Miten kiltistä ja lempeästä miehestä (tai naisesta) tulee sydämetön julmuri?

Minulla on teoria. On ensinnäkin hauskaa pitävä ja elämästä nauttiva nuori mies, kohtalaisen hauskan näköinenkin. Tietenkin naiset kiinnostuvat. Mutta voi: aina, jos ryhtyy suhteeseen nuoren naisen kanssa, voi tuloksena olla lapsi ja perhe. Sitten ollaan nalkissa.

VOI tietenkin käyttää kondomia. Mutta ehkäisy voi helposti pettää. Ja miten niistä naisistakaan voi varmasti tietää? Monet haluavatkin kivan, rehdin ja raittiin miehen. Varminta on juosta pakoon. Ja jos ja kun on paineita, ne voi purkaa omin käsin. Tai hengailla vähän vanhempien naisten kanssa, sellaisten, jotka oletettavasti eivät tule raskaaksi.

Oletetaanpa vielä, että kyseinen mies on kovasti hengellinen sielu, sellainen, joka etsii vastauksia elämän suuriin kysymyksiin. Tällöin väistämättä, ennemmin tai myöhemmin, aletaan puhua Jumalasta. Ja mitä neuvookaan Jumala, tai Jeesus ainakin:
eläkää puhtaasti. Sen voi helposti tulkita niin kuin kirkko on kautta vuosisatojen tehnyt: parempi on olla kajoamatta naiseen. Eli panematta paras. Monet kirkonisätkin tiesivät mistä puhuivat. Oli tullut paneskeltua vähän liikaakin. Siltä pohjalta on hyvä kieltää moinen synti.

Sitä paitsi: pidättäytyminen synnyttää ahdistusta, ja ahdistunut ihminen etsii pelastusta ja putoaa kirkon syliin kuin kypsä hedelmä. Voilà!

Oletetaanpa, että meillä on nämä kaksi tyyppiä samassa persoonassa: nalkkiin jäämistä pelkäävä Peter Pan, joka on juossut pakoon vastuuta jo vuosikausia, ja munkki, joka tuntee kutsumusta - ainakin ajoittain.

Tämän reseptin mukaan on keitetty soppa, johon meikäläinen meni ja hukkui. Juo tästä maljasta ja menetät sydämesi...

Ja vielä toinen tarina: Mistä ne satujen pahat noidat saivat alkunsa? Eihän kukaan toki synny noidaksi...Olipa kerran tyttö, joka rakastui komeaan prinssiin. Tyttö ja prinssi kuhertelivat metsässä aikansa, ja prinssi melkein jo lupasi viedä tytön pois ihanaan linnaansa kauas pilvien taakse. Mutta sitten tuli toinen tyttö, vielä viehkeämpi. Prinssi ratsastikin pois tämän toisen kanssa.

Tyttö jäi yksin metsään asumaan. Näin itkettyneenä hän ei enää jaksanutkaan tulla ihmisten ilmoille. Hän rakensi pienen mökin ympärilleen ja vietti siellä yksinäistä elämää monta, monta vuotta. Vanheni, eikä enää ollutkaan niin kaunis. Ja ehkä yksinäisyydessään hän alkoi vihata prinssiä ja aivan erityisesti prinsessaa, joka oli riistänyt hänen onnensa. Koston liemet alkoivat kiehua... kas, näin syntyi legenda.

Tästä syystä aloin kutsua itseäni noidaksi. Sadun paha noita olen minä. Ja kysymys kuuluu: voiko noita vielä pelastua?

Ehkä, jos hän antaa anteeksi ja luopuu ajattelemasta kostoa, siis kumoaa myrkkymaljansa ja kaataa keittelemänsä liemet maahan.

Pystyykö noita tähän ja kuinka kauan häneltä menee? Kas, siinä pulma...Mutta ei satuja ole tyhjästä keksitty. Kyllä ne aina yrittävät opettaa meille jotain.

Mutta missä on se satu, jossa noita pelastuu, kun hän yleensä aina vain tuhoutuu? Ehkä minun on kirjoitettava se itse. Siinäpä haaste.

Luin uudelleen sen viestin, jonka sain pääsiäisenä ja häpesin. Eihän siinä ollut mitään ilkeää, mutta itse näin harhoja. Esitin anteeksipyyntöni. Menin kai jotenkin sekaisin...tässä on pahat traumat takana.

Viimeisessä Suomen kuvalehdessä on juttu tytöstä, jota kiusattiin koko kouluajan. Lainaan siitä yhden kappaleen:

"Jos yksinäisyyttä kokee lapsena tai kovin nuorena, siitä jää vähintään alitajuntaan sellainen pelko hylätyksi tulemisesta", sanoo yksinäisyyttä paljon tutkinut Jukka Kangasniemi.

Niinpä. Muiden entisten koulukiusattujen tavoin en ehkä toivu samalla lailla hylätyksi tulemisen kokemuksesta kuin sellaiset ihmiset, joilla ei vastaavia kokemuksia ole. Ihminen päätyy helposti elämässään toistamaan jotakin alitajuista mallia, joka lopulta toteuttaa itse itsensä.

Eräs lapsuuteni kiusaaja liikkuu edelleen samoissa maisemissa kuin minäkin... eipä hän aavista, että kannan vieläkin kaunaa lähes neljänkymmenen vuoden takaisista tapahtumista. Huomasin hiljattain, että hänkin on eronnut... mitä vahingoniloa tunsinkaan. Hyi minua! Keskustelemme kyllä ihan normaaliin, aikuiseen sävyyn kuin tapaamme, mutta on muutama juttu, joita en ole antanut hänelle anteeksi koskaan. Lasten ilkeitä kujeita, ajattelemattomuutta. Miksi en voi antaa anteeksi?

On myös uusi ongelma. Viikonloppuna on edessä hautajaiset ja siellä ehkä tapaan tämän exän jälleen. En tiedä, miten selviän. Entä, jos saan paniikkikohtauksen ja alan haukkoa henkeäni - toisen surujuhlissa! Mikä häpeä... Ei, pakko hillitä itsensä.

Minä pystyn siihen. Minun täytyy pystyä siihen. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Ja sivumennen sanoen: vihaan vappua. Elämässäni ei ole ollut yhtä ainutta hauskaa vappua. Vähäiset vappumuistoni ovat synkkiä ja kurjia... viime vuosina olen jäänyt yksin joka vappu.

Tuleekohan tästä kaikkien vappujen vappu, kurjin juhla, johon olen elämässäni osallistunut?
😯🗯️

Lueskelin tässä vaihteeksi muiden viestejä ja panin merkille, kuinka joku täällä lyttää epävakaat persoonat. No jaa, meitä on moneksi, mutta muistuttaisin kuitenkin sellaisesta, että jopa ne epävakaan persoonallisuuden diagnoosin saaneet ovat ihmisiä. Hekin! Ei epävakaan elämä mitään helppoa ole. Mutta eipä taida olla monen muunkaan.

Minulla menee nyt paremmin. On kaunis koti, parveke, kukkia parvekkeella ja rahaa pankissa. Vappua saan tosin viettää taas yksin, mutta enää en sure enkä itke, vaan olen oikeastaan aika iloinen. Laitan ruokaa ja teen kaikenlaista kivaa. Työtoverini palasi juuri matkalta, ja koko ajan hän sairasti flunssaa. Olen iloinen, että olen nyt sentään terve, vaikka lonkkia särkeekin, mutta venyttelyn ja hierontojen jälkeen jo vähemmän.

Sen sijaan olen huolissani ystäväni tyttärestä, joka on nyt yo-kirjoitusvaiheessa. Hänellä on monenlaisia ongelmia, ahdistusta ja syömishäiriöitä, itsetunto nollassa. Ensimmäinen vapaa aika terapiaan vasta kuukauden päästä. Toivottavasti tämä nuori, kuvankaunis ja älykäs nainen kestää siihen asti. Mitä tästä opimme? Ei edes nuoruus ja kauneus tuo onnea, koska onni on mielentila.

Kuka tahansa voi saavuttaa onnen, mutta ensin tulee tavoitella tasapainoa. Tässä on erityisesti epävakaalle persoonallisuudelle haastetta kylliksi.

En ole ottanut mitään kontaktia exään. Kaipaan häntä edelleen tietysti, mutta en halua niskaani mitään lähestymiskieltoa enkä syytettä seksuaalisesta ahdistelusta. Jos minua ei haluta, olen sitten vaikka yksin mieluummin. Nyt mietin eniten sitä, miten voisin auttaa ystävääni ja hänen onnetonta tytärtään.

Kaikesta huolimatta: ihanaa toukokuuta kaikille! 😉

Sain hyviä neuvoja terapiasta vihan työstämiseen. Ensinnäkin pitäisi antaa itselleen anteeksi. Hmmm. Se on jo niin vaikeaa, että eiköhän tässä mene viikko, kuukausi ja vuosi jos toinenkin ennen kuin siihen kykenee.

Sitten vuorossa ovat muut, joille pitäisi antaa anteeksi. Siis kaikki, lapsuuden koulukiusaajista lähtien.

Onneksi anteeksiantaminen ei ole mikään kertaurakka, vaan toteutuu vähitellen kaiken muun työn ja puuhan lomassa. Hyvänä oppaana tässä toimii myös löytämäni hieno oppikirja: Colin C. Tipping: Ehdoton anteeksianto. Tämäkin kirja pohjautuu yllättäen Ihmeiden oppikurssiin.

Luen sitä pienissä pätkissä yrittäen sisäistää lukemani. Silta mielen vihantäyteisestä
sokkelosta ylevään todellisuuteen on pelottavan hatara ja uhkaa sortua vähän väliä. Jalka kuopii tyhjää ja ennen kuin huomaankaan, haudon taas kostoa, toistelen sitä kuin mantraa: minä näytän noille vielä...Miehelle, joka hylkäsi minut ja naiselle, joka nauraa minulle. Kostan tavalla tai toiselle, kampitan, loukkaan. Ja sitten taas muistan: ai niin, minuhan piti antaa anteeksi. Meille kaikille kolmelle!

Mutta onhan pyhimyksillä ja mestareillakin aina ollut vaikeaa. Siksi Jeesus taisi sanoakin jotain sellaista kuin "Jätä kaikki ja seuraa vain minua". Mutta kuinka moni hänen seuraajistaan on todella tehnyt näin?

En minä ainakaan. Mutta tiellä ollaan. Ehkä sekin on alku, hyvin vaatimaton, mutta alku kuitenkin.

Äitienpäivä. Kävin viemässä ruusuja äitini haudalle. Ihana ilma, mutta itketti. Matka hautausmaalle on se pahin osuus, se kun kulkee sairaalan ohi, jossa tuskani äidin surkeasta kunnosta huipentui. Palaa mieleen se kahden vuoden takainen kevät, jolloin kuljin jatkuvasti tuota reittiä sairaalassa kituvaa äitiäni katsomaan hirvittävä tuska sielussa... Mietin myös, että silloin minulla oli kaikesta huolimatta vielä äiti, jota saatoin käydä tervehtimässä, ystävä, jolle saatoin puhua kärsimyksistäni ja mies, josta saatoin edes unelmoida.

Nyt on äiti mullissa, ystävä jättänyt ja mies hylännyt. Hyvin sujuu. Kukkia haudalle...koskakohan on minun vuoroni päästä äidin viereen sukuhautaan ja käykö silloin kukaan katsomassa yhteistä hautaamme?

Lueskelin vaihteeksi Elina Reenkolan kirjaa Nainen ja viha. Siinä käsitellään mielenkiintoisia aiheita kuten naisen kostoa miehelle ja äitiyteen liittyviä aggressioita. Minä en koskaan saanut tutustua äitini äitiin, sillä hän kuoli äitini ollessa vain kaksi ja puolivuotias. Ehkä juuri kasvu ilman äitiä ja sota-ajan kovat kokemukset tekivät äidistäni vahvan, mutta samalla dominoivan, jopa aggressiivisen. Minä olin herkkä ja sisäänpäinkääntynyt lapsi. Minusta tuli vahvasti äitiriippuvainen ja samalla osa minusta vihasi äitiä, hänen hallitsevuuttaan, joka yritti tukahduttaa minut.

Vasta näin myöhäisessä keski-iässä kykenen todella tunnistamaan tuon vihan. Silti rakastin äitiäni niin kuin kaikki lapset tekevät. Vielä aikuisenakin takerruin häneen, koska miehet olivat aina hylänneet minut.

Ja niinhän nyt teki tämä viimeinenkin. Onneton rakkaus ja sen tuskat ovat niin kiinteästi osa tätä äitini lopputaivalta ja omaa ahdistuneisuuttani, että on vaikea erottaa, mikä on mitäkin.

Äitienpäivä on todella raskas päivä naisen elämässä, etenkin jos ei ole sitä äitiä eikä omia lapsia. Kaikilla ystävilläni tuntuu olevan lapsia, joten tänään en ole kenenkään ystävä... Ex-miesystäväni menee varmaan kultansa kanssa tapaamaan omaa äitiään. Minulle ei jää ketään.

Tätä tämä elämä nyt on. Kuinkakohan kauan tätä jaksaa?

Ikävä kyllä, hiljattain aloitetusta terapiasta ja lukuisista aihetta käsittelevien kirjojen lukemisesta huolimatta en ole vielä paljon edistynyt tavoitteessani, jota otsikossa yritän kuvata.

Ikävä kyllä, olen riidellyt vähän myös työpaikalla. Ei mitään kovin vakavaa, mutta kävin kuitenkin pomon puhuttelussa ja hän neuvoi minua viisaasti hillitsemään terävää kieltäni erityisesti kirjallisessa ilmaisussa. Keksin uuden sanan kuvaamaan työpaikallani yleisesti vihattua uudistusta, ja kirjoitukseni intranetissä sensuroitiin sen johdosta. Ilmaisuni halvensi kuulemma firman johtoa, mikä on tietysti vakava rike. Ei haittaa, että kyseinen johtaja itse on naureskellut nauttivansa ihmisten provosoimisesta. Ärsyttäminen on siis urheilulaji, jota vain pomot saavat harjoittaa. No niin, maailma on epäoikeudenmukainen eikä viisas työntekijä kaiva verta nenästään (vaan toisen nenästä, heko heko).

Mutta siis, joka tapauksessa: äitini oli oikeassa. Olen hyvä vihaaja. Rakastan henkistä ja filosofista kirjallisuutta, ajattelua ja seuraa, mutta ihmisenä olen ihan yhtä kehno kuin me kaikki muutkin, siis: vihainen, kateellinen, ahne, irstas ja ties mitä kaikkea. No, laiskaksi minua on harvemmin moitettu eikä juopoksi kukaan voi syyttää.

Itse asiassa inhotti, kun poislähtijöitä tai toimipisteen vaihtajia nykyään juhlitaan yleisesti lahjoittamalle viinapullo. Absolutistina ja raittiusaatteen palavana kannattajana halveksin moista menettelyä. No jaa, toisaalta taas sanoihan Jeesuskin viisaasti, että ken teistä onkaan syytön, heittäköön ensimmäisen kiven. Ei minusta ole sellaiseksi ekan kiven heittäjäksi, ei kuitenkaan. Kaikilla on omat puutteensa ja omat tapansa pitää hauskaa, mutta Suomessa raitis joutuu silmätikuksi ja saa ilonpilaajan maineen. Olkoon näin; isäni oli tuurijuoppo ja minä kärsin siitä koko lapsuuteni. Minun suuhuni ei siis viinantippa eksy. Ihmisellä pitää olla jotain periaatteita... mutta asiaan.

Siis tunteet menevät edelleen vuoristorataa: vuoroin vihaan exääni ja vuoroin rakastan. Kaikki tämä kriiseily on nostanut pintaan monet vanhat, jo haudatutkin kaunat ja entisetkin kärvistelyt. Vanhana koulukiusattuna en helposti jää tuleen makaamaan, vaan ammun täyslaidallisen ennen kuin ehdin edes ajatella, onko se viisasta ja mitä siitä seuraa. Ja vaikeuksiahan siitä seuraa, vääjäämättä.

Vähän helpottaa, kun tälläkin palstalla muutkin jätetyt kommentoivat omaa paskamaista tilaansa kitkerin sanankääntein ja hakevat apua milloin pullosta, milloin lääkkeistä, milloin mistäkin. Ihmisen nyt vain on niin vaikeaa kestää hylätyksi tulemista, se kun aktivoi myös kaikki vanhat traumakokemukset.

Joku jo täällä mainostikin Laura Dayn kirjaa Eläköön kriisi! Huvittavaa on, että en todellakaan tiedä, mihin näistä kirjan kuvailemista kriisityypeistä kuuluisin. Vähiten taidan olla kieltäjätyyppiä, mutta olenko enemmän masentuja, ahdistunut vai raivokas. Ehkä sittenkin eniten se raivokas.

Ja jos jotain miehet naisessa kavahtavat, niin aggressiivisuutta. Ja jos he jotain pelkäävät, niin oman potenssinsa menetystä... taisin siis sohaista kepillä muurahaispesään. Tahtomattani, mutta silti.

Lohdullista kuitenkin, että Laura Dayn mukaan: "Jos reaktiotyyppisi on kiukustuminen, lahjasi on intohimo. Kun et enää tuhlaa voimiasi raivoamiseen, kiihkeä elämänhalusi on tallella."

Joopa joo. Tulkaa kaikki tänne, miehet, täällä asuu intohimo! 😉

himmuli kirjoitti 5.4.2011 20:8
Perusongelma on edelleen ratkaisematta. Kuinka purat vihan satuttamatta muita? Miten se tehdään turvallisesti? Viha on voimakas tunne, joka vaatii voimakkaan purkautumiskeinon!

Tuli mieleen tämmöisiä:

- Onko varmaa, että vihaa pitää purkaa?

- Ihminen vihaa, jos hän kokee, että hänelle tai jollekulle muulle tehdään tai on tehty väärin.

- Jos on tehty väärin, viha on oikea reaktio. Vihan tunteminen ei ole väärin. En koskaan lakkaa vihaamasta juutalaisten joukkotuhoajia. Minusta vihani on oikein.

- Viha häviää parhaiten sopimalla. Sopimalla keskinäinen vihatila puretaan.

- Jos sopimista tai sovitusta ei tule, viha jää voimaan.

- Vihaaminen voi olla myös terveellistä. Murhatut juutalaiset eivät herää henkiin - sovitusta ei tule. Leppymätön vihani on parempi olotila kuin vihan puuttuminen: ahdistus ja kauhu.

- Vihanpidon biologisena tarkoituksena voi myös olla pitää ihminen valmiustilassa puolustautumaan pahantekijää vastaan - tämähän todennäköisesti tekee uudestaan pahaa, koska ei halunnut sopia.

- Jos viha on sietämätöntä, se on merkki siitä, että vihaaja kokee koko ajan olevansa uhattuna ja on jatkuvassa stressitilassa. Vihani juutalaisten tuhoajia kohtaan pysyy yleensä sietokykyni rajoissa, koska uhka ei juuri tällä hetkellä kohdistu minuun.

- Jos sovitusta ei tule, paha olo olisi poistettava muilla keinoin.

- Viha tunteena on eri asia kuin vihaan pohjautuvat teot. Tunteminen ei ole vaarallista. Vihaa ei ole aina pakko "purkaa".

- Vihan purkaminen aggressiivisina tekoina helpottaa oloa, mutta saattaa yhä pahempiin hankaluuksiin, ei poista pahantekijän uhkaa, vaan altistaa yhä pahemmalle, koska edellisellä kerrallakaan ei pärjätty. Lisää stressiä.

- Jos vihasta on paha olo, vihaaja kokee itsensä uhatuksi. Kannattaisiko silloin miettiä, miten uhkaava vihan kohde oikeasti on? Onko pakko antaa vihatulle moinen ylivalta itsestä? Voiko säilyttää itsearvostuksensa ja kokea olevansa varmalla pohjalla, vaikka toinen on ollut alhainen? Onko tästä pääsy anteeksiantoon?

- Kaikissa tapauksissa ei ehkä ole mahdollista antaa anteeksi. Olisiko hyväksyttävä myös se?

Nyt on ollut juhlia, sekä merkkipäivä- että valmistumisjuhlia ihan putkeen. Ikävä kyllä tässä ei ole aina oltu niin hyvällä juhlamielellä. Päivän sankareita on toki mukava muistaa, mutta siitä en ole nauttinut, että kun olen mennyt tapaamaan paria henkilöä, niin heti ovella on jo kommentoitu tätä meidän eroa. Hyvänen aika, minähän tulen onnittelemaan, miksi ihmeessä pitää ruveta repimään auki haavoja juuri kun olen vähän saanut niitä parantumaan!

Heti piti kertoa, miksi tulen yksin, ja kun kerroin, että ero on tullut, niin sitähän sitten kommentoitiin kaikin tavoin ja vertaisesimerkkejä esittämällä. Näin siitäkin huolimatta, että sanoin, etten halua puhua siitä juuri nyt. Vähän tuli sellainen tunne, että ai, minussa tärkeintä olikin siis tämä charmantti mieshenkilö, joka suostui vähän aikaa esittämään poikaystäväni roolia. Onneksi ne vieraat, joille olin esiintynyt, sentään muistivat minut itsenikin ja loistaviksi kehutut esitykseni, eivätkä vain miesystäväni, joka keskittyi kutsuillakin luomaan uusia tuttavuuksia eikä välittänyt viipyä rinnallani edes sitä pientä aikaa.

Elämä on julmaa. Eilen itkin taas pitkästä aikaa nukkumaan mennessäni. Kaiken huipuksi tämä ystävättäerni ja entinen luokkatoverini kolmenkymmenen vuoden takaa kommentoi muutenkin elämääni ja ratkaisujani. Hänellä on nyt parikymppinen tytär, joka on selvästi suuri lahjakkuus. Äidin suurin huoli onkin, miten tämä nuori prinsessa nyt vain osaisi myydä lahjakkuutensa tehdäkseen hienon taiteilijauran. Siinä hän kuulemma oli ajatellut minua ja kuinka minä haaskasin suuren lahjakkuuteni lähtiessäni opiskelemaan ja luomaan porvarillista uraa.

Voi elämän kevät! Millähän nyt elättäisin itseni, jos en olisi tehnyt aikoinani niin? Itse tämä lady on ollut avioliitossa kaksikymmentä viisi vuotta eikä tyttären hieno menestys kaikissa lajeissa olisi ollut edes mahdollinen ilman aviomiehen vakaita tuloja porvarillisella alalla. Siinä hän nyt istuu sohvassa, on ollut työttömänäkin ja kehtaa kritisoida minun uravalintojani! On tainnut jäädä edustusrouvalta huomaamatta, että minulla ei ole ketään, joka minua elättäisi, ei nyt enää, vaan täytyy tulla omillani toimeen. Vanhempani ovat kuolleet, miehet lähteneet, lapsia ei ole eivätkä muut sukulaiset voisi välittää vähempää! Ei ole muita kuin minä, ja aina tässä joutuu pohtimaan, kuka minullekin aikanaan hautajaiset järjestää.

Muistanpa, että vähän yli parikymppisenä sama henkilö yritti itsemurhaa onnettoman rakkauden tähden. Sitten löytyi tämä nykyinen kaveri ja elämä on sujunut ihan mallikkaasti. Mitäpähän tämä tytär, nuori prinsessa, tuumaisi, jos paljastaisin hänen äidistään tämän salatun tosiasian? En tietenkään tee niin. Vanhemmilla on oikeus salata lapsiltaan tuollaiset ahdistavat asiat.

Illuusio nimeltä miesystävä! Kaipa olen tullut siihen ikään, että elän illuusioista. Oikeastaan olen jo pienestä pitäen ollut samanlainen. Elin haaveissani. Jos en löytänyt ystävää, kudoin itse itselleni unelmalangoista sellaisen. Paikkasin haavoja mielikuvituksen laastarein. Ei ihminen muutu miksikään vanhetessaan, hänen ominaispiirteensä vain terävöityvät.

Muilla on oikeita suhteita, minulla unelmasulhasia kuten teinitytöillä. Kaikki, jotka näkivät meidät yhdessä, ajattelivat meidän olleen oikea pari. Totta kai! Eihän tapana ole seurustelusävyyn kysellä, että mitenkö se teidän seksielämänne oikein sujuu...
(Olisipa hauska katsella niitä valahtaneita naamoja, jos jotain tuollaista noin hienossa seurassa olisin laukaissut! Olisipa tullut monelle äkkiä kiire kotiin...)

No niin, itkuhan siinä pääsi... taitaa vähän kestää, ennen kuin taas lähden näitä vanhoja ystäviä tapaamaan.

Mutta nyt sinun teräviin ja filosofisiin kysymyksiisi, Desper. Kysymys vihan oikeutuksesta on pohjimmiltaan maailmankatsomuksellinen ja syvästi eksistentiaalinen. Meissä kaikissa on aggressioita, joita ilmeiseti tarvitaan lajin säilymisen turvaamiseksi. Jos uskomme vain yhteen elämään ja sattumaan, joka heittelee meitä pitkin ja poikin, on toki paikallaan hyväksyä myös vihan tunteet. Toisaalta yhteiskunta säätelee vihan ilmauksia monin lain ja asetuksin, kuten tiedämme. Koska meillä ei ole ajatuspoliisia, vihaisia ajatuksia saa toki olla. Mutta mitä ne tekevätkään ihmiselle itselleen? Ne syövät, kuluttavat sitä energiaa, jonka voisimme käyttää luovaan työhön. Taiteilijalle tämä on erityisen vahingollista, koska inhimillinen energia on rajallista, mutta kaikille ihmisille viha on kahlitsevaa ja kauhistuttavaa.

Viha on eräs energian ilmenemismuoto, joka korostaa ihmisen erillisyyttä toisistaan ja siten myös Jumalasta.

Vaikka kuinka tuomitsimme kansanmurhat kuten esim. juutalaisten joukkoteurastuksen ja ne lukemattomat muut historialliset tapahtumat ja sodat, joilla kokonaisia kansoja ja etnisiä tai uskonnollisia ryhmittymiä on joko pyritty tai onnistuttukin tappamaan sukupuuttoon, niin tehtyä ei silti saa tekemättömäksi. Esim. kataarit tapettiin keskiajalla viimeiseen mieheen tai naiseen, ja näin saatiin hävitettyä eräs hyvin mielenkiintoinen ja syvällinen uskonnollinen ryhmittymä.

Sodissa voittavat aina ne, joilla on parhaimmat edellytykset tappamiseen eli parhaimmat aseet, paras strategia ja usein, mutta ei aina, myös selvä ylivoima. Tappamisen oikeutus on sitten aivan eri asia, ja tässähän uskonnot ovat tehneet monenlaisia joustoja... paitsi buddhalaisuus. Gandhi onnistui vapauttamaan Intian väkivallatonta vastarintaa käyttäen, mutta siihenpä eivät useimmat henkiset tai maalliset johtajat pystyneet. Jos uskomme vain yhteen ja ainoaan elämään, mitä syytä meillä olisikaan tapattaa itsemme jonkun aatteen tähden?

Eri asia, jos syystä tai toisesta toivomme kuolemaa. Itsemurha on kuitenkin useimmille meistä aika korkea kynnys... kaikki tietävät, että se on peruuttamaton.

Tässä minun tilanteessani sopiminen on vaikeaa, koska exäni ei halua tavata minua eikä puhua kanssani. Lisäksi hän teitittelee minua. Siispä, kuten viisaasti sanoit:

- Jos sovitusta ei tule, paha olo olisi poistettava muilla keinoin.

Sitähän tässä on yritetty. Kaiken yrittämisen lomassa on helpottavaa pohdiskella yleisesti vihaa ja muita filosofisia kysymyksiä, joiden avulla saa etäisyyttä omaan tuskalliseen tilanteeseen.

Joten jatkanemme samoilla linjoilla!

Hei, Etsijä! En tarkoittanut juttuani minkäänlaiseksi neuvoksi enkä mielestäni filosofoinut, vaan pohdiskelin tuota vaikeata kysymystä omien tunteitteni ja kokemusteni pohjalta. En yleensä joudu kantamaan vihaa yön yli, sillä tuntemani ihmiset ovat yleensä sellaisia, että heidän kanssaan pystyy sopimaan erimielisyydet, ja kotonani olen tottunut siihen, että pyydetään anteeksi ja sovitaan. On kuitenkin yksi henkilö, joka on tehnyt minulle hyvin pahasti eikä ole yrityksestäni huolimatta suostunut sovittamaan asiaa. Niinpä olen tuossa tuskallisessa tilanteessa ja mietin, millä keinoin paha olo olisi poistettava. Sovittamiseksi kelpaisi minulle se, että henkilö ymmärtäisi, miten pahasti hän on minua satuttanut, kertoisi sen ja pyytäisi anteeksi. Mutta ei. Mitä tehdä? Hän on edelleen henkisesti "niskan päällä" ja pitää valtaa ylitseni. Miksi arvostan häntä niin paljon, että annan hänen pitää hallitsevan asemansa - eikö minun pitäisi arvostaa itseäni ja nähdä pahantekijä enemmänkin säälittävänä raukkana, jolla on sellaisia ongelmia, että hänen täytyy loukata eikä hän edesi tajua tekevänsä toiselle pahaa? Näen hänet ilmeisesti myös edelleen jollain tavalla uhkana, joka tulee viiltämään uudelleen, vaikka näin ei tule tapahtumaan. On raskasta kantaa vihaa, mutta en pysty antamaan anteeksi ilman sovitusta. Ilman anteeksiantamista ei toisaalta ole rauhaa. En tosin anna anteeksi kansanmurhaajillekaan, vaan vihaan, ja silti pystyn nukkumaan öitäni rauhassa. Ehkä juuri siksi, etten koe heidän juuri nyt uhkaavan minua toisin kuin järjettömästi koen tuon yhden ihmisen tekevän.

Puhut vihan oikeutuksesta. Minusta siitä ei ole epäilystä. Miksi meillä olisi sellainen tunne turhaan? Jos asiaa katsoo kristinuskon näkökulmasta, asia voi tietysti olla ongelmallinen, puhuihan Jeesus toisen posken kääntämisestä ym. Toisaalta hän myös riehui vihaisena temppelissä kaataen rahanvaihtajien pöytiä. Itse en usko auktoriteetteihin enkä sisäisesti ristiriitaisiin oppeihin. Ehkä Raamattuakaan ei tarvitse kenenkään ottaa pilkuntarkasti.

Vihan oikeutuksesta vielä. Mikä olisi tapaus, jossa vihan tunne ei olisi oikeutettu? En keksi sellaista. Ei tunteista käydä oikeutta eikä niillä ole moraalia. Teoilla ja ajatuksilla on. Mainitsin Jeesuksen ohjeesta kääntää lyöjälle toinen poski. Siinäkin on kysymys teosta eikä tunteista: älä lyö takaisin! Ei Jeesus kieltänyt tuntemasta vihaa, jos lyödään.

Ajatuspoliisista: kyllä meillä sellainen on, ja se puuttuu asiaankuulumattomasti myös tunteisiin: yliminä, omatunto, joka voi olla liiallisen ankara vanhempiemme esimerkin mukaan, hehän k.o. poliisin ovat kouluttaneet.

Vihaaminen on epämiellyttävää - myös kokemuksena ja tunteena. Erityisen epämiellyttävää on olla vihattu. Ihminen etsii yhteenkuuluvuutta ja haluaa olla osa jotain mieleista ryhmää. Viha on kuin särö peilissä.

Itse ajattelen, että kaikki ihmiset kuuluvat yhteen ja on olemassa Ykseys, jonka toinen nimi on Jumala. Ihmiset ja kaikki muukin elollinen ovat mystisellä tavalla yhdessä tämä Yksi ja ykseys on jokaisen ihmisen korkeimman minän perusmuoto. Erillisyys on harha, koska pohjimmiltaan me olemme yhtä. Viha taas on erillisyyden eräs keskeinen ilmenemismuoto, jolla pyritään torjumaan (ulkoistettu) paha.

Tämä on toki vain minun näkemykseni, ja siitä saa vapaasti olla eri mieltä.

Minun vihani liittyy hylätyksi tulemisen kokemukseen. Tässä linkki tutkimukseen, jonka mukaan hylätyn kokemus muistuttaa kovasti fyysistä kipua (nyt se on oikein tieteellisesti tutkittu). Totta kai eräällä tasolla vihaan henkilöä, joka on tuottanut minulle tällaista ylitsepääsemättömän kovaa kipua. Vihaan sisältyy myös kaipausta, haikeutta ja haalistunutta rakkautta... tällainen on se hylätön coctail!

http://ohjelmaopas.yle.fi/artikkelit/tiede/tiedeuutiset/fyysinen-kipu-ja-hylkaamisen-kokemus-ovat-aivoissa-samanlaisia

Jäljellä on vielä ongelma nimeltä Juhannus... Tein juuri päätöksen, että en lähde viettämään juhannusta paikkaan, jossa on mahdollista tavata exä. Hän ei suostu edes yhtä sanaa vaihtamaan kanssani. Ihan turha lähteä rääkkäämään itseään sinne.

Vaihtoehto on siis yksinäinen juhannus täällä kaupungissa. Mutta luulen, että vähemmän kyyneleitä tulee täällä vuodatettua. En kerta kaikkiaan kestä nähdä häntä iloisena juhlimassa muitten seurassa ja käydä itse läpi hylätyksi tulemisen pyörremyrskyä samalla epätoivoisesti yrittäen näyttää normaalilta...Se on liikaa.

Vielä on liian aikaista. Paras tapa irroittautua on yksinkertaisesti välttää toisen seuraa, kunnes on vahvistunut sisäisesti kohtamaan hänet.

Yli kolme kuukautta on nyt siitä kun viimeksi näin hänet kahden kesken. Se oli Naisten päivä, kun erosimme, ja tulen varmasti aina muistamaan tuon katkeran surun päivän. Kuinka voisin iloita ja taistella naisten oikeuksien puolesta, kun aina muistan tuon hajoamisen hetken, kyynelet, jotka valuivat hallitsemattomina pitkin poskia ja sanat, jotka kerrankin jättivät minut pulaan. Sanat tikahtuivat kurkkuun, ei enää pystynyt puhumaan, koko maailma huojui. Sellaista on tulla hylätyksi!

Terapeuttini kysyi minulta, kuinka kauan olen ajatellut vihata tuota miestä ja samaan aikaan kaivata häntä. Vuoden, kolme vuotta vaiko viisi? Siis en tietysti haluaisi vihata lainkaan. Mutta iho muistaa kosketuksen, hellät halaukset silloin kun niitä vielä oli.

Aiemmin kun ikävöin häntä, kirjoittelin kauniita runoja ja purin niihin tuskaani. Nyt mielessä lähtevät aina vellomaan samat kuvat, joissa uhkaan tai loukkaan häntä mitä karmeimmin tavoin. Tätä siis on olla vihan vanki! Tehdä aivan tavallisia asioita, näyttää harmoniselta, kähertää hiuksiaan ja suunnitella jos ei nyt enää ihan murhaa, niin jotakin dramaattista välikohtausta edes. Ja mitäpä se hyödyttäisi? Mikään, mitä teen, ei voi enää muuttaa tätä kuviota. En saa koskaan enää halata rakastettuani ja se on tosiasia.

Tulee mieleen se Edgar Allan Poen runo, jossa mies näkee korpin, harhojensa linnun tulevan kotiinsa ja esittää tälle kysymyksiä, joihin korppi vastaa yhdellä hirvittävällä sanalla: ei milloinkaan!

»Profeetta sa hurjamainen! – lintu, taikka paholainen!
kautta taivaan, kautta Luojan, vannotan sua sanomaan:
Jälkeen elontieni karmaan, sielu Eedenissä varmaan
vielä kohdannee tuon armaan, mi Lenooraks mainitaan.
immen säihkyvän ja armaan, mi Lenooraks mainitaan?» –
Korppi huus: »Ei milloinkaan.»

Erään mt-ongelmista kauan kärsineen ystävän kanssa tässä juteltiin ja molemmat lupasimme pyhästi olemaan menemättä navetan taakse itseämme hirttonuoraan sovittamaan. Ihan upeaa, että voi jonkun kanssa puhua vapaasti ja joku ymmärtää. Hän ymmärsi myös, miksi tämä juhannus nyt sujuu näin. Haavoja ei saa repiä auki, vaan niiden täytyy antaa parantua rauhassa unohduksen laastarin alla.

Kyllä tässä on kovasti koetettu uskoa, toivoa ja rukoilla, mutta eivätpä ole mitkään temput auttaneet. On hetkiä, jolloin vaihtaisi taivasosansa yhteen ainoaan syleilyyn.
Tai siis mitä sitä kaunistelemaan: ihmisen taivas on toisen sylissä. Ainakin hetken verran ja siihen hetkeen sisältyy koko ikuisuus.

Onneksi on näitä taiteellisia taipumuksia. Nyt on muita projekteja kesken, mutta jos olisi rajattomasti aikaa (mitä ei koskaan ole), niin alkaisin työstää Andersenin Pientä merenneitoa. Ei mitään heppoista Ariel-versiota, vaan sellaista, jossa tyttö oikeasti menee noidan luo ja pyytää häntä katkaisemaan itseltään jalat, jotta saisi hetken olla prinssin kanssa. Pyyntö toteutuu, mutta prinssi onkin valinnut jo toisen. Siinä alkuperäisessä versiossa tyttö jopa viettää yön prinssin makuuhuoneessa verhon takana tai jotain sellaista... Andersenilla taisi olla myös aika pahoja seksuaalisia ongelmia. Hänhän ei juuri naisten kanssa petiin päässyt ja siitä tuli melkoisia kastraatiokuvitelmia.

Tunnen syvää sympatia satusetää kohtaan. Toisinaan minäkin haluaisin kastroida itseni. Pääsisi pois tästä tuskasta ja siitä kokemuksesta, että ei ole ketään.

Tai ehkä kun vahvistuu tarpeeksi, voi yrittää löytää netistä jonkun heilan. Tuskin se enää heikommin voi sujua kuin tässä suhteessa kävi. Eihän tämän heikommin enää voi sujua. Ei edes minulla. 😋

Apua, sain juuri kuulla, että saan työtoveriksi ja lähiesimieheksi henkilön, joka ei tunnetusti pidä minusta. Pelkään pahoin, että tämä johtaa suureen kriisiin työpaikalla ja että minä joudun suuriin vaikeuksiin. Saatan joutua lähtemään...Voi Luoja, pitikö tämänkin vielä tapahtua, juuri kun aloin selvitä pahimmasta yksityiselämässäni!

Eivät lopu haasteet, eivät ehdy vaikeudet. Pitäisi uskoa, että kaikki muuttuu yhä paremmaksi, mutta minkäs teet kun kaikki muuttuu vain pahemmaksi. Pitää lohduttaa itseään, olla vain itse itsensä tukena, mutta jaksanko tätä?

Yksityiselämän myrskyissä työ on tarjonnut monenlaista lohtua. Nyt on vaarana sekin, että työ muuttuu yhä vaikeammaksi ja olo työpaikalla tukaloituu. Miten tästä kaikesta voi selviytyä! 😯🗯️

Voi ei. Minullakin on kokemusta tuosta, että juuri kun tuntuu, että ehkä tästä elämästä selvitään sittenkin, tulee joku uusi asia, joka vetää maton jalkojen alta. Tuli vain mieleeni, että olisiko työpaikan vaihto sinulle mahdollista? Meinaan vain, että jos tiedät että ongelmia tulee, niin kannattaako edes yrittää. Voisi ehkä olla viisaampaa vetäytyä ja hakeutua muualle töihin.