali, iloinen ihminen" . Jouduin "tilanteeseen" ensimmäisen kerran vasta 2 vuotta sitten ja nyt ajattelin olevani irti (kuivilla jo puolivuotta), työhön paluun yhteydessä pienimmätkin asiat vaan luovat niin hirvittämän toivottomuuden olon ja turhautumisen, ahdistuksen, kun mikään ei tunnu miltään 😭 . Tietenkään en toivo tätä edes pahimmalle vihamielelle, mutta jos jollakin olisi vastaavia kokemuksia, niin olisi kiva jutella.. tuisku

Moikka!
Sinulla on kohtalotoveri. Ikää minulla on 40. Viiltelin ja satutin itseäni jo lapsena. Nuorena jatkoin ja tuossa olikin sitten reilun kymmenen vuoden tauko kunne retkahdin taas pari vuotta sitten. Sairastuin masennukseen ja vajosin.
Viilteky on yleensä keino purkaa ahdistusta ja tuskaa. Ikävä keino koska sehä kohdistuu itseensä En tiedä miksi mutta voisin kuvitella että helpotuksen sijaan myös kokee osittain myös jonkinlaista syyllisyyttä ja myös uskoo ansaisevansa tuon kivun ja viillot. jossain vaiheessa kuitenkaan ei enään sen hetkisen ahdistuksen ja tuskan purkaminen riitä. Alkaa viiltää enalta ehkäisevästikkin jotta selviäisi mutta silloin ollaan jo hakoteillä jos jo muutenkin. Itse aloin olla jo tuolla linjalla. Tämä on riippuvuus. Ensin viiltää "tarpeeseen" sitten jo viiltää jo ilmankin jopa parhaimmillaan keksien jonin hyvän tekosyyn tehdäkseen sen. Se toteuttaa sitten jopa pienimmänkin harmin tullessa eteen koska sitä kaipaa. Riippuvuus. Sitä se on jos sille antaa vallan. Olen nyt sen verran viisas ollut että hakeuduin hoitoon reilu vuosi sitten. Retkahduksia on tullut ja pahat mielessä joskus todellakin usein. Käyn mtt:ssä. Olen vettänyt nyt yli vuoden arviointi ryhmän hoivissa mikä heidän mielstään on jo pitkä aika ja kuvaa ongelmani vakavuutta. Nyt keväällä siirryn toiseen ryhmään. Kuntoutuksestani tulee pitkä jakso. Ei vuosi taida riitää jos toinenkaan. Minulla on pieni tyttö. Hän on kahdeksan. Sosiaalinen, iloinen ja pärjää koulussakin. Minun on yritettävä jos en itsestäni aina syytä jaksaisi löytääkkään niin ainakin hänen takiaan. Uskon kuitenkin olevani hyvällä tiellä. Masennus on aisoissa. Viiltely vähentynyt. Tämän vuoden puolella ei naarmun naarmua.
Meitä siis on ja uskon että enemmänkin mutta äikuissten viiltely. Se taitaa vasta kohdata todellisuuden ja siihenkin oaan vasta havahtumassa. Näin luulisin.
Voimia sinulle🙂👍

Luojan kiitos joku vastaa!
Mulla on edellisestä jo yli puol vuotta ja luulin melkein päässeni siitä, mutta oppiiko vanha koira uusia temppuja. Oppii.. . VIRHE!!!! en muistanut että meidän työasut on just vaihtunut pitkähihaisista puolipitkiin.. Oon huomenna menossa kolmikanta keskusteluun, eli terkkari pomo ja minä.. pakottaa varmaan sairaslomalle, vaikka ainut mikä pitää tällähetkellä järjissään on työ..

Tsemppiä sullekin 🙂
Ei tää oo vaan teinien ongelma.

PS. Ootko kertonut kellekkään läheiselle, ite vihdoin kerroin parhaalle ystävälle 26 vuoden takaa asiasta ja juuri hänen rohkaisemana tulin tänne! Ja hän kertoi kriisipuhelimestakin. Tunutuu hyvältä kun voi paniikin iskiessä soittaa tai meilaa jonnekin. Toivottavasti tästä on jotain apua mulle ja sullekin.

Moikkelis taas!
No kokemuksesta tiedän että sairaslomalle ei ketään voi pakottaa. Minä en sairaslomalle jäänyt koska olen samallainen kuin sinä. Työ pitää järjissään. Hoitoa ongelmiisi jotka tuon aiheuttaa varmaan tarjoavat ja se apu kannattaakin ottaa vastaan. Oisi tärkeää päästä kiinni niihin asioihin jotka viiltelysi aiheuttaa. Sitten vasta pystyy alkamaan työstää itse viiltelyä. Näin ainakin itselläni. Kynnys hakea apua oli itselleni ainakin kovin korkea. Pähkäilin todella pitkään ja häpesin. Nyt vaikka vieläkin on vaikeaa niin olen tyytyväinen että uskalsin. Okei olen mtt.ssä hoidossa mutta kuten sain itse huomata se ei merkitse hulluksi leimautumista. Älä aristele tai vähätttele viiltelyäsi. Älä häpeä sitä koska vaikka se on väärä tapa purkaa paineita ja ahdistusta niin yhtä vääriä olisi huumeet, varastelu, alkoholi.
Minulla viimeisimmästä viiltelystä on nyt kolme kuukautta. Olen tästäkin ajasta ylpeä. Nyt on taas vaikeaa koska asiat alkavat taas kertyä päälle ja en ole vielä oppinut mitään toista keinoa purkaa paineita joka tuottaisi edes hetkellisesti sitä samaa helpotusta kuin tuo viiltely mutta huomaan pisiväni rauhallisempana ja olen onnistunut nyt jo jonkin aikaa välttämään viiltämästä itseäni.
Olen kertonut ystävälleni ja läheiselle serkulleni mutta nyt viimeisimmän puolenvuoden aikaisia en. En oikein jaksa jäkätystä ja järkytyksen sekaista huutoa ja sitähän sieltä tulisi. Hyväähän he tarkiottavat mutta ei oikein nyt jaksa. Mtt:ssä olen toki ollut todella rehellinen ja se on helpottanut valtavasti aina. Päässyt purkamaan tunteet ja ajatukset mitkä taas viiltelyyn johti tai niinkuin tällläkin hetkellä puran nyt niitä jotka aiheuttavan taas viiltelyn halun. Kyllä se hieman helpottaa.
Sinulla on siis vaihtoehtoja . On hyvä että uskallat ja voit kirjoittaa tänne. Voit myös pyytää omaa tukihenkilöä täältä jos avun hakemiseen muuten on kynnys vielä liian korkea. Niin minä ainakin tein ja tukihenkiöni tsemppaus täällä on auttanut minua eteenpäin.
Muista aina se että vaihtoehtoja on. Se miten niitä hyödyntää on itsestään kiinni. Voimiesi mukaan etene mutta etene. Älä luovuta.
Voimia sinulle ja kirjoittelehan taas.🙂👍

Entäs silloin, kun kukaan ei välitä? Olen kohta 31, viiltelyn aloitin 14-vuotiaana, hoidon piirissä olen ollut 16-vuotiaasta asti. Jo aivan alussa minulle tolkutettiin, että tuo on täysin normaali teinivaihe, sittemmin olen tavannut kymmenittäin lääkäreitä, useita terapeutteja ja psykologeja, ja ollut n. 25 kertaa osastohoidossa. Kukaan ei ole milloinkaan reagoinut viiltelyyni, vaikka se olisi miten näkyvää. Lähimpänä asian huomioimista on entisen psykologini alkusäikähdys minut nähdessään, kun olin ensimmäisen kerran viillellyt kasvoni - minkä jälkeen asiasta ei enää puhuttu. Yritin joskus laskea arpeni, pääsin lähelle tuhatta ja väsyin. Olen viillellyt käsivarret, sääret, reidet, kyljet, kasvot... on vaikea enää löytää tilaa. Onko todellakin kyse siitä että ammatti-ihmiset eivät osaa asiaan suhtautua vai eikö tämä todellakaan ole yhtään mitään, vain koska en ole yrittänyt viiltämällä tappaa itseäni? Tämä on niin helppoa, kun kukaan ei asiaan puutu, etten edes tunne tarvetta lopettaa.

Olen 24-vuotias, eli paljon nuorempi kuin te, mutta en kuitenkaan enää teini, joten voisin laskea itseni mukaan joukkoon. Itsekään en koskaan nuorena vahingoittanut itseäni, aloitin viiltelyn "vasta" 19-vuotiaana kun masennuin ja sosiaalisten tilanteiden pelko todella alkoi haittaamaan elämääni. Välissä on ollut pitkiäkin taukoja (noin reilun puolen vuoden mittaisia) mutta aina olen repsahtanut uudelleen.

Tuon riippuvuuden, minkä Saniga mainitsi, olen huomannut itsekin. Joskus tuntuu, ettei ole edes mitään "oikeaa" syytä miksi viiltää, silti tekee mieli 🙄 Juuri eilen tuli hiukan pohdiskeltua enemmänkin tätä viiltelyäni ja huomasin, että koko asia on minulle ihan normaalia, ihan luonnollinen osa minua, niinkuin hiusteni väri tai joku luonteenpiirteeni, yhtä normaalia kuin syöminen tai hengittäminen. Että tavallaan en edes koe tarvetta lopettaa tai saada apua tähän. Vaikka tiedänhän toki, että ei tämä kovin tervettä ole... Tietysti asiaa sen verran häpeän, että en ole kertonut kenellekkään paitsi poikaystävälleni ja peittelen huolellisesti arvet. Mutta niin kauan kun kukaan ei tiedä, kaikki on hyvin.

Ja kyllä minä myös rankaisen sillä itseäni, koen että ansaitsen sen kaiken. Se on minulle ihan oikein ☹️

Itsekin olen aina ajatellut, että tämä on pelkästään teinien ongelma, mutta kiva (anteeksi, jos näin nyt edes voi sanoa) tietää, että en ole ainoa. Tsemppiä teillekkin 🙂🌻

moi, raskaalta kuulostaa.
mut varmasti mahdollisuus lopettaa, kun hakee apua.

meneekö viiltely vähän samaan kategoriaan kuin anoreksia tms. ruumiillinen rangaistus/hallinta-yritys?

pystyisikö löytämään hyvinvoinnista / sitä kautta jostain muusta ekstreme-jutusta apua, niinkuin joku vuorikiipeily... ehkä tyhmä idea.

mutta mä olen muutman kerran kans viillellyt, kolmeakymppiä lähestyn. kerran mun kategoriassa aika pahastikin, ahdistuskohtauksessa.. Oli siinä kyllä semmoinenkin tendenssi, että en uskalla itsemurhaa tehdä, ja tavallaan vähän halusin näyttää tuskaani silloiselle parisuhteen toiselle osapuolelle, kun se ei osoittanut empatiaa enkä kokenut tulleeni ymmärretyks/hyväksytyks... sit kuulin itseasiassa et sen edellinenkin tyttöystävä on viillellyt itseään, outo sattuma..

mä luulen et oisin saattanut tehdä sitä enemmänkin, kun oon eri ikävaiheissa aina vähän "kokeillut" -hirveissä tuskan tiloissa luullut et jokin ratkeaa sillä, mut mulle se veri ja pelko arvista estää. sekä joku outo syyllisyys, et en mä saa näin tehdä, kun oon kuitenkin vaan äitini lapsi pohjimmiltani... (??) onko outo ajatus.

tsemppiä sinne!

Joo olen viillellyt. Yli kolmekymppinen. Mielihaluja on ollut enemmänkin, kuin itse viiltelyä luulisin.

Viiltelystä ja itsensävahingoittamisesta on olemassa oma fooruminsa: http://www.sininentuki.info/punainen/index.php
En ole täältä pois ajamassa, ajattelin vaan kertoa, jos joku ei tuota tiedä. Näitä tällaisia foorumeja, kun niin harvassa tuntuu olevan. Itseä inhottaa eniten arvet.

Olematon2
ei ollenkaan, olis kiva tietää sun sukupuoli.. Ja kiitos tuhannesti viestistä!!!!!

Oryx
Täytyy sanoa että toi kuulostaa ihan hirveeltä.. Miten voi olla ettei ne reagoi. ootko duunissa? tai koulussa? tai jossain, jolla pitäis olla pakko puuttua? Paljon stemppiä sulle. en todellakaan osaa edes kuvitella itteäni sun tilaan, ihan hirveetä! Paljon haleja!!!☺️❤️

Epona..
Tiedän tasan mistä puhut, en koskaan kerro muille kun terapeutille, ja nyt mokasin sen hihan suhteen.. ooon lähestulkoon koko firman terveydenhuollon koekaniini!!! eli mun mielestä tää ei todellakaan oo mikään katastrofi, kun oon taas viillelly, mutta.. mun koko työterveyshuolto on ihan sekaisin! ne on niinku apua!! tää on ihan kamalaa, hätähuuto!! tai jotain semmosta ja ne pelkää nyt tosissaan, että mä kuolen tähän ja heidän pitää järjestellä kaikenlaisia keskustelu tilanteita..

mulle tää nyt on vanha juttu, ei niin kovin kummonen.. pieni takaisku terapiassa.. ei sen kummempaa.. tietysti väärin kohdistettu ja niin ei pitäisi tehdä..mutta ehkä huomenna on taas parempi päivä!

siitä riippuvuudesta myös, oon samaa mieltä, mulla se kulkee noin puolen vuoden sykleissä..
Tuisku

Sulle Olematon2 halusin vielä sanoa, että älä edes kokeile, se helpottaa vain hetkeksi ja sitten masennus pahenee, kun muistaa että kohta on t-paita keli..
Et ole ollenkaan outo kun mietit tollasia asioita, luulen että se on oikeesti paljon yleisempää kuin kukaan edes ajattelee 🙂

Sympatiat sun puolella, itse olen myös mietttinyt itsemurhaa, mutta jotenkin mun omatunto sanoo, että mitään niin itsekästä en voisi tehdä, omaisille ym..

Mun hyvä ystävä tappoi itsensä hirttäytymällä omaan vessaan.. sen äiti ja kaksoisveli löysi sen neljän päivän jälkeen.. ei kovin kaunis näky. harmi ettei silloin jo voitu puhua näistä asioista.. tuntuu edelleen pahalta sen äidin ja veljen puolesta, vaikka aikaa on jo kulunut lähes 10 vuotta.

Voimia sinne ja unohda se itsemurha, please ☺️❤️

Kiitos pompula vinkistä 🙂

Mä aloitin itseni viiltelyn joskus 19 vuotiaana. se tosin loppui aika nopeaan. ja 10 vuotta meni oikein mukavasti kunnes aloitin jälleen viiltelyn sitä kesti noin puol vuotta ja tilallle on tullut itsensä polttelu röökillä aina satunnaisesti tätä on jatkunu jo 4 vuotta. Arpia tosin on jo aika paljon ja lisää tulee ellei mitään ihmettä tapahdu

Moi! Kirjoitan tänne eka kertaa. Olen 25, ja viiltely"urani" on jatkunut reilut 10 vuotta. Välillä olen onnistunut pitämään pitkiäkin taukoja, jopa vuoden. Helpottavaa kuulla että muutkin aikuiset ovat samassa tilanteessa. Nyt olen ollut pari kk viiltelemättä, ja viimeisen vuoden aikana sortunut vain muutamia kertoja. En kuitenkaan uskalla ajatella lopettaneeni. Riippuvuus viiltelyyn on hirveän kova! Minulla on ollut aina joku tapa vahingoittaa itseä: viiltely, tupakointi, syömishäiriö, alkoholi...viiltely on se mihin aina palaan. Nytkin näkyy ikävät jäljet edellisestä kerrasta. En enää kuitenkaan häpeä niitä pahasti. olen aika väsynyt nyt niin en jaksanut lukea koko ketjua ajatuksella, mutta palaan myöhemmin, koska haluaisin keskustella aiheesta.

Aloitin teini-iässä, koska viiltelyn aiheuttama fyysinen kipu vei ajatukset pois henkisestä tuskasta ja helpotti siten oloa. Kukaan ei koskaan huomannut. Tai ei ainakaan sanonut huomanneensa. Nuorempana ennen viiltelyä "leikin" tulella. Rakastin kynttilöitä ja poltin usein kynttilöitä huoneessani ja kynttilän liekillä myöskin poltin itseäni.
Joskus tuntui että sitä on pakko tehdä. Pahoitin mieleni jostain asiasta, olin vihainen, hyvin surullinen, järkyttynyt joten viilsin itseäni. Monta kertaa.

Nyt olen 24-vuotias ja viimeisestä kerrasta on about 3 vuotta. Ajatuksia kyllä tulee edelleen ja välillä kuvittelen mielessäni kuinka otan jonkin veitsen keittiöstä ja viillän itseäni. Toistaiseksi olen onnistunut välttämään sitä. Halusin lopettaa. Kuitenkin pelkään että vielä jokin kaunis päivä vielä vuodatan vertani. En halua, mutta silti ajattelen sitä.

Tuo sana riippuvuus kuvaa tätä hyvin.