Etsijä kirjoitti 22.7.2011 9:10
Sosiaalisten tilanteiden pelko on varmasti valtava ongelma. Se on kuitenkin aivan kuin esiintymispelko, josta pääsee vain esiintymällä. Eli sosiaalisuudelle täytyy "altistua".

Yritin pariin kertaan sanoa samaa...

Desper.
Sinun tapa sanoa asioita on myös ymmärrettävä.
Joskus sitä vaan tulee ohitetuksi, syystä tai toisesta joku toinen, joka sattuu lukemaan viestin, ei huomaa viestin pointtia tai haluaa muuten vaan tuoda omia ajatuksiaan julki.
Ei tarkoittaen väheksyä ajatuksiasi.
Hyvä, että olet täällä!

Hei nimimerkki Erakoksiko,

siis kyllä, olen keski-ikäinen nainen ja exän exä on siis entinen avomieheni, joka meni sittemmin toisen naisen kanssa naimisiin ja erosi tästäkin. Tämän henkilön kanssa meillä on sellainen lämpimän viileähkö kaverisuhde. Hän on ihan ok, eikä ole luonnevikainen, mutta olemme kovin erilaisia ja siksi erosimmekin.

Mitä exääni tulee, terapeuttini sanoi, että hän toivoo, että ymmärtäisin, että kyseessä on narsisti tai itse asiassa hän käytti sanoja "narsistinen paska". No joo, eihän kukaan ihan paska ole, vaan ihmisessä on erilaisia puolia. Narsistit ovat kyllä erittäin vaarallisia ihmisiä, ja on hyvin tuhoisaa rakastua narsistiin erikoisesti elämän kriisi- tai murrosvaiheessa. Tämän kyllä tajuan. Narsistit voivat tosin olla myös aika viehätysvoimaisia ja sehän tekee heidät vielä vaarallisimmiksi.

Itse olen aika ristiriitainen ihminen ja haluan työskennellä itseni ehyemmäksi. Ikävä kyllä, ajoittain pursuan vihaa ja katkeruutta ja mietin itsetuhoisia. Sitten taas liitelen hyvinkin korkeissa sfääreissä...Minua kehotettiin nostamaan lääkeannosta ja varataan aika psykiatrille Kelan tukiainomusta varten.

En nyt niin valtavasti odota vastauksia ihmisiltä, hyvä jos joku tykkää lukea kirjoituksiani. Minulle kirjoittelu on ennen muuta terapiaa ja netti tekee sisäisten ajatusten jakamisen mahdolliseksi. Tämä verkkopalvelu on todella hieno, ja on mielenkiintoista lukea ihmisten monenkirjavia kokemuksia. Niissä pystyy samalla myös peilaamaan itseään, mikä on käsittääkseni kaiken vertaistuen eräs ja keskeinen tarkoitus.

Kokonaisuutena tilanteeni on kuitenkin paranemassa pienin askelin ja hyvä, että pääsin terapiaan, vaikka se kallista onkin. Oma terveys on kuitenkin se kivijalka, jonka varaan koko elämä rakentuu, ja sitä pitää vaalia kaikin tavoin.

Totta, Etsijä.
Kivijalkaa on saanut rakentaa ja saavutettuaan tolpat paikoilleen ei niistä hevillä luovu.
Minullakin on kokemusta narsistista jonkun verran.
Miehestä.
Ehkä on olemassa tiettyjä eroavaisuuksia mies- ja naisnartistin välillä vaikka yhtäläisyyksiäkin toki kaiketikin.
Tämä tapaus oli siitä sinut oman narsisminsa kanssa, että naiset olivat hänelle sen sanoneet.
Vaikutti ettei omakohtaista tajua asian/ilmiön syvyyksistä kuitenkaan ollut.
Olen kuullut myös toisilta, joilla on kokemusta narsistin kanssa elämisestä.
Itsestä tulee pitää huoli, ja asioistaan, mutta mihin jää toinen narsistin rinnalla?
Narsistin rinnalle ei taida todellisuudessa mahtua kuin 'vaihdokkeja'.
Sen verran syvyyksiä olen sukellellut, etten kovin herkkään altistu narsistin narutettavaksi.
Likeltä piti tilanteessa kuitenkin olen ollut.
Minusta on tullut siinä määrin itseä kuuleva, että se viehätysvoima, joka narsistilla kai yleensä on ja saa vierellä kulkijalta jalat alta ja sydämen sykähdyksiin kuin vaivihkaa ja salakavalasti,
ei purrut kuin toista viikkoa.
Hälytyskellot pärähtivät soimaan havaitessani miten turhaa oli narsistille puhua, miehellä ei ollut muistissa mitään vika, mutta tekeytyä sellaiseksi, särki syntyneen lumouksen.
Miesten suhteen olen erityisen varovainen, etenkin nyt tuon kokemuksen jälkeen.
Ulkonaiset seikat - kaikki mikä loi kuvaa menestyvästä hyvin toimeentulevasta miehestä - mikä ei ole minulle mitenkään isomerkityksinen asia - oli hänelle kuin kaava, jonka mukaan hän toimi naistensa kanssa(sain vaikutelman).
Kukkien kanssa tuleminen, höyryhäyrismäinen kosiomentaliteetti ennen ensimmäistäkään tapaamista, seikkoja jotka tekivät aivan päinvastaisen vaikutelman kuin mihin hän pyrki.
Uskottavuutensa hän menetti kun tapasin hänet omissa ympyröissään.
Hän kyllä kierrätti kaikki bisnespaikkansa - komeita maisemia - ei siinä mitään - mutta se käsittämätön kiire ja levottomuus, jolle ei tuntunut löytyvän syytä vaikka kuinka pohdin, ja jonka hän kuittasi vain toteamalla olevansa isänsä jalanjäljissä, loivat kuvan itseltään kadoksissa olevasta miehestä.
Sitä vaikutelmaa lisäsi ne usein toistuneet mietelmät, joissa hänen ajatuksensa tämän tästä pyörähtivät, kertoivat hänen identiteettinsä olevan jonkinlaisessa käymisvaiheessa.
Kun naisten kanssa ei ollut natsannut, ja homojen taholta tulleet iskuyritykset olivat vuosien aikana toistuneet, hän oli siinä ja rajalla tutkia itsestään mahdollista homoteemaa, minkä hän kuitenkin täysin totaalisesti kielsi itsessään.
Tämä nimimerkkini kertoo kyllä oman tilanteeni, tosin tuon päätteen -ko voisin ottaa sittä pois.
Olen saanut elää rikkaan elämän, en suinkaan kovin taloudellisesti rikkaan, vaan elämyksistä rikkaan, ja alkaa vaikuttaa että miksipä ei nauttia tästä mitä elämää on jäljellä - ilman parisuhdetta.
Ystävänä on hyvä olla, ja se tyydyttää minua syvästi.

Ihan sen verran vaan sanon tuosta narsistista.

Narsisti on älykäs, mutta jo varhaislapsuudesta asti narsistin aivot kuin sensuroivat toiselta tulevan informaation(olen kuullut tällaisen selityksen). Sen vuoksi sanotaan, että on (lähes) mahdoton kääntää kehityksen kelkkaa toiseen suuntaan. Aivokemiassa joku peruste tällaiseen selitykseen.

Narsistin aivoissa on puute sellaisesta, jota kehittyy normaalin('normaalin') kehityksen mukaan kasvavassa lapsessa - ainesoas liittyy kykyyn kokea empatiaa. Narsisti on sokea toisen tunteille, ja toisen ymmärtämiselle. Narsisti elää itseään varten, narsitille vain itseen liittyvä hyväolo on tärkeä. Narsisti kuin saa'endorfiininsa' vain itsensä sisältä. Kaikki, mikä ruokkii narsistin minäkuvaa(jossa ei ole mitään vikaa-vikaa-vikaa) - se on kaikki millä on jotain merkitystä hänelle. Siksi narsistin rinnalla on vaikea elää. Narsisti osaa vaan ottaa vastaan, ei kykene todellista yhteyttä toiselle antamaan. Eipä ihme, että narsistille ei riitä yksi ihminen, jos narsisti on sen lajin liukas, että syö voita molemmin puolin leipää - ja montaa leipää yhtä aikaa.

Taisi olla varjelus mukana kun elämä johdatti tänä kesänä tapaamaan ihmisiä, joiden tarinoita sain kuulla ja opikseni ottaa. Sai lukemaan.

Minäkin haluan pohtia tuota otsikkoa. Täällä on paljon keskustelua narsisteista. Epäilen äitiäni ja exääni narsisteiksi. Mitä vihaan tulee niin, miten sitä voi purkaa, kun vihaa ei tunne. Vai voiko vihan tietämättään kätkeä tai itsesuojeluna piilottaa? Tykkään Etsijä sinun syvällisistä pohdinnoista. Mulla on kieltämättä vaarallinen ja turmiollinen tapa purkaa viha itseeni viiltämällä. Haluaisin löytää terveellisen tavan purkaa vihaa esim. liikunnallisen. Mua on vaan helppo huijata! Olen luottavainen ja puran sen vihan itseeni. Näen vian itsessäni.

Onkohan tuohon vihaan yhteyksissä ihmisessä oleva suojamekanismi?
Kun ei ole mahdollista vihaa tunnistaa/kokea/tiedostaa/käsitellä mitenkään,
sen jotenkin kuitenkin itsessä tuntee?
Sitten kun tilanne tulee että mahdollistuu päästää siitä jotain ulos - vaikka miten pienesti - jos se vaikuttaa olossa ja mielessä velloo ja jollain lailla vahvistuu(ehkä ympärilläolevan tilanne näyttää siltä että tunne yhdistyy ympärilläoleban ystävän [tai oudomman ihmisen] tai pääsee edes hiukan ulos) se voi alkaa ryöstäytyen raivota tilaa itelleen ja purkautua esim.niin että mäiskää jotain tosi painavaa rikki tms?
Silloin sen vihan purkautumisen suunta on oikea:
pois sisästä, pois itsestä.
Jos ihminen menee siihen omaan sisällä olevaan vihaansa, sille olisi hyvä olla sellaiset puitteet ettei kukaan lapsi/nuori/muu ihminen tai elollinen olio joutuis tulilinjalle - ja sen vois päästää sisältää ulos!
Ihmisestä löytyy uskomaton määrä fyysistä voimaa kun vihan tunteeseen menee täysin sisään.
Vihaa olisikin siksi hyvä päästää pienemmissä erissä.
Mutta : ei i t s e ä kohti vaan poispäin itestä!

Mitä sinulle Etsijä nyt kuuluu?
Millaisissa mietteissä menet, muistelen ett olet saanut terapian käyntiin ja voi olla ett menee kauan ennekuin ehdit täällä pistäytymään.

erakoksiko kirjoitti 31.7.2011 20:27
Narsisti elää itseään varten, narsitille vain itseen liittyvä hyväolo on tärkeä. Narsisti kuin saa'endorfiininsa' vain itsensä sisältä. Kaikki, mikä ruokkii narsistin minäkuvaa(jossa ei ole mitään vikaa-vikaa-vikaa) - se on kaikki millä on jotain merkitystä hänelle. Siksi narsistin rinnalla on vaikea elää. Narsisti osaa vaan ottaa vastaan, ei kykene todellista yhteyttä toiselle antamaan. Eipä ihme, että narsistille ei riitä yksi ihminen, jos narsisti on sen lajin liukas, että syö voita molemmin puolin leipää - ja montaa leipää yhtä aikaa.
.

Kiva, että kyselit kuulumisiani, Erakoksiko. Olen elänyt viime viikot eli kesälomalla aika lailla eristäytyneenä muista, koska olen halunnut keskittyä uuteen tulossa olevaan projektiini ja jollakin tavalla myös kuulostella itseäni.

Mietin tuota, mitä sanoit narsisteista. Ex-rakkaani oli/on omien sanojensakin mukaan narsisti, vaikka hänestä saa aivan päinvastaisen vaikutelman. Hän on tavattoman kohtelias, charmantti ja miellyttävä, mutta kaikessa liehakoinnissaan epävarma ja itsekäs - kuten useimmat meistä. Rakkauden tarpeessani, yksinäisyydessä ja surussa itse olin kuin tuuliajoilla ajelehtiva soutuvene, joka törmäsi tähän järkkymättä omaa tietään eteenpäin puskevaan valtamerilaivaan.

Nyt tämä vene on etsinyt oikeaa kurssia. Itsenäisesti, yksinään, mutta vähemmän ahdistuneena. Terapeutin kanssa ja ilman.

Pelkkä lääkityksen kaksinkertaistaminen terapeutin neuvosta on parantanut oloani. On myös ollut aikaa ja rauhaa kypsytellä asioita. Terapeutti kysyi minulta, voinko kuvitella eläväni loppuelämäni yksin. Muun muassa tätä asiaa olen nyt sitten pohdiskellut.

Vihasta: se on tuhoavaa energiaa, joka voi suuntautua itseen tai muihin. Uupunut ihminen ei jaksa vihata kovin voimallisesti ketään. Elämän haaste on kääntää vihan voima palvelemaan suurta Rakennustyötä. Juuri siksi kristinusko puhuu niin paljon anteeksi antamisesta, Ihmeiden oppikurssi vielä enemmän.

Pahuuden ongelmaa on myös pohdittu kristinuskossa viimeiset kaksituhatta vuotta eikä lopullista vastausta ole kai kukaan löytänyt. Siis jos Jumala on täydellinen Rakkaus ja Hyvyys, miksi pahuutta on olemassa? Veikkaanpa, ettei vastausta löydetäkään, sillä kysymys on väärin asetettu. Jos Jumalan käsitteeseen sisältyvät kaikki ominaisuudet, kuuluu siihen myös pahuus.

Tällä en tarkoita, että ihmisen pitäisi tehdä pahaa. Taistelu Paholaista vastaan käydään jokaisen sielussa ja joka hetki. Paha ja sen ilmenemismuotona viha on meidän Varjomme, joka täytyy nähdä, tuntea ja jota täytyy voida hallita.

Minä yritän antaa anteeksi minua loukanneelle ihmiselle ja oppia elämään ilman häntä. Yritän levätä itsessäni ja löytää oman voimani, jonka avulla voin luoda uusia maailmoja.

Yritin taistella irti pahuudesta, kuvittelin etten itse ole paha, olin varma että syy on muissa.
Ymmärsin pikkurikkeeni ja vahingontekoni, mutta suuremmat henkiset pahan tekemiseni olivatkin minulta piilossa. Ja ehkä ovat vieläkin.
Luulen tekeväni oikein, luulen olevani oikeassa, kuvittelen että minulla on oikeus olla ja tehdä, ajatella näin. Onko muillakin sama oikeus?
Ajatuksista lähtee se suurin pahuus. Mistä se sinne tulee, en tiedä ja se joskus hämmentää mieltä, pelottaakin.
Olenko tarpeeksi vahva poistamaan vihaisen ajatuksen?
Viha on voimavara ja oikein käytettynä suojaa ihmistä pahuudelta, eli ei viha ole paha. Silloin se on pahuutta, jos vihassa teen pahaa toiselle tai edes ajattelen tekeväni.
Arvostelen toisia mielessäni, hymyilen ja mielessäni muuta ajattelen. Itselleni tulee huono olo ihan fyysisestikin kun en hyväksy muita ja itseäni sellaisena kuin ollaan. Kilpailu on kova, mielessäni.

Jospa pohdiskelisi otsikon aihetta käymättä koko ketjua läpi.
MItä tarkoittaa "vihasta vapautuminen"? Sitäkö että vihaaa ei ole vai sitä että viha ei vangitse?

Minusta viha on luonnollinen tunne, jolla on oma tehtävänsä ja jota ihminen ei pysty poistamaan, eikä sitä kannata pelätä eikä yrittää poistaa. Viha on voimavara itsepuolustuksessa ja toisten puolustamisessa. Vihaa tunteena ei tarvitse hävittää.

Vihasta suoritetut teot ovat eri asia kuin vihan tunne. Monet pelkäävät omaa vihan tunnettaan, mutta eihän se ketään lyö eikä tapa eikä syydä ilkeitä sanoja. Ei tunne ole vaarallinen, sitä voi tuntea ja analysoida sen syitä.
Viha voi pitää vankina siksi, että ihminen tuntee syyllisyyttä vihan tunteesta, vaikka ei ole sanonut eikä tehnyt mitään pahaa. Ihan turhaa. Tunne on olemassa ja sitä yritetään peitellä, salailla ja naamioida, kun se herättää niin kovaa syllisyyttä. Syyllisyyden asemesta voisi keskittyä miettimään itse asiaa.

Viha voi pitää vankina siksi, että vihan syynä oleva vääryys ei poistu. MIksi ihminen vihaa? Vihattu henkilö loukkaa minuutta ja sen ajateltuja oikeuksia tai pidättää jotakin hyvää jota haluaisin. Miten asian voisi selvittää? Kinkkinen kysymys.

Viha laantuu, jos loukkaaja sovittaa asian esim pyytämällä anteeksi. Näin ei aina tapahdu. Tässä tapauksessa vihasta vapautuminen on vaikea juttu, josta itse en hevillä selviä. Miten ajattelevat ne, jotka pystyvät antamaan anteeksi, vaikka pahantekijä ei kadu eikä pyydä anteeksi? Vaarmaan heillä on hyvä itsetunto, eivätkä he salli toisten heikkouksien musertavan itseään.

Helpompi tapaus on, jos vihattu henkilö vain pidättää jotain jota haluaisin. Ajan mittaan voi tottua asiaan, ja pettymys lievenee. Jos pidätetty asia kuuluisi minulle oikeuden mukaan, kuten esimerkiksi vanhemman rakkaus ja huolenpito, viha vangitsee ja sen kanssa saa kampppailla. Tarvitseeko siitä ollenkaan vapautua, jos on todella väärin kohdeltu, ainakaan kiireesti? Voisiko sen vaikkapa kehystää seinälle pikkuhiljaa tutkisteltavaksi tai sijoittaa piironginlaatikkoon ja katsoa silloin tällöin, vieläkö se on voimissaan?

Desper kirjoitti 12.8.2011 10:28

Jospa pohdiskelisi otsikon aihetta käymättä koko ketjua läpi.
MItä tarkoittaa "vihasta vapautuminen"? Sitäkö että vihaaa ei ole vai sitä että viha ei vangitse?

Minusta viha on luonnollinen tunne, jolla on oma tehtävänsä ja jota ihminen ei pysty poistamaan, eikä sitä kannata pelätä eikä yrittää poistaa. Viha on voimavara itsepuolustuksessa ja toisten puolustamisessa. Vihaa tunteena ei tarvitse hävittää.

Vihasta suoritetut teot ovat eri asia kuin vihan tunne. Monet pelkäävät omaa vihan tunnettaan, mutta eihän se ketään lyö eikä tapa eikä syydä ilkeitä sanoja. Ei tunne ole vaarallinen, sitä voi tuntea ja analysoida sen syitä.
Viha voi pitää vankina siksi, että ihminen tuntee syyllisyyttä vihan tunteesta, vaikka ei ole sanonut eikä tehnyt mitään pahaa. Ihan turhaa. Tunne on olemassa ja sitä yritetään peitellä, salailla ja naamioida, kun se herättää niin kovaa syllisyyttä. Syyllisyyden asemesta voisi keskittyä miettimään itse asiaa.

Viha voi pitää vankina siksi, että vihan syynä oleva vääryys ei poistu. MIksi ihminen vihaa? Vihattu henkilö loukkaa minuutta ja sen ajateltuja oikeuksia tai pidättää jotakin hyvää jota haluaisin. Miten asian voisi selvittää? Kinkkinen kysymys.

Viha laantuu, jos loukkaaja sovittaa asian esim pyytämällä anteeksi. Näin ei aina tapahdu. Tässä tapauksessa vihasta vapautuminen on vaikea juttu, josta itse en hevillä selviä. Miten ajattelevat ne, jotka pystyvät antamaan anteeksi, vaikka pahantekijä ei kadu eikä pyydä anteeksi? Vaarmaan heillä on hyvä itsetunto, eivätkä he salli toisten heikkouksien musertavan itseään.

Helpompi tapaus on, jos vihattu henkilö vain pidättää jotain jota haluaisin. Ajan mittaan voi tottua asiaan, ja pettymys lievenee. Jos pidätetty asia kuuluisi minulle oikeuden mukaan, kuten esimerkiksi vanhemman rakkaus ja huolenpito, viha vangitsee ja sen kanssa saa kampppailla. Tarvitseeko siitä ollenkaan vapautua, jos on todella väärin kohdeltu, ainakaan kiireesti? Voisiko sen vaikkapa kehystää seinälle pikkuhiljaa tutkisteltavaksi tai sijoittaa piironginlaatikkoon ja katsoa silloin tällöin, vieläkö se on voimissaan?

Ihanasti ilmaistu, Desper.
Kehystetty viha seinällä tai piironginlaatikossa.
Jos sen on voinut kehystää, sen on täytynyt tulla tajutuksi.
Jos sen voi kätkeä piironginlaatikkoon, kenties viha on tullut keihästetyksi?
Sillä ei enää ole sellaista valtaa ihmiselle, joka on voinut oman vihansa tiedostaa, itselle myöntää, ja haluta tahtoa käsitellä.

Viha onko tunteista vaikein?
Vaarallisin?
Vaikein vapautua? vai helpoin?

Vihalla on juuret, oikeutuksensa.
Sillä on vaikutuksensa.
Käsittelemätön viha hiertää kuin kivi kengässä, lievästi ilmaistuna.

Onko vihassa sitäkin, ettei hyväksy itseään?
Vihaa itseään syystä tai toisesta, ei ole saanut kasvaa rakkauden ilmapiirissä?
Onko viha sitä, ettei ihmisarvon tunnetta ole kehittynyt?

On kuin kasvanut kapinoimaan sitä vastaan mitä ilman ei voi olla?

Onko viha yksinäisyyttä?
Onko hylätyksitulemista?
Onko viha kuoleman kipua kun kaikkea on, mutta tuntuu ettei mitään oikein ole kun viha vaikuttaa kaikessa arjessa, hyväkään ei ole kokonaan hyvää kun on tunne ettei kaikki ole oikein?

Patoutuneena viha on vaarallinen.
Siksi on oikein kysyä tietä ulos vihaa sisältävästä elämän tilanteesta.
Vihasta vapautuminen on kuin pitkää matkaa, joka sitä pidempään kestää vapautua sen vaikutuksista, mitä aikaisemmin sitä on sisälleen alkanut kerätä.

Miten usein kuulet arjessasi avainsanan vihan käsittelemiseen?
Ehkä jossain perheessä liiankin helposti pyydetään anteeksi, sanoilla, kuin huulilla, ei kuitenkaan sydämellä.
Halaus on sovintoa.

Hyväksynnän kokeminen riisuu vihan tunteesta.

Ulkopuolelta tulevaa vihaa on helpompi työstää? kun se on toinen joka purkaa kiukkuaan?
Sisimpään päin jäytävä viha vie voimat valita toisin.

Voiko vihasta vapautua? No, ei ja voi. Siis vihasta voi vapautua (omakokemus), kun kokee vihan niin musertavana ettei halua elää sen vallassa. Ja ei voi vapautua, koska aina elämässä tulee uusia tilanteita joissa joutuu kokemaan vihaa, suojellakseen itseään ja läheisiään.
Oma kokemus on sellainen että jouduin ystävän pettämäksi. Ja useasti, eri ystävien taholta. Minua ei oltukaan arvostettu ihmisenä ja ystävänä niin paljoa, että minun ystävyydestä olis kannattanut pitää kiinni. Jo nuorena jouduin miehen taholta petoksen uhriksi ja ehkä se vioitti minua. En millääm voinut ymmärtää sitä, että ystävä pettää luottamukseni. Suljin silmät siltä tosi-asialta. Olin lapsellinen ja liian herkkä.
Masennuin, itsesyytökset etten ole tarpeeksi jotain, että kelpaisin kenellekään oli valtava, sen vuoksi syrjäydyin.
Mutta kuitenkin jossain vaiheessa tuli se viha minuun, ja se oli silloin tervehdyttävää, paitsi kun se oli voimakasta ja en osannut yhtään sitä käsitellä, joten haukuin nekin ihmiset jotka eivät olisi sitä ansainneet. Mutta sen jälkeen olen muuttunut, en enää usko kehenkään sinisilmäisesti, ja tajuan ihmisen tekevän toisilleen pahaa tarkoittamatta sitä siksi. Jokainen kun hakee itselleen sitä hyvää ja parasta. Ja on niitä jotka ovat ilkeitä luonnostaan ja heitä ei voi kun sääliä. Itsekin olen varmaan loukannut muita, joskus pahastikin.
Luulin parantuneeni vihasta ja katkeruudesta. Enpä ollut. Se nosti likaisen päänsä heti kun huomasin että ihminen johon olin luottanut ei ehkä olekaan aivan luotettava kaikessa, tai ainakaan lopun elämäänsä vain minuun sitoutuneena. Mustasukkaisuus ja raivo nousi heti, vaikka salasinkin sen, kun tajusin että voin ehkä menettää hänet. Koska en voi hallita hänen tunteitaan jos hän ei itse niitä halua hallita. Ja kun en voi satavarmasti tietää varmuutta mistään.
Meissä ihmisissä kun on viettejä, haluja ja tunteita joita emme ymmärrä hallita etteivät ne tuottaisi läheisillemme tuskaa.
-Jos rakastaisit minua et joisi- sanonta on varmaan turhauttavaa kuunneltavaa juopon kuulla, kun ei pysty itseään hillitsemään. Samoin se taitaa olla muissakin vähemmän näkyvissä ihmismielen koukeroissa mihin se lankeaa.
Kait se anteeksianto olis parasta alkaa opettelemaan niin pääsis paljon helpommalla...

Vielä yksi konsti: käännä viha itseesi ja muuta se siten masennukseksi! Toimii!
Hihhihhhih!

Luin juuri yhden jutun, jossa käsiteltiin mielensairaudesta toipumista ja siinä oli oivallus jonka minäkin allekirjoitan, että on ensin kyettävä aukaisemaan niitä solmuja edes sen verran että näkee itse mitä ne oikeasti on (viha, epäluulo, mustasukkaisuus, kauna ym.) ja sitten on annettava itselle aikaa kasvattaa sitä tervettä persoonaa tilalle että on jotain missä olla. Tyhjän päälle ei ihminen uskalla hypätä.
Tuli ihana olo kun ymmärsin että juuri noin olen tekemässä, kasvatan pikkuhiljaa varovaisesti sitä tervettä itseä suuremmaksi ja pikkuhiljaa epäterve jää vähemmälle.
Pakolla kun mikään ei muutu. Jos yrittää itseään pakottaa muuttumaan niin jää vain kiinni entistä enemmän epäonnistumiseen. Mutta kun hyväksyy ja tavallaan antautuu eikä enää pakon voimalla yritä muuttua niin tie käy helpommaksi.
ja hetki kerrallaan! Ja olen kiitollinen pienestäkin muutoksesta parempaan! Kun muistan kuinka huonossa kunnossa henkisesti olin vielä muutama vuosi sitten