Etsijä kirjoitti 13.4.2011 8:59

No niin. Työpaikallani on puitu tapaustani. Työtoverini ovat käyneet "ilmaisemassa huolensa" itsetuhoisista ajatuksistani pomolle. Olen keskustellut jokaisen kanssa erikseen, myös pomoni.

Ymmärrän heidän reaktionsa täydellisesti.

Luin tekstiäsi sieltä täältä. En jaksa nyt enempää.

Sitä mieltä olen, että kyllä anteeksi antaminen on hyvinkin mahdollista ihan tässä yhdessä elämässä. Siihen voi mennä aikaa, mutta uskon, että näin on aivan mahdollista käydä. 🙂

Tuosta, että olet puhunut itsetuhoisista ajatuksistasi työtovereillesi, olen huolissani. Minulle on nimittäin käynyt samalla tavoin. Työkaveri purki minulle omaa pahaa oloaan - se tuntui aivan kamalalta! Tunsin muutenkin olevani jokin työpaikan paskan-purku-purkki. Asiantuntijat ja auttavat puhelimet ovat sitä varten. Sinulla on varmasti nämä kaikki tiedossa 😐

Tekstisi on mielenkiintoista. Vaikka sinulle onkin annettu tuo epävakaa persoonallisuus "diagnoosi". (Noista persoonallisuus piirteistä on muuten tietääkseni tulossa jossain vaiheessa vähän erilainen luokitus. Siis sellainen mikä ei "leimaa yhtä hyvin", kuin tuo nykyinen. En nyt muista, enkä osaa selittää tarkkaan, mutta siis lavennetaan ja määritellään eri tavoin jollain tavalla.) Niin älä turhaan tarkkaile itseäsi niin kamalasti. Se vain pahentaa oloasi. Jossain määrin se on tietenkin ihan hyvä, mutta mitä tuolta vähän luin, niin tuli mielikuva, että tarkkailet reagtioitasi aivan kamalasti.

Vihakin voi olla rakentava voima. Se voi muuttua siksi. Vihalla on suuri voima ja sitä voi käyttää väärin, mutta sitä voi myös suodattaa ja käyttää oikeanlaiseen tekemiseen. Itsellänikin on ollut vihan kanssa tekemistä ja varmasti tulee tulevaisuudessa vielä enemmän tekemistä. Minua on auttaneet kirjoittaminen, hakkaaminen (jonkin esineen - ei ihmistä/eläintä/elollista), huutaminen auttaisi paljon, mutta sitä on vähän vaikea harjoittaa kerrostalossa keskellä tiheää asutusta. Hullu mikä hullu.;) Ilmanyrkkeily, käsien heiluttaminen. Kaikki edellä mainittu sopii hyvin, kun ei ole toisia ihmisiä lähistöllä. Yksi psykiatrian työntekijä sanoi kerran, että mene metsään huutamaan. No kun vihastuu, niin ei silloin ehdi sinne metsään asti.. Urheileminen auttaa myös. Mikä tahansa fyysistä energiaa vievä tekeminen.

Jos huomaan, että en ole syönyt tasaisesti ja joku asia saa minut äärimmäisen raivon valtaan (mitä nyt tapahtuu harvoin), niin otan rauhoittavan. Eikös ne ole sitä varten? Ahdistukseen ja paniikkioireisiin ne minulle alunperin määrättiin, mutta rauhoittaahan se rauhoittava juurikin raivon.

Kiitos, kiltit ihmiset, että jaksatte lukea vuodatuksiani ja vielä kommentoidakin niitä. Olen tosi iloinen siitä. Muiden näkökulmista on aina apua.

Repukka hyvä, olen yli viisikymmentä enkä kyllä tule saamaan uutta paikkaa. Toisaalta ehkä nyt ensijärkytyksestä toivuttuani ajattelen, että ehkä sittenkin voin jotenkin selviytyä tästäkin tilanteesta. Tarkoitan, että vanhoja kaunoja on, mutta nyt on vain opeteltava tulemaan toimeen tämänkin henkilön kanssa. Onhan hän hurjan pätevä, mutta niin olen kyllä minäkin. Ehkä selviämme tästä jotenkin. Toisaalta tämä paikka on ko. henkilölle vain välietappi matkalla vielä paremmalle paikalle, jotan ehkä yhteistyömme ei tule olemaan pitkäaikaista.

Sinulle Pompula sanoisin, että olet aivan oikeassa: olen ollut aika rasittava ja pyytänyt kyllä työtovereiltani anteeksi. Olen tosi suorapuheinen ja avoin ihminen, siitäkin seuraa usein vaikeuksia. Olen toisaalta kiitollinen siitä, että täällä on ollut hyvä ja ymmärtäväinen työyhteisö, jossa on ollut laajasti suvaitsevuutta moneen suuntaan. Toivottavasti tilanne ei siltä osin nyt muutu.

Toki tiedän ammattiauttajat ja muut palvelevat puhelimet, mutta ei sitä apua niin helppo ole saada eikä ammattiauttajankaan ole aina yksinkertaista eläytyä toisten ongelmiin, jos kontakti jää hyvin pinnalliseksi ja lyhytaikaiseksi. Käyn nyt terapiassa, joka maksaa 73 €/tunti enkä tiedä, kuinka kauan minulla riittää varoja ja saanko Kelan tukea ja koska. Ainakin kolme kuukautta pitää käydä, ennen kuin sitä voi edes anoa.

Kovasti olen yrittänyt päästä eroon itsetuhoisuudesta. Töissä on usein tietyllä tavalla helpompaa kuin yksin kotona. Tykkään työstäni, vaikka ongelmiakin tietysti on kuten joka työpaikalla. Toisaalta olen kovasti yrittänyt ymmärtää ja auttaa työtovereitanikin, heilläkin on ollut ongelmia ja olemme keskustelleet niistä avoimesti.

Tämän työni luonne on vähän sellainen, että työtä ja vapaa-aikaa ei aina voi erottaa jyrkästi toisistaan.

On totta, että tarkkailen ja rankaisen itseäni koko ajan. Mutta minkäs teet? Pakko on yrittää kehittää itseään. Toinen vaihtoehto on tuhoutua. Minun pitää myös jatkuvasti hillitä kiivasta luonnettani. Olen kova sekä puhumaan että kirjoittamaan.

Mutta hei: kiitos vielä kerran teille Tukinetin ylläpitäjille! Tämä on tärkeä palvelu. Kiitokset myös tämänkin palvelun rahoittajille, keitä he sitten ovatkaan. Olen Tukinet-fani!! 🙂🎂

Kohta on nyt sitten kulunut 50 vuotta prinsessa Dianan syntymästä (1.7.1961).

Missä olit, kun prinsessa Diana kuoli? Minä muistan oikein hyvin, missä olin. Olin nimittäin m-sairaalassa toipumassa masennuksesta, joka oli jo muuttunut vaikeaksi. Olin todella huonossa kunnossa. Pahimpina päivinä en jaksanut katsella edes telkkaria.

Sairaala oli ankea paikka ja onneksi pääsin pian pois, koska en halunnut olla siellä ja muitakin tulijoita oli. Enkä enää mene. Ei se sairaala tosin ollut helvetti maan päällä. Yhden sellaisenkin olen nähnyt, se oli kuolemaa tekevien osasto eräässä toisessa sairaalassa. Taisin nähdä niitä useammankin, kun kävin äitiäni katsomassa. Jos jotain kammoan, se on se yhdistelmä desinfiointiaineiden ja ihmisen eritteiden hajua, tuskan ja sekavuuden sydäntä raastava mikstuura.

Mielenkiintoista muuten, että kun keskitytään iäkkääseen ja vaikeasti sairaaseen potilaaseen, kukaan viranomainen ei välitä siitä ainoasta omaisesta, joka yrittää kaikin tavoin huolehtia tämän saattohoidosta taivaan kotiin. Kertaakaan ei minulta kyselty, mitä minä jaksan, miten minä voin ja onko lääkitys kunnossa. Äitini kuolinvuoteella minulta yritettiin kieltää jopa särkylääke. Lopulta sain yhden Disperinin tai vastaavan, kun päätäni särki niin helvetillisesti enkä tahtonut jättää kuolinvuodetta. Sairaala ei ota mitään vastuuta ainakaan potilaan omaisesta. Pyysin sairaslomaa ja sain sieltä yhden päivän, sen äitini kuolinpäivän. Minuutti kuoleman jälkeen minulle jo iskettiin paperit käteen, että tämä on edesmenneen omaisen muistilista ja näistä ja näistä paikoista voit hakea apua. Taksin voi soittaa tuolta alakerrasta. Kiitos ja näkemiin.

No jaa, oikeushammaslääkäri Helena Ranta on nähnyt paljon pahempaakin. Samoin monet muut, jotka ovat käyneet sotimassa. Sanoisinpa, että sota on se helvetti maan päällä. Onnellisia me, joilla ei ole sotatilaa päällä juuri nyt! Kaikki on suhteellista.

Prinsessa Dianan elämä ja kuolema kuitenkin muistuttaa meitä siitä, että kauniit ja rikkaatkin kärsivät. Ei kärsimys ole mikään erityisesti meidän vähän rumempien ja paljon köyhempien yksityisasia. Silti rumat ja köyhät kärsivät enemmän.

Myötätunto ja lähimmäisenrakkaus luovat onnea. Silti masentuneelle on ihan turha saarnata liian korkeita ihanteita. Masentuneen voimat menevät siihen, että hän pitää itseään pystyssä. Ei silloin jaksa enää muita tukea, mikä on se varmin keino saada rakkautta muilta.

Onneksi voin nyt paljon paremmin. Elämäni on kovasti kohentunut prinsessa Dianan kuoleman jälkeen, vaikka ahdistusta ja masennusta on ollutkin.

Juhannus on ollut vaikea paikka, mutta nyt olen katkaissut monimonivuotisen juhannustraditioni välttääkseni näkemästä exääni ja vastaamasta uteliaiden kysymyksiin. Hyvältä tuntuu. Muistan nimittäin selvästi, että kaikesta kaipauksestani huolimatta exäni oli petollinen. Hän selitteli kaikenlaista siitä, miten tärkeää hänelle on oma rauha ja myönsi vasta myöhemmin viettäneensä aikaansa toisen naisen seurassa.

Ihan oikeasti: onko niitä uskollisia miehiä olemassakaan? Kaikenlainen pettäminen tuntuu yhä edelleen olevan miesten erioikeus jo ihan historiallisistakin syistä. Aviollisen uskollisuuden käsitekin koski vuosituhansien ajan vain naista. Miehille on bordellejakin. Naiset jäävät ilman kaikenlaista seksuaalista tyydytystä ja yhtä ja toista muutakin kivaa. Minä tykkäsin laittaa miehelle hienoja aterioita ja hemmotella kaikin tavoin. Olisin tehnyt jalkahoidonkin, mutta eipä vaan mikään tarjoukseni kelvannut. Nyt olen yksin taas ja katselen romanttisia sarjoja tehden samalla käsitöitä. Ihan kivaahan sekin on.

Oho, valitukseksi meni taas. Olisikohan aika jo kääntää uusi lehti? Antaa anteeksi itselle ja sille toiselle, joka vaan ei kyennyt rakastamaan minua. Ehkä häntä ei lapsena rakastettu tarpeeksi, niin hän ainakin itse väitti.

Äidit ja isät, rakastakaa lapsianne! Se on tärkein tehtävänne. Sillä te luotte heidän elämäänsä perustan, joka ei petä koskaan.

Heräsin juhannusaaton aamuna ja bingo: toinen sierain oli mennyt tukkoon. Pieni kävelynyritys raikkaassa ilmassa sen todisti: kipeenä ollaan. Tuli juhannus eristyksissä. Piti lähteä vähän liikkeelle kaverin kanssa, mutta kipeänä oli hänkin, joten tästä tuli nyt superrauhallinen juhannus ilman viinaa, saunaa ja grillimakkaraa. (Tsoukki: en käytä alkoholia enkä syö makkaraa, saunassa toki käyn mielelläni, mutta en sairaana).

Kyllä tämä kotonakin menee, koska täällä on helpoin lääkitä itseään ja pystyy hemmottelemaankin omaa raskasta ruumistaan. Minulla on onneksi projekti kesken ja paljon ihania sarjaohjelmia purkissa, joten voin katsella ja ommella samalla. Siinä sivussa laitoin myös ruokaa ja pesin pyykkiä, en osaa olla tekemättä mitään. Siivoukset on pakko jättää vähemmälle. Toisessa korvassa tuntuu painetta, voi olla, että joutuu vielä lääkärissä käymään, mutta tämähän on tietysti virusflunssa eikä siihen antibiootit pysty.

On ollut niin raskasta töissä, että heti kun vähän lomaa saa, niin väsymys tietysti purkautuu sairautena. Nykyinen työelämä on mennyt ihan mahdottomaksi ja meillähän on lisäksi niitä henkilöristiriitoja. Aatonaatto töissä oli mielenkiintoinen: toiset nauravat hysteerisesti ja vääntävät mustaa huumoria kipeistä asioista, yksi vetäytyy vessaan itkemään, toinen omasta depressiostaan joten kuten selvinnyt kulkee ympäriinsä kuin haamu puolittain omissa maailmoissaan ja pomo keskittyy omaan alkavaan lomaansa eikä huomaa mitään erityistä. Ja joku on sairaslomalla depiksen takia jo kuukausikaupalla. Näin meillä.

Exän kanssa vaihdoimme pari lyhyttä tekstaria. Niistä kävi ilmi, että tilanteemme on aivan ennallaan. Minä rakastan häntä ja hän tuntee minua kohtaan vain ns. lähimmäisenrakkautta. Siten hän saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, että rakastan häntä ns. normaalisti eli haluaisin hänen syliinsä. Enkä tule sinne pääsemään.

Onko normaali seksuaalisuus henkisen kehityksen este? Ei kai sentään...! Monet suuret henkiset ihmiset ja uskonnolliset johtajat ovat olleet naimisissa. Enkä edes pyri sellaiseksi. Minulle riittäisi yksi hyvä mies, mutta eipä löydy sellaista. Ja mieluiten vielä sellainen, joka ei mätä makkaraa eikä viinaa. Oliko liikaa pyydetty?

Tauti on ottanut minut syliinsä kuin pienen lapsen. Sairaus on kuoleman lähettiläs...testamentti pitää laatia pian. No mutta. Ehkä lähden etsimään uutta satuprinssiä kunhan ensin selätän tämän nuhan. Ehkä.

Puolitoista päivää kestin positiivisella asenteella, sitten romahdin taas. Enimmäkseen itkenyt ja maannut pahoinvoivana sängyssä, joka paikkaa kolottaa ja särkee kuten flunssassa aina.

Flunssasta kyllä aina toivutaankin, yleensä, mutta mielen kipu on pahempaa. Rakkaani siellä huvittelee muiden kanssa, minä olen ypöyksin kotona. Kaikki ystävätkin ovat jossain muualla. Kesä on totuuden aikaa. Totuus on, että minulla ei ole oikein ketään.

Tai voihan sen "oikein"-sanan jättää poiskin.

Toisaalta, kun saan tämän projektin taas valmiiksi, teen ehkä monta ihmistä taiteellani iloisiksi. Siksi täytyy yrittää, vaikka kyynelten läpi.

Antaisinpa aika summan yhdestä kunnon halista. Mutta nyt särkee niin paljon ja puolet naamasta on turvoksissa, joten en taida jaksaa sitäkään. No, ehkä huomenna tuntuu jo paremmalta.

Aloitin uuden kirjan tai oikeastaan kaksikin on kesken. Toinen on filosofinen ja toinen jännä. Luen vuorotellen kumpaistakin, siis silloin kun jaksan lukea. Lukeminen rasittaa vähemmän silmiä kuin itkeminen. Kaipa tämä taas tästä.

Pahin on ohi, kun kaikkien aikojen kurjin juhannus on takana päin. Muutama päivä vielä sairaslomaa, nyt taas töissä kärvistelemässä sekä paahtavassa helteessä että edelleen jatkuvassa nuhassa ja köhässä. Mieliala on kuitenkin nousussa ja flunssa kukistumaan päin.

Yksinäisyys on merkillinen juttu. Aika monet siitä tuntuvat kärsivän, mutta useimmat passivoituvat eivätkä yritäkään etsiä kontakteja. Erityisesti sairaana ahdistaa, kun ei tunne ketään uudelta asuinalueeltaan ja vähälukuiset ystävät ovat kesänvietossa kuka missäkin. Mutta kun vointi kohenee ja puhekyky palaa (olin kurkkutulehduksessa viikon), voi taas yrittää etsiä jotain seuraa. Tosin keskikesällä vaihtoehdot ovat vähissä. Mutta kuitenkin.

Viha kipristelee edelleen mielen perukoissa ja katkeruus ja kauna exää ja hänen kylmyyttään kohtaan. Ennen kaikkea se on tietysti valtava pettymys. Sen kerran kun löytyy yksikin miellyttävä vihollislajin edustaja (= mies), joka osoittaa kiinnostusta minunkin persoonaani kohtaan, tämä paljastuu petturiksi. Mitä tämä muuta voi olla kuin huonoa karmaa?

Mitä seksiin tulee, ei ole oikein ollut säännöllistä sellaista pariinkymmeneen vuoteen... Heh heh. Ja kohta alkavat jo vaihdevuodet! Jos nyt vielä jonkun löydän, täytynee aloittaa kukista ja mehiläisistä. No, mitäpä siitä. Pääasia on, ettei enää ahdista niin helvetillisesti. Täytyy vain yrittää pysyä kaukana tästä suurimman tuskan aiheuttajasta. Juhannuksena tuli vaihdettua muutama viesti ja sepä oli virhe se.

Välillä vihaan kaikkea "henkistä". Aina kun ihmissuhde ei toimi, tarjotaan tilalle jotain "henkistä". Ottaisin mielelläni jotain fyysistä, edes joskus. 😉

Etsijä kirjoitti 1.7.2011 10:27
Mitä seksiin tulee, ei ole oikein ollut säännöllistä sellaista pariinkymmeneen vuoteen... Heh heh. Ja kohta alkavat jo vaihdevuodet! Jos nyt vielä jonkun löydän, täytynee aloittaa kukista ja mehiläisistä.

No seksi ei ainakaan lopu vaihdevuosiin, ei "kaluston" poistoonkaan. Pikemminkin päinvastoin, kun ei ole raskauden pelkoa. Pään poistoon ehkä voi lopahtaa, siitä ei ole kokemusta.

Etsijä kirjoitti 1.7.2011 10:27
Yksinäisyys on merkillinen juttu. Aika monet siitä tuntuvat kärsivän, mutta useimmat passivoituvat eivätkä yritäkään etsiä kontakteja.

Vielä tämä kommentti ja sitten ulos!
Ihmiset ovat yksinäisiä siksi, että eivät ole PYSTYNEET tai eivät pysty etsimään kontakteja ujoutensa, huonommuudentunteensa yms. takia! On helppo neuvoa, että mene ja ota kontaktia, mutta vaikea noudattaa neuvoa, jos ongelma on juuri se kontaktin ottaminen! Mutta pikkuhiljaa ihminen voi kehittyä hyväksymään itsensä, häpeämään itseänsä vähemmän ja pelkäämään vähemmän muita ihmisiä.

Hyvä Desper,

kyllä ihmisen täytyy kyetä hyväksymään itsensä, ainakin jollain tasolla ja enemmänkin: hänen pitää opetella rakastamaan itseään. Tiedän, se vasta on vaikeaa: olemme kaikki puutteellisia ja monien menetysten jälkeen sitä pakostakin syyttää itseään. Esim. jos tulee hylätyksi (kuten minulle kävi), itsetunto on todella nollilla. Mutta siitä vaan rohkeasti yrittämään ja etsimään kontakteja.

Aika monilla yksinäisillä tai itsensä yksinäisiksi tuntevilla on myös ulkonäköpaineita, niin myös minulla. Ylipainoa on kertynyt, se rassaa sekä niveliä että itsetuntoa. Mutta jos ei laihdutus vaan onnistu tai ei ehkä muiden ongelmien takia jaksa edes yrittää, niin pakko on hyväksyä oma ylipainoinen itsensä. Jollain muilla on vielä kurjempaa. Joku istuu vaikkapa rullatuolissa ja kadehtii omaa kykyäni kävellä.

Onneksi tai onnettomuudeksi aika monet keski-ikäiset ovat nykyään ylipainoisia ja yllättävän monet nuoretkin. Se on terveydelle vaarallista ja yrittää pitää pudottaa, mutta ei sen takia todella kannata eristäytyä. Jos joku ei hyväksy minua tällaisena, niin so what. Toisaalta tunnen myös minua paljon lihavampiakin naisia, jotka ovat hyvin sosiaalisia ja naimisissakin, joten ei se nyt pelkästään yhdestä asiasta ole kiinni.

Kaikki helpottaa, jos vain saa sen oman päänsisäisen paineen hellittämään, ja minä olen nyt menossa parempaan suuntaan tässä asiassa. En enää haudo kokopäiväisesti kostoa, vaan mietin luovia projektejani ja nautin kesästä.

Nyt on sitten uutta miettimistä, kun exän exäkin taas osoittaa kiinnostusta meikäläisen persoonaa kohtaan. Lupasin lähteä kävelylle, kun palaan matkoilta. En ole yhtään varma tästä suhteesta, mutta toki voin sentään kävelylle lähteä. Saattaahan olla, että päädymme lopulta harrastamaan seksiä yhdessä, kun kumpikin olemme sitä vailla enkä tiedä, onko se viisasta, mutta aika näyttää sitten, tuleeko suukkoja vai iso riita. Tai sitten siitä ei kehity mitään. Kaikki on mahdollista, mutta enää en anna kenenkään miehen rikkoa itseäni. Minä olen minä, ja minulla on oikeus elää kokonaisena, itsenäisenä ihmisenä.

Ja kun uskon tähän ja toteutan tätä, niin toivun myös vähitellen siitä kalvavasta tuskasta ja hirvittävästä vihasta, joka on niin pitkään pitänyt minua pihdeissään.

Aivan niin!
Iloa ajasta on valossa tai varjon alla...
🙂

Tuohon vielä kun sanoit, että aina tarjotaan jotain henkistä...
Tila itsellesi aika hyvälle fysioterapeutille ja nauti sydämesi kyllyydestä joka lihaksesta, joka käsittelyn myötä laukeaa jännityksestä.
Hartia/niskaongelmaisena(tension neck) sillä olen suonut itselleni tuokion irti arjesta.
Jos olet säännöllisessä työssä sinulla on mahd.kustantaa vaikka useamman kerran sarja, hierotuta jalatkin, niistä on syytä pitää huoli, kantavathan ne suurimman osan arjen mukanan tuomista taakoista.
Tsemiä!

Kun ei ole varaa hierojalle mennä, pyörin pesäpallon päällä, lapojen väliset tiukat päänsäryn paikat. Kainalon seudun makein paikka. Niska, takaraivo... Ajan kanssa oloa kuunnellen, semmosia liikahduksia jotka laukaisee jännittyneitä lihaslukkiutumia. Säästyy vähät rahat ja kivut hellittää.
🙂

Etsijä kirjoitti 6.7.2011 19:29
Hyvä Desper,
kyllä ihmisen täytyy kyetä hyväksymään itsensä, ainakin jollain tasolla ja enemmänkin: hänen pitää opetella rakastamaan itseään.

Moi Etsijä! Olen samaa mieltä itsensä hyväksymisestä. Tarkoitin tuossa edellä sosiaalisten tilanteiden pelkoa, sosiaalista fobiaa. Tuskin diagnoosia olisi olemassa, jos asia olisi niin yksinkertainen, että sen voisi hetkessä korjata tahdonvoimalla. Se on helvetillinen, nöyryyttävä ja invalidisoiva ongelma. Hyväätarkoittavat kehotukset kontaktien etsimiseen voivat tuntua pahalta, kun ei kerta kaikkiaan pysty ja tuntee itsensä sen takia naurettavaksi. Mutta kuten sanoin: pikkuhiljaa ihminen voi kehittyä hyväksymään itsensä, häpeämään itseänsä vähemmän ja pelkäämään vähemmän muita ihmisiä.

Sosiaalisten tilanteiden pelko on varmasti valtava ongelma. Se on kuitenkin aivan kuin esiintymispelko, josta pääsee vain esiintymällä. Eli sosiaalisuudelle täytyy "altistua". Minua, ikuista ulkopuolista, on tässä auttanut työni ihmisten parissa. Kun joutuu päivittäin kohtaamaan satoja ihmisiä, sosiaalisuus kehittyy pakostakin. Oppii myös sosiaalisen pelin ja small talkin.

Olen ollut töissä aika pahassa kunnossakin, ahdistuneenakin. Olen ottanut sen linjan, että ahdistuksen takia ei ainakaan sairaslomaa haeta. Lisäksi sosiaaliset kontaktit lievittävät ahditusta, vaikka eivät sitä kokonaan poista. Siihen tarvitaan enemmän, minun tapauksessani lääkkeitä, terapiaa, itsetutkiskelua ja syvempiä suhteita. Pahassakin kriisitilanteessa olen pyrkinyt pitämään kiinni sovitusta ohjelmasta, se luo ryhtiä elämään.

Nyt tästä omasta prosessistani. Tapasin exäni exän, kävimme kävelyllä. Hänkin on aivan entisensä. Juttelimme, mutta mitään syvempää kontaktia emme solmineet. Olemme hyvin erilaisia ihmisiä, mutta hän on kyllä ystävällinen, reilu ja vakaa. Silti välillämme ei ollut kipinää. Päädyin kaipaamaan yhä epätoivoisemmin exää... niin epätoivoisesti, että soitin hänelle. Puhelu meni vastaajaan eikä hän tietenkään soittanut perään. Hän vain yksinkertaisesti ei halua puhua kanssani, edes sen verran, että saisimme välimme edes muodollisesti kuntoon. Mikä olisi toivottavaa, sillä syksyllä näemme taas.

Voiko onnettomasta rakkaudesta parantua? Mikä meissä naisissa on, että vaikka meitä kohdeltaisiin kuinka kurjasti tahansa, takerrumme vain rakkauden illuusioon sen sijaan että jatkaisimme vain matkaa? Niin tyypillisesti naisellinen, niin älytön ja kuitenkin elämää ylläpitävä mekanismi... Olenko takertuja? Olen. Mutta elämä opettaa, jos ei muuta, niin luopumista. Saamme elämän vain luopuaksemme siitä, ja kun tulemme vanhemmiksi, luopuminen korostuu, siitä tulee elämämme suurin ja lopulta ainoa haaste.

Kaipaan miestä, jonka kanssa voisin keskustella syvällisesti, kohdata toisen kaikilla tasoilla, myös niillä salatuilla ja vaikeilla tasoilla, joissa elämän ymmärtäminen konkretisoituu. Suurin osa netissä vapaiksi ilmoittautuvista miehistä taitaa olla aika pinnallisia, ihan niin kuin tämä exäni exäkin. Häntä ei ole kuolema vielä juurikaan koskettanut, mutta se tulee kyllä. Toisaalta hän ei ole koskaan ollutkaan etsijä kuten minä, ei koskaan perusteellisesti pohdiskellut elämän tarkoitusta ja arvoituksellisuutta. Hetkittäin olin onnellinen hänen kanssaan, silloin nuorempana, mutta nyt hän tuntuu yhä enemmän juuttuneen paikoilleen, kun taas minä tahdon kasvaa.

Siis jatkan etsimistä... Sen Oikean, sen totuuden, sen paremman elämän. Ehkä en koskaan löydä sitä, mutta jatkan etsimistä, koska minun on pakko.

Hei yhtä selvennystä kysyisin, Etsijä.
Tarkoititiko äskeisessä viestissä exääsi edeltänyttä exääsi?
Jotenkin tuli kuva kuin olisit puhunut 'exän exä' -
Se johtaa ajatukset oliko exäsi kenties homoseksuaali, eli oliko exälläsi ollut suhde tämän exexäsi kanssa?
Nyt huomaan etten ole varma oletko nainen, vaikka olen aina pitänyt sinua ajatuksiltasi naisena, nyt epävarmuus iski:/ (anteeksi etten ole parehtynyt kaikkiin kirjoituksiisi)
(olen ajatellut että sinulla on ollut enemmän antopuolella viestittely - eli että oletko saanut täältä vastineita kirjoituksillesi? sinulla on kenties enemmän annetavaa tänne kuin mitä täältä voi saada?) sitä tarkoitin).
Kaikki mitä kirjoitat, on punnittua puhetta ja siksi minulle on riittänyt toistaiseksi aika vähä siitä suuresta määrästä mitä olet ehtinyt tähän mennessä tänne kirjoittaa.
Ajatuksiasi on hyvä lukea.
Kiitos kun jaat niitä.