Vihasta vapautuminen: kokemuksia ja haasteita
Hei kaikille ja erityisesti niille, jotka ovat lukeneet aiempia kirjoituksiani ja tietävät tilanteeni!
Olen siis ollut vihan ja mustasukkaisuuden pyörteissä. Tänään halusin kokeilla jotain uutta ja vierailin eräässä uskonnollisessa yhteisössä, jossa en ollut käynyt aiemmin. Siellä sai myös esittää kysymyksiä ja minähän kysyin kaikkea mahdollista eri uskontojen suhteista toisiinsa ja vastauksia kärsimyksen ongelmaan. Aivan erityisesti halusin keskustella pahuudesta ja vihasta sen ilmenemismuotona, sattuneista syistä.
Oli suloista kuunnella näiden nuorten ihmisten vilpittömiä yrityksiä vastata vaikeisiin kysymyksiini. He olisivat voineet olla ikänsä puolesta lapsiani, mutta voi miten suloisia lapsia he olivatkaan! Jotkut tuntuivat ihmettelevän omakohtaista ja läheistä suhdettani tähän viha-asiaan, mutta toki heillä oli opetuksistaan tuttuja vastauksia.
(Sinänsä nuori ihminen voi aivan hyvin olla vanhaa konnaa viisaampi. Jeesus ja Buddha olivat varsin nuoria miehiä aloittaessaan opettaa, ja sama pätee moneen muuhunkin henkiseen opettajaan. Nuoruuden heikkous on viattomuus ja kokemuksen puute, mutta vanheneva ihminen astuu helposti katkeruuden ansaan.)
Jokapäiväinen mietiskely voisi olla keino yrittää vapautua kärsimystä luovasta vihasta. (Jos olet kristitty, rukous ajaa saman asian.) Lupasin itsekseni yrittää tätä jatkossa. Voi olla vaikeaa mietiskellä tai rukoilla esim. ruuhkabussissa, mutta sillä tavalla senkin ajan voisi käyttää hyödykseen. Jos vihaa jotakuta, pitää yrittää nähdä tilanne hänen kannaltaan ja yrittää kehittää myötätuntoa häntä kohtaan. Vihan kohde on aina ihmiselle suuri haaste. Parhaimmassa tapauksessa viha jopa kirkastaa ihmisen mielen, jos hän siis kykenee sen hallitsemaan ja voittamaan.
Jotain sellaistahan Mikko Alatalokin lauloi: ”Auta minua, heikkoa, tahtomaan, tekemään hyvää. Auta väistämään vihaa, antamaan rakkautta pysyvää…”
Uskon, että tätä voi soveltaa myös ateisti tai agnostikko, koska ei ateismi sinänsä millään muotoa johda moraalin kieltämiseen. Yöpöydälläni on nyt kirja, jossa piispa ja tähtitieteilijä jatkavat uskonnollis-filosofista kirjeenvaihtoaan: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Miten upeasti agnostikoksi tunnustautuva Esko Valtaoja ystävineen kiteyttää uudet kymmenen käskyä! Ei voi kun ihailla sitä ajatuksen kirkkautta ja humanismin lämpöä.
Yksi haastattelemistani nuorista antoi hyvän neuvon: jos et pysty olemaan vihaamatta, vältä alkuun sen kohdetta. Harjoita sitten mieltäsi, että pystyt voittamaan vihasi ja kohtaamaan tämän ihmisen myötätuntoisesti ja hyväksyen.
Kuinkahan kauan minun pitää harjoitella, ennen kuin pystyn hyväksymään oman tilanteeni ja yksin jäämiseni ja ajattelemaan miesystävääni ja hänen rakastaan näin anteeksiantavasti ja rakastaen. Toisin sanoen: miksi en pysty rakastamaan puhtaasti, vaan haluan jotain itselleni?
Vastaus on selvä: koska olen kiinni egossani, joka etsii itsekkäästi nautintoa.
Vasta kun kykenemme antamaan anteeksi ihmisille, jotka ovat pettäneet meidät, olemme todella vapaita.
Riittääkö tämä yksi elämä siihen, että voimme saavuttaa tuon vapauden tilan?
Hei Desper,
neuvoit pilke silmäkulmassa kääntämään vihan itseen, jolloin se muuttuu masennukseksi. Näinhän naiset usein tekevät ja minäkin olen tehnyt niin. Ei mitään uutta auringon alla! Depressio tunnetaan hyvin. Onneksi lääkkeet auttavat.
Minun vihan tunteeni ovat kohdistuneet paljolti ex-miesystävääni sekä hänen tyttöystäväänsä. Tiedän, että takana on määrätön määrä tukahdettua seksuaalisuutta ynnä muuta angstia. Olen katkera tälle miehelle, että hän jätti minut. Olisin pitänyt hänet vaikka hän piti minua seksuaalisessa jännityksessä omien pelkojensa takia. Rakastin häntä ja rakastan yhä. Nyt tunteeseeni vain sekottuu vihaa.
Psykiatrian kirjasta olen lukenut, että (ainoat) terveet minän defenssit eli puolustuskeinot ovat mielikuvitus ja huumori. Yritän nyt viljellä molempia saadakseni oman itseni tasapainoon. Kaksinkertainen lääkeannos ja etäisyys tästä "intohimon salatusta kohteesta" ovat auttaneet minua. En enää haudo itsemurhafantasioita ja lepään enemmän. Rauhoitan myös tietoisesti nukkumaanmenohetken.
Muuten pakenen työhön. Teen koko ajan jotakin. Kesälläkin, vaikka oli kuuma ja olin lomalla, työskentelin itsekseni pakonomaisesti projektieni ja mm. siivouksen parissa, vaikka hiki valui virtanaan. Jatkuva työskentely auttaa pysymään koossa ja pitää ahdistuksen loitolla. Töissäkin yritän olla mahdollisimman ahkera ja sopeutua, vaikka ei niin huvittaisikaan.
Olen myös ylpeä siitä, että olen selvinnyt ilman sairaslomia, vaikka itsemurha-ajatukset ovatkin pyörineet päässä jatkuvasti. Tähän päätökseen ovat vaikuttaneet omat aiemmat kokemukseni depressioista. Sain jopa psykiatrin lausunnonkin, jonka mukaan minulle ei suositella pitkiä sairaslomia mielentilahäiriöiden vuoksi, koska olen tekevää tyyppiä.
Maanantaina menen tapaamaan taas uutta psykiatria, sain vihdoinkin ajan. Lähinnä toivon saavani Kelan tukea aloittamaani terapiaan. Kannattaa yrittää, vaikka mahdollisuuteni ovatkin pienet. Lisäksi toivon jotain kontrollia tähän lääkkeiden nauttimiseen. Nyt reseptit vain uusitaan mekaanisesti potilasta näkemättä.
Toivon kykeneväni antamaan exälleni anteeksi, että hän jätti minut. Toivon voittavani hirvittävän vihan, jota tunnen hänen petollisuuttaan kohtaan ja myös sen rakkauden, jolle ei sitten ollutkaan mahdollisuuksia. Toivon kestäväni ilman läheisyyttä, ilman ketään, jolle merkitsisin vähän enemmän. Ja tietenkin toivon löytäväni vielä jonkun, jonka kainaloon voisin käpertyä ja joka ymmärtäisi minua. Siis normaalin suhteen.
Paljon pyydetty, mutta olkoon. Teen parhaani. Tihkun katkeruutta, mutta koetan voittaa pimeyden sielussani. Olla parempi ihminen.