Itse viiltelin aikoinani koska henkinen ahdistus oli niin suuri. Halusin keskittyä konkreettiseen kipuun ja unohtaa huonon oloni. En nyt tiedä miten siihen pitäisi suhtautua, viimeisestä viiltelykerrastani on vuosia aikaa, mutta kädet ovat kai loppuelämäni kamalan näköiset. Moni kauhistelee ja ulkopuoliset on suunnilleen lähettämässä hoitoon kun luulee joitakin arpiani tuoreiksi. Ihmiset ei tajuu että pahassa olossa rypiessä on helppo tarttua viiltelyyn. Ja oikeesti mä rupeen oleen "terve", ja välillä kaduttaa että on saanu kätensä tän näkösiksi. Mutta tehtyä ei saa tekemättömiksi, eikä laaserhoitoon ole varaa. Kaikista kauheinta on se kun pikkuveljet kyselee että mitä mulle on tapahtunut. Ne rupee oleen sen ikäsiä jo ettei selittelyt kaatumisista ruusupensaaseen enää mee läpi...

Mutta jos jollain nuorella (tai miksei myös meillä aikuisilla) on tuoreita viiltelyjälkiä, en tiedä mitä tehdä. Riippu vähän siitä kuin pahan näkösiä ne on tai jotain. Tohon on vaikee sanoo mitään, kun en ole sellaiseen tömännyt. Varmaan kysyisin et onks kaikki kunnossa, haluutko jutella tms.😐

No nyt löysin tuolta nuorten osastolta pitkän pätkän viiltelystä. Kiitos Whatever vastauksestasi. Minä haluaisin tavoittaa sinua Aava-nimimerkki tällä keskustelulla. Toivottavasti sinulla on tilanne helpottunut. Muistan sinua usein ajatuksissani ja toivon sinulle voimia ja rohkeutta, vaikka en ole sinulle varsinaisesti kirjoittanut näiden omien tuskittelujeni keskellä.

Huomaan että viiltelijät saattavat suhtautua asiaan jotenkin huumorilla tai jonkin ihmeellisen asenteen avulla hyväksyvästi. Jossakin joku kirjoitti, että viiltelyvälineellä on nimikin "Herra Puukko". Minä en ikipäivänä uskaltaisi satuttaa itseäni ja hiukset nousevat pystyyn, kun ajattelenkin teräviä partakoneen teriä. Voi rakkaat lähimmäiset, rakastakaa ja kunnioittakaa omaa ruumistanne, sillä se on ainutlaatuinen. Mikseiköhän Pelle Miljoonan "Olen kaunis, olen rohkea, olen vapaa...jne" -biisiä enää paljon kuule. Sitä pitäisi aina soittaa joka paikassa.

Minä olen tuhonnut itseäni polttamalla yli kaksikymmentä vuotta. Lopulta tulin yli kolmikymppisenä siihen pisteeseen, että en enää nähnyt asiassa mitään hyvää. Tajusin kuinka pahaa tein itselleni ja siihen se jäi. Mielikuvamaailmasta löytyi hyvä harjoitus, kun puhuttiin laihduttamisesta ja ylipainoinen näyttelijämies kertoi tutustuneensa syömishäiriönsä syyhyn joka juonsi lapsuudesta ja sen ajan ahdistavista ruokailutilanteista. Aikuisenakin mies toisti noita traumojaan. Nyt hän aloittaessaan ruokailun palasi tuon pienen pojan (itsensä) luiokse ja opetti häntä nauttimaan normaalista ja rakastavasta ilmapiiristä ruokailun yhteydessä. Ahdistusahminta väheni, kun hän joutui huolehtimaan lapsesta ja esittämään itselleen kysymyksen: "Jos saisin valita, pakottaisinko tämän lapsen ahmimaan itsensä huonovointiseksi vai haluanko hoitaa häntä ja suoda hänelle hyvän ja turvallisen, terveellisesti ravitun olotilan?" Eikö viiltelynkin voi nähdä tässä valossa? Viiltäisinkö oman sisäisen lapseni ihoa, joka on jäänyt vaille jotakin tarvitsemaansa, vai yrittäisinkö sittenkin rakastaa häntä niin paljon, että hän löytäisi sen mitä tarvitsee?

Minä en tarkoita syyllistää ketään, mutta armollisuutta itseä kohtaan kuulutan.

Kysyin omilta nuoriltani, mitä he tietävät tästä aiheesta. Eivät tienneet mitään, mutta uumoilivat lävistyksillä olevan jotain sukulaisuutta aiheen kanssa. Minusta taas tuntuu, että lävistyksen tekijät haluavat ilmaista uhoa ja kovuutta ulospäin, viiltelijä taas kohdistaa tuon itseensä, rangaistuksen ohella. Kovilla ovat minun lapsiraukkani olleet avioeron ja uuden elämän pyörteissä, enkä minä ole todellakaan antanut heille kaikkea sitä, mitä lapsi kasvaessaan tarvitsee. Mutta toivon todella, että siinä vaiheessa kun he ehkä alkavat näitä asioita muistelemaan, tulisivat purkamaan sen suuttumuksensa minuun eivätkä itseensä. On vaikea olla äiti, joka on tehnyt virheitä ja on pelottavaa sanoa, että silti rakastaa.

En ole käynyt täällä vähään aikaan, joten on jäänyt huomaamatta että täällä on tällainenkin keskustelu avattu. Voi, hiukan hämmennyin kun juuri minua olet yrittänyt tavoittaa assiina 😳

Viiltely on aika arka asia minulle, en siitä ole pahemmin puhunut edes täällä netissä. Kukaan läheisistäni ja tutuistani siitä ei siis tiedä, paitsi ex-poikaystäväni jolle oli hieman "pakko" tunnustaa, koska eihän hän voinut olla huomaamatta jälkiä. Siksipä lopetinkin käsivarsieni vahingoittamisen aikalailla heti alkuunsa ja siirryin "huomaamattomampiin paikkoihin" kuten kylkiin ja vatsanseutuun, koska ne on paljon helpompi pitää piilossa kuin käsivarret.

Kuten Whatever sanoi, se auttaa henkiseen kipuun, vie ajatukset pois ahdistavista asioista. Ja se todellakin on niin, että kun on paha olo ei välttämättä pysty ajattelemaan mitään muuta kuin viiltelyä. Päähän ei yksinkertaisesti mahdu mitään muuta ajatusta. Mutta joskus en aina tiedä miksi viiltelen, kai se on jonkinlainen tapa. Joskus se on pelkästään kivaa, tuottaa kipua ja verta, tuhota itsensä. Olen asian suhteen myös jokseenkin välinpitämätön, en koe sitä ongelmana, varsinkin kun se on aika kausiluontoista, joskus tulee pitempiä taukoja etten koske veitsiin ollenkaan, joskus taas viiltelen useita kertoja viikossa. Mutta siis, niin kauan kun kukaan jälkiä ei huomaa, asia ei minua pahemmin vaivaa. En tiedä pitäisikö sen vaivata. Mitä yleensä muut viiltelijät ajattelevat omasta toiminnastaan, kokevatko he sen ongelmana? Voi tietysti olla, että viiden tai 10 vuoden kuluttua ajattelen toisin ja kadun kaikkea, mutta tällä hetkellä sillä ei ole minulle mitään väliä, koska yksinkertaisesti en jaksa ajatella niin kaukaisia asioita.

Tietysti usein mietin myös, että tämä on kauhean noloa ja häpeällistä. Viiltelyhän usein mielletään teinien ongelmaksi ja minähän olen jo parikymppinen nuori aikuinen, senkään takia en halua puhua asiasta ja pelkään paljastumista kauheana. Pelkään sitä että minut leimataan vain joksikin "teini angstailijaksi", eihän tämän ikäisenä enää pitäisi ratkaista pahaa oloaan viiltelemällä.

Aika mielenkiintoinen näkemys tuo lävistysten liittyminen viiltelyyn. Itsellänikin on lävistyksiä, lähinnä korvissa mutta yksi on myös kasvoissa ja tulen varmasti rei'ittämään itseäni joskus lisääkin, mutta eivät ne minulla liity viiltelyyn mitenkään. Ne ovat vain koristeita, pidän niitä koska ne ovat minusta hienoja ja sopivat tyyliini.

Ja assiina, kaikkihan, myös äidit tekevät joskus virheitä. En tiedä tilanteestasi mistä puhuit (avioerosta ja uuden elämän pyörteistä), mutta uskon että lapsesi kyllä pärjäävät 🙂👍

Sinäkin olet Aava varmasti lukenut täällä Blohyn tarinaa, josta voit nähdä kuinka paljon apua voi olla siitä, että kääntyy jonkun auttajan puoleen.

Sinä olet minun mielestäni ihan oikeassa koulussa, jos sinulla on ilmaisullisia lahjoja. Sinun elämänkokemuksesi saattavat ohjata sinua vielä yllättäviin suuntiin sillä uralla mitä opiskelet. Älä luovuta vaan sinnittele mukana. Sinun heikkoutesi kääntyy vielä vahvuudeksesi.

Oletko koskaan etsinyt tietoa taiteellisista menetelmistä voimavaroina? Noiden menetelmien avulla sinulla on mahdollisuus löytää se kosketus itseymmärrykseen ja lempeyteen omaa olemustasi kohtaan, joka sinulta on niin hukassa. Ensin sinun on tutustuttava itseesi ja maalattava elämäntarinasi näkyväksi. Sen jälkeen voi alkaa pitämään siitä mitä näet ja kertomaan siitä muillekin. Sinun tarinasi voi olla auttamassa monia muita.

Minä olen tehnyt tällaisen thetävän. Piirsimme elämänkaarijanan, johon lisättiin erilaisia ilmastoja ja merkittäviä symboleja sen mukaan, mikä tuntui tärkeältä. Valmiista työstä valittiin yksi hetki elämästä, joka suurennettiin toiselle paperille. Tuo tapahtuma oli jokaisella luokkalaisellamme hyvin merkittävä. Minä yllätyin tehtävän nostattamaa tunneskaalaa. En edes pystynyt kertomaan kuvastani toisille, vaikka tärkein kohta työssä on se, että on jakanut sen toisten kanssa. Kun puhut elämästäsi toisille, teet siitä totta. Ja totuuden kanssa eläminen on helpompaa, kuin salailu.

Näitä harjoituksia tulee eteen myös koulussanne, ihan varmasti. Yritä ottaa vastaan avoimesti kaikki missä voit hypätä mukaan prosessiin. Sen torjuminen on mahdottoman helppoa, mutta yksinäisyytesi muurien suojissa, itseesi käpertyneenä ei kukaan saavuta sinua. Yksinäisyydessä et koskaan muutu, siksi sinä kaikista teidän luokkalaisista ehkä eniten tarvitset verkostoitumista ja toisia ihmisiä lähellesi. Älä ota sitä pakottamisena vaan mahdollisuutena. Minä puhun kokemuksesta ja olen elänyt ihan samat asiat läpi kuin sinäkin, lukuunottamatta itseni satuttamista fyysisesti.

Toivon sinun elämääsi paljon kantavaa rakkautta🙂🌻. Jonakin päivänä huomaat, että on helppo hengittää ja maailma on avoin sinua varten.

Hei, hei 🙂🌻

Omia ongelmia on hyvin hyvin helppo paeta ja unohtaa joksikin aikaa, mutta on aivan varma, että ne saavuttavat jokaisen jossain vaiheessa ja silloin alkaa rankka matka takaisin menneisyyteen, pimeyteen.

Itse olen myös viillellyt jo useita vuosia ja aina kun on vaikeaa on helpointa tarttua veitseen ja syrjäyttää henkinen kipu fyysisellä, vaikka oikeasti pitäisi tarttua niihin kipeisiin asioihin ja keskustella niistä ammattilaisen kanssa, sillä he ovat juuri näihin asioihin perehtyneet. Itse häpeän viiltelyjälkiäni/arpiani, enkä tahtoisi kenellekään tunnustaa että olen jälleen tarttunut veitseen...mutta ammattilaiset ymmärtävät asiaa. Ja vaikka viiltelyä pidetään teiniangstina, sitä tekevät monet, monet vanhemmatkin ihmiset. Ammattilaiset eivät syytä mistään ja vaikka on jo hieman vanhempi (en ole itsekään enää teini) he ymmärtävät viiltelyä ja yrittävät saada ymmärtämään ettei siinä ole mitään hävettävää, että hyvä vaan kun puhuu. Viiltely on kuin riippuvuus, aivan kuten tupakkakin. Kun sen on aloittanut siitä on vaikea päästä eroon ja aina tulee takapakkia ja repsahduksia, mutta pitää aina yrittää uudestaan. Itse olen ollut jo ns "kuivilla" pidemmän aikaa ja yritän kanavoida pahan olon muuhun tekemiseen kuin itseni tuhoamiseen.

En minäkään nähnyt viiltelyä ongelmana nuorempana, enkä tajunnut miksi piti lopettaa... Viilisn päivittäin ,useamman kerran, ympäri koko kehoa, ikäänkuin koristelin sitä, kun viillot oli niin kauniita tai sitten oli rangaistava itseään... Vasta kun viillot syvenivät ja lisääntyivät hyvin rajusti, pelästyin ja yritin lopettaa tosissani. Ja se on ollut vaikeaa! En pystynyt edes kotoa lähtemään ilman puukkoa tai muuta teräasetta mukanani, koska oli turvaton olo, kun ei ollut mitään millä poistaa pahan olon...mutta nyt en kanna edes enää linkkaria mukana. 😉
Vaikka viiltelyyn suhtautuisi välinpitämättömästi, on varma että sitä katuu vanhempana ja kun joutuu omille lapsille tai esimiehelle joskus selittämään mitä naarmuja on ympäri kehoa, se tuntuu erittäin kamalalta, eikä sitä aina ymmärretä. Kehotan siis lämpimästi lopettamaan! Aluksi elämä on yhtä helvettiä kun ei saa viiltää ja voi jopa tuntea vieroitusoireita, aivan kuten tupakanpolttajat, jotka yrittävät lopettaa...mutta se on sen arvoista ja uskokaa pois, elämä on paljon helpompaa kun ei joudu kaikille selittämään!!!

Itse olen kohdannut monia viiltelijöitä ja kysynyt suoraa miksi he viiltävät. Usein he ovat olleen hyvin hämillään, mutta kun on itse kertonut, että viiltää heidän on helpompi puhua ja monesti he kaipaavat vain halausta ja jotakuta joka ymmärtää! Ja vaikka he eivät puhuisi, heille on edes joku johon voi ottaa yhteyttä jos tarvitsee. Minä olen käynnyt myös entisessä lukiossani puhumassa viiltelystäni terveystiedontunneilla ja se on saannut monet nuoret avautumaan ja kertomaan ongelmistaan...

Viltely ei kuitenkaan koskaan ole se ongelma yksinään vaan oikeastaan aina seuraus jostain ongelmasta. Viiltely ei ole oikea keino purkaa ongelmiaan ja siihen kannattaa hakea apua! 🙂🌻

Voimia kaikille! 🙂👍

Minä aloitin viiltelyn vasta 23-vuotiaana; kaikki sai alkunsa siitä, että viilsin humalassa käteeni sanan 'huora', kissankokoisin kirjaimin - aamulla sitten järki palasi päähän, ja sana piti peittää uusilla viilloilla...

Siitä se sitten lähti.
Käsivarret melko pahan näköiset, jaloissa suuria tikattuja arpia, reisien sisäpinnalla jokunen - kannan niitä lopun elämääni.
Tyttöni oli melko pieni ensimmäisten arpien ilmestyessä ja tilanne oli muutenkin vaikea, joten valehtelin - en tiedä kuinka pian tulee aika, että on pakko kertoa totuus...
Peittelin arpia vielä jokunen vuosi sitten kunnes päätin, että ne ovat minun käteni, eikä kenelläkään toisella ole mitään asiaa niitä arvostella - varsinkaan kun ei tiedä syitä viiltelyyni. Jos haluaa saarnata, pitää olla myös valmis kuulemaan MIKSI minulla on arpia. 🙄

Täytän pian 29.
Olin jo reilun vuoden viiltämättä, kunnes muutama viikko sitten sorruin. Taas tuli tikkaus-reissu, siitä viikon päästä muuten vain pahaa jälkeä. Tuntuu, että petin mieheni ja kaikki läheiseni tekemällä niin, palaamalla pahaan oloon niin syvälle etten voinut enää olla viiltämättä. ☹️

Kysymys miksi on äärimmäisen hyvä, mutta vaikea vastattava.
Syitä on varmaan monia, mutta minulla suurimpana itseni rankaisu. Olen paha, likainen, huono, en ansaitse mitään hyvää - minuun kuuluukin sattua, minua saa satuttaa, minun _pitää_ satuttaa itseäni.
Toisaalta se on minulle myös keino kertoa, että minun on todella, todella, paha olla. ☹️ Olen verbaalisesti lahjakas kaikessa muussa paitsi tunteideni ilmaisemisessa; en osaa myöskään itkeä, enkä yleensäkään tuntea mitään tunteita - siksipä yliannostus tai syvä, tikattava, haava ajaa kyyneleiden asemaa... 😞

Minussa asuu pieni, uhmakas, tyttö -nimeltään pikku-elisa.
Hän ei ole varsinainen sivupersoona vaan lähinnä tiivis osa minua; se osa joka hyväksikäytön alkaessa lakkasi kasvamasta isoksi tytöksi. Minun pitäisi osata ohjata häntä niinkuin keskustelussa joku sanoikin; luoda hänelle turvallinen ympäristö kasvaa kanssani aikuiseksi, mutta se on vaikeampaa kuin uskoisi...
Ja kun en osaa, niin pikku-E kokiessaan olonsa turvattomaksi, muuttuu äärimmäisen riitaisaksi ja uhmakkaaksi ja tekee jotain typerää. ☹️
Kääntää pelon ja heikkouden vihaksi itseensä ja viiltää. Päättää 'näyttää' muille närhen munat ja ottaa yliannostuksen JneJne. 🙄

Välillä jo osasin hallita sitä, tai ainakin loin itselleni sellaisen illuusion.
Nyt pienikin hylkäämisen tunne/pelko ajaa minut reunan yli. ☹️

Hmm. Taisi mennä jo aiheen viereen.

Mun pikkuveljet on siinä iässä, että rupee kyseleen enemmän ja enemmän mitä mulle on tapahtunut, ne ei enää usko mun satuihin joita olen kehittänyt kun ne on kysyny mun viiltojäljistä. Äiti ei anna lupaa kertoa totuutta. En saa kerto mitään siitä missä olen ollut nämä vuodet (siis sairaalassa).. Aina kun mun tekee mieli viillellä, yritän ajatella että itä mun pikkuveljet siitä ajattelisi. Pelkään että ne hylkäis mut kun ei enää ymmärtäis mua tai jotain...

Nyt tekisi älyttömästi (!!!) mieli viillellä, kun tuntuu että kaikki asiat menee päin seiniä. Oon lähijat joutunu turvautumaan joka päivä rauhoittaviin, jotta saisin ikävät ajatukset pois milestäni. Enää en jaksa, en jaksa esittää, olla ja yrittää. Olla joku sellainen, jata ei oikeesti ees oo!

Tää oli pakko sanoa, pakko purkaa jollekin. Vielä omaa tuskaani lisää se että exäni soitti mulle just lyhyen puhelun "mä tapan itteni" ja sulki puhelimen. Olin juuri pikkuveljieni seurassa niin en voinut mitään, en voinut soittaa takaisin, en voinut soitta kellekään... Nyt pelkään että saan puelun jossa kuulen että exäni on tehnyt sen mitä uhkasi..

Tällaista minulle. Ja nyt otan unilääkkeen, jotten täällä, piikuveljien vieressä vain sorru ottamaan esille partakoneenterää, jota kannan mukanani.

Aika huvittavaa😑❓ muutes että ensimmäinen viiltelykokemukseni oli se että viilsin käsivarteeni kysymyksen miksi, enkä silloinkaan osannut kysymykseeni vastata.. Ei siihen kysymykseen ole sanoja, ei siihen vaan ole... Miksi pitää päästä eroon sellaisesta, jonka tietää olevan pahaksi mutta kun ei osaa sanoa miksi, miten, eikä todella halua lopettaa sitä. Niinkuin mä vertasin sitä aiemmin tupakointiin, ei siihen van ole vastausta...😯🗯️

Heih.

Itse harrastin viiltelyä joskus nuorempana, joten se varmasti menee osittain tämän Aavankin mainitseman angstailun piikkiin. Mutta...

Minulle viiltely oli silloin aikoinaan enemmänkin symbolinen ele. Viiltelin kyllä lähes päivittäin, kädet olivat kyynärpäihin asti aika kauhean näköiset ja kesälläkin piti käyttää pitkähihaista paitaa. En kuitenkaan viillellyt koskaan kovin syvältä ja varoin tarkkaan jättämästä arpia. Ei se nyt tietenkään 100% onnistunut, mutta ainakin kehtaan kulkea edelleen topeissa ja t-paidoissa. Minun kohdallani kyse ei siis niinkään ollut itsensä kurittamisesta tai satuttamisesta, pieni määrä verta ja muutaman päivän tykyttävä kipu riittivät. Viiltely toimi kuin lumelääke. Luotin niin vahvasti sen voimaan että se toimi, noin pienissäkin määrin.

Varmaankin juuri tämän vuoksi viiltelylle tuli myös rituaalisia piirteitä. Enkä tarkoita tällä mitään saatananpalvontameininkiä alttareineen ja tikareineen, vaan siis sellaista omaa, pientä arjen rituaalia, johon kuului tietty musiikki, mielentila, puhdistettu terä, huolellinen asettelu jne.

Itse ainakin keskityin noihin viiltelyhetkiini niin täysillä, että ahdistus unohtui jo siksi. Jälkeenpäin kipu kädessä muistutti minua jatkuvasti tuosta hetkestä ja toi turvallisuuden tunnetta. Vaikutus kesti niin pitkään kuin kipukin ja jälkiä käsissäni kannoin salassa mutta ylpeänä. Olinhan keksinyt keinon hallita pahaa oloani ja pitää itseni kasassa ilman yhtäkään lekuria tai kallonkutistajaa, joita tuolloin niin kovasti halveksuin.

Nyt parikymppisenäkin, kun on oikein hankalaa ja tiukkaa tulee silloin tällöin mieleen, että toimisikohan se vieläkin. Toistaiseksi en ole onneksi vielä päätynyt kokeilemaan.

Niin ja vielä sananen noista lävistyksistä, joita itsellänikin on muutamia. Voisin sanoa, että suurin osa lävistetyistä ihmisistä ajattelee korujaan samalla tavalla kuin korvakoruja. Eikä kai kukaan käy ottamassa korviksia vain siksi, että se sattuu ja siitä tulee verta? Lävistykset ovat koruja siinä missä korvakorutkin; koristeina ja osana henkilökohtaista tyyliä.

Olin onnellinen löydettyäni cimeran kirjoituksen, sillä se on niin lähellä omaa kokemustani.

Minä tosin viiltelin itseäni vielä aikuisiälläkin, mutta muutoin. Minä pidin viiltoni pinnallisina, sillä tiesin että mitä syvempi jälki sen vaikeampi se oli piilottaa tai selittää. En halunnut kenenkään tietävän ja esimerkiksi äitini epäili jo muutoinkin jonkin olevan vialla, mutta enhän minä halunnut myöntää minkään olevan vialla.

Minä en tuntenut ketään muuta joka olisi viillellyt itseään joten tunsin itseni todella oudoksi, mikä osaltaan lisäsi pahaa oloani.

Näin jatkuvasti suurta vaivaa peittääkseni viiltelyni jälkiä (esim. meikkaamalla hieman hyytyneitä haavoja peittoon), mutta lääkkenä, kuten Cimera asian ilmaisi, olivat pienet kirvelevät haavani parhaimpia ikinä.

Ainoat rituaalit, jotka minulla asiaan liittyivät, olivat viiltojen systemaattinen jakaminen ympäri kehoa (ei liikaa kerralla yhteen paikkaan) sekä haavojen lähes fanaattinen hoito arpien minimoimiseksi. Itse en koskaan käyttänyt partateriä tai samaa välinettä jatkuvasti vaan vaihtelin, tämäkin lähinnä paljastumisen minimoinniksi.

Uskon viiltelyn olleen yhtä aikaa rangaistus huonoudestani ja vapautus virheistäni. Kuten sanottu Cimera kuvasi selityksessään hyvin pitkälti samaa kuin mitä minä tunsin.

Tällä hetkellä olen ollut yli viisi vuotta viiltelemättä, tosin muutama yksittäinen viilto on vuosien aikana tullut, mutta niissä se on pysynyt ja tulee pysymään.

Tämä on minun kokemukseni aiheesta, halusin sen tänne lähettää, koska en ole koskaan puhunut asiasta, muuta kuin ohimennen lääkärin kanssa.

Puhdistavia kesäsateita kaikille 😎

Edelleen aihe kiinnostaa minua. Etenkin sen jälkeen ku televisiossa oli psykodraamaa harrastavia kertojia. Eräs nainen rankaisi viiltelyllä itseään siitä, että hänen työnantajansa kohteli häntä kyseenalaisesti, seksuaalisella värityksellä ja hänellä ei ollut kykyä puolustaa itseään. Hän koki syyllisyyttä tilanteessa, jossa häntä kohdeltiin väärin. Koskapa hän ei kyennyt raivostumaan itsensä puolesta, hän rankaisi itseään😑❓

Minä en lapsena ja nuorena tavallaan viillellyt itseäni vaan revitytin ihoni auki. Viiltelin kyllä mutta tiesin viiltojen aiheuttavan huomiota joten satutin itseäni monella eri tavalla. Revin käsivarsiani puidenteräviiin oksiin. Saatoin hakata jalkaani sääriluunkohdalta niin että veri tirskui. Löin veitsellä kämmeneeni. hankasin ihoani rikki tulitikkujen rikkipäällä jne. Minut tunnettiin hyvin tapaturma alttiina lapsena ja se sopi minulle. Muistan sen kivun joka jossain vaiheessa turtui pois ja sitten pystyi huoletta jatkamaan. Saatoin tutkia tarkasti aiheuttamiani vaurioita ja piirrellä verisiä kuvioita iholleni. Se tuntui hyvältä. Nyt en ole enään vuosiin satuttanut itseäni enään noilla konsteilla. Isommaksi kasvettuani olen kehitellyt uusia joita voi piilotella paremmin. Esim. syömättömyys, väkisin valvominen. Arpia minulla on ympäri kehoa mutta ne on aina voinut laittaa lapsuuden törmäilyjen piikkiin. Minulle itseni kiduttaminen jos sitä sanaa voi käyttää on merkinnyt tuskien turruttamista ja itseni rankaisemista asioista, ajatuksista tai joistakin teoista. Lapsena muiden mutta nykyään omista. Minulla on pitkä historia tällä puolella. Olen kohta neljäkymmentä ja aina valmis rankaisemaan itseäni. Minulla on nyttekin menossa sellainen kausi. Koen olevani heikko kun en saa itsestäni irti sen vertaa että lähtisin hakemaan itselleni apua kun masentaa. Tästä heikkoudesta rankaisen itseäni tällä hetkellä. Jos en hallitse henkistä puoltani niin tekee hyvää huomata että voin hallita ruumistani. Olen nyt 2 kuukauden aikana laihtunut n. 5 kiloa. Saatan olla pitkiä pätkiä syömättä tai syödä vain sen verran että pysyn pystyssä. Olen yrittänyt katkaista tätä putkea nyt parikin kertaa mutta jo parin päivän päästä huomaan taas olevani syömättä. En tiedä kauanko tämä jakso kestää ja kuinka pitkälle menen. Se näyttää vain aika.
Lohtuna voin vain pitää sitä että jokaisesta olen selvinnyt ja seuraavaan on aina aika pitkä aika.

assiina kirjoitti 22.8.2008 11:15

Miksi joku viiltelee itseään?
Millä tavalla siitä voi parantua?
Mitä pitää tehdä, jos näkee jollakulla viiltelyjälkiä?

Miksi joku viiltelee itseään?
Ei voi koskaan vastata toisen puolesta miksi, mutta luulisin sen liittyvän ahdistukseen.

Millä tavalla parantua; puhumalla, keskustelemalla ja terapiassa.

Mitä pitää tehdä, jos näkee jollakulla viiltelyjälkiä?
Jos on kyseessä läheinen henkilö, olisi hyvä ottaa asia hienovaraisesti puheeksi ja mahdollisesti kysyä, voiko auttaa jotenkin. Jos ihmisellä ei esimerkiksi ole hoitosuhdetta, olisi hyvä ohjata häntä oikeaan suuntaan. Jos on taas kyse vieraasti ihmisestä, en keksi mitä voisi tehdä.

Olen itse monesti ajatellut viiltelyä ja kerran pitänyt veistä ihoa vasten, koska ajattelin sen jotenkin auttavan ahdistukseen. Vielä toistaiseksi en kuitenkaan koskaan ole viillellyt itseäni. Minusta tuntuu siltä, että viiltelystä on tullut jotenkin yleistä pahanolon esiin tuomista. Sellainen olo minulla asiasta on. Olen viime aikoina törmännyt niin moniin ihmisiin, joilla on merkkejä viiltelystä (vanhoja arpia) käsissään. Uskon, että tuolloin ihminen kokee, että josko tämä toisi jonkinlaisen helpotuksen oloon. Voi olla, että näin onkin. Että viiltely tuo jonkinlaisen väliaikaisen ratkaisun, tai helpotuksen tunteen. Lopulta se tuo iänikuiset arvet, joita joutuu kantamaan. Suositan siis kaikille viiltelyä suunnittelevia, tai jo viilteleviä puhumaan asiasta lääkärin kanssa. Jos olo on niin paha, "ettei voi olla", siihen on olemassa lääke - ahdistukseen käytettäviä lääkkeitä. Väliaikainen ratkaisu sekin, mutta parempi vaihtoehto, kuin iänikuiset arvet? Jotenkin miellän viiltelyyn siis liittyvän pahaanoloon, jonka haluaa tehdä näkyväksi. Ehkä sitä pahaa oloa ei osaa tuoda esille muutoin ja turhautuu siinä mielessä itseensä. Ei vaikeiden asioiden käsittely tapahdukaan elämässä noin vain. Siihen tarvitaan aikaa. Olkaa siis kärsivällisiä myös itsellenne.

Mietin tässä samalla muita itsensä ”vahingoittamisen” tapoja. Tatuoinnit lävistykset. Ymmärrän, että joku voi pitää esim. tatuointeja jonkinlaisena taiteena, mutta näkisin ne mieluiten jossakin muualla, kuin ihmisen iholla (kun eivät ne sinne luontaisesti sinne kuulu). Lävistykset, joita otetaan nykyisin sinne sun tänne. Niitä on isoja ja pieniä. Venytettyjä! Lukisin MELKEIN lävistykset samaan kastiin, kun viiltelyn. Riippuen niiden laadusta ja mittakaavasta. Ainakin televisiosta on varmasti moni nähnyt järkyttäviä lävistyksiä ihmisillä. Toisille niistä tulee jonkinlainen fetissi. Fetisismi http://fi.wikipedia.org/wiki/Fetisismi , eikö sekin ole jonkinlainen sairaudenmuoto, liiallisuuksiin mennessään? Sitä en tiedä löytyykö fetisismiä lääkäreiden diagnoosiluetteloista.😉

..kylläpä löydyin pitkälle itse aiheesta..

Viiltelystä oli kirjoitettu myös Viiltely ja kuolema osiossa täällä https://www.tukinet.net/keskustelu/viesti.tmpl?grp=183;mid=48664

Viestiketjussa oli mm. nimimerkki annukka77 kertonut kokemuksiaan. Jos satut annukka77 lukemaan tätä, niin toivottavasti jatkat kirjoittamista ja rohkaistut puhumaan avoimesti, kuten itsekin toivoit. Itsellenikin on kirjoittaminen ollut suureksi avuksi käsitellä asioita ja tuoda niitä esille. Tietenkin viiltelysi on tullut shokkina äidillesi ja siksi varmaan myös välttely reaktio. Toivottavasti suhteenne vielä ajan kanssa palautuu. Tärkeintä on kuitenkin, että hoidat nyt itseäsi, etkä ota liian isoja askelia liian nopeaan. Ehkäpä se vähentää ahdistusta. Pienin askelin eteenpäin.🙂

” Saniga 06.08.2010 klo 19.59
Minulle itseni kiduttaminen jos sitä sanaa voi käyttää on merkinnyt tuskien turruttamista ja itseni rankaisemista asioista, ajatuksista tai joistakin teoista. Lapsena muiden mutta nykyään omista. Minulla on pitkä historia tällä puolella. Olen kohta neljäkymmentä ja aina valmis rankaisemaan itseäni.”

Samaistun jollakin tavalla tekstiisi, mutta en ole vahingoittanut itseäni tuolla tavoin tietoisesti. En siis ymmärrä miksi sinun pitäisi satuttaa itseäsi, vahingoittaa itseäsi tuolla tavoin? Kuten kirjoituksestasi kävi ilmi, ei henkinen puolesi ole vahva. Toivottavasti olet hoitosuhteessa ja pääset käsittelemään sitä niin, että pääset tuosta itsesi kiduttamisen kierteestäsi irti, vielä jonakin päivänä!

Eli kaikille yhteisesti: unohdetaan viiltely! Hakataan vaikka sohvatyynyjä, lyödään tai potkitaan palloa, hypitään narua. Voi kuulostaa typerältä, mutta Joskus energian tuulettaminen voi auttaa.

😀

Viilsin reilu vuosi sitten masennuksen aiheuttamassa täysin dissosioituneessa mielentilassa (kai jonkinlaisessa psykoosissa) itseäni 17 kertaa. Monet näistä viilloista vaativat tikkejä, mutta en itse tapahtuman aikana tuntenut kipua. Ainoa selitys jonka voin antaa on se, että viiltämisellä yritin tuntea ainakin jotain, ns. palauttaa itseni takaisin 'tähän maailmaan'. Viiltäminen ei siihen auttanut ja jouduin (tietenkin) sairaalahoitoon kun minut vietiin sekavassa olotilassa ensiapuklinikalle tikattavaksi. Jäljellä ovat ilkeät arvet jalassani, joita en kuitenkaan suuremmin peittele. En voi muuttaa tapahtunutta, mutta opin kyllä ettei itsensä vahingoittaminen auta. Tosin muutaman kerran kun psyykkinen tuska on ollut sietämätöntä, olen viiltänyt pintapuolisemmin helpoittaakseni oloani... Minun kohdallani siis fyysinen kipu vie hetkellisesti terän pois psyykkiseltä tuskalta. En kuitenkaan usko enää moista tekeväni, en ainakaan jos pystyn sitä mitenkään välttämään.

Olen hyvin tietoinen ongelmistani ja tavoistani reagoida niihin. Ne ovat vääriä. En ole hoitosuhteessa koska kynnys hakeutua hoitoon on iso. Olen kuitenkin hommannut itselleni tukihenkilön jonka avulla käyn näin aluksi ainakin asiotani läpi ja ehkä saan rohkeuttakin sitä kautta hakeutua hoitoon. Uskon että kaikki kääntyy vielä parhain päin.☺️

Tässä ketjussa on aika tyhjentävästi puhuttu viiltelyn syistä ja vaikuttimista, joten en puutu siihen omalla tarinallani sen enempää, kerron vain että olen 29 ja aloittanut viiltelyn 14-vuotiaana, enkä vieläkään virallisesti lopettanut. Olen viillellyt niin kädet, jalat kuin kasvotkin - siitä en muuten ainakaan huomannut huonolla keskittymiskyvyllä lukiessani kenenkään maininneen, kasvojen viiltelystä siis. Esiintyykö sitä muilla viiltelijöillä? 😐 Itse olen viillellyt kasvoni useampaan kertaan, en pahasti tietenkään, mutta niin että arvet näkyvät.

Mistä päästäänkin pointtiini... Halusin esittää erilaisen suhtautumisen arpiin, nimittäin minulla viiltelyssä oli kaiken muun lisäksi kysymys tietoisesta arpien jättämisestä. Nyt, kun niitä on tuhansia, olen tyytyväinen, enkä tunne enää niin suurta tarvetta viiltelyyn. Ensimmäisen kerran huomasin arpien "hyödyllisyyden" lukiossa - minua oli kiusattu koko ikäni, ja se oli pieni maalaiskoulu, siellä ei kukaan viillellyt. Kun minulla ensimmäistä kertaa oli vakavat, näkyvät arvet käsivarressa, kiusaajien suhtautuminen minuun muuttui. Minut alettiin ennemminkin kiertää kaukaa ja puhua hiljaa selän takana päin naamaa huutelun sijaan. Olin voitolla.

Kasvoin suhtautumaan arpiini ylpeydellä ja pitämään niitä näkyvillä milloin vain mahdollista. Arvet erottavat minut massasta, tekevät minusta MINUT, suojelevat vääränlaisten ihmisten lähestymisiltä. Rakastan sitä kun niistä kysellään, sillä silloin voin tietoisesti shokeerata ihmisiä. Pidän niitä myös eräänlaisena valintakokeena ihmisten suhteen - jos ei kestä katsoa arpiani, ei ole tutustumisen arvoinen henkilö. En ole koskaan ymmärtänyt miksi niitä pitäisi hävetä; ne ovat niin suuri osa identiteettiäni että piilottelisin ITSEÄNI jos piilottelisin niitä.

Usein unohdan koko arvet, ja löydän itseni ihmettelemästä miksi ihmiset tuijottavat. Kun viiltelykin sinänsä on jos ei kokonaan taakse jäänyttä niin ainakin taustalle painunutta elämää, niin miksi pitää mielessä jotakin joka itselle tuntuu niin luonnolliselta. Ja ei, en luopuisi arvistani mistään hinnasta, en edes niistä pahimmista. Rinnastan ne tatuointeihini, paitsi että ne ovat tavallaan vielä tärkeämpiä. Eläviä muistoja.