Kriisiterapiassa on käyty nyt pari kertaa. Voin suositella. Todella hienoa työtä. Paksut lasiovet ja tarkka kulunvalvonta (kuinkahan monta kertaa työntekijöitä on uhkailtu tai käyty päälle?) tekevät mietteliääksi. Mutta ongelmat eivät katoa, vaikka niistä puhuu, toki niiden jäsentäminen ja purkaminen auttaa. Elämään ei kuitenkaan ole ihmelääkettä.

Timo Hännikäinen, sama esseisti, joka kirjoitti kirjan Ilman: esseitä seksuaalisesta syrjäytymisestä on kuulemma julkaissut uuden esseekokelman, jossa hän puolustaa seksuaalista hedonismia. En ole lukenut kumpaakaan, vain arvosteluja, mutta hedonismi sinänsä herättää ajatuksia.

Useimpien ihmisten uskonto taitaa itse asiassa olla enemmän tai vähemmän piiloteltua hedonismia eli nautintojen tavoittelua. Jos vastakkain ovat nautinto ja moraali, moraali useimmiten joustaa. Hedonismilla on myös monta valepukua. Jeesuksen selän taakse mahtuu monenlaista, myös oma epävarmuus ja mukavuuden tavoittelu. Jeesuksen selkä on leveä!

Entinen miesystäväni ja minä keskustelimme paljon Jeesuksesta, jota molemmat toki syvästi ihailemme, hän ehkä minuakin enemmän. Jeesuksen ihannointi ei näköjään estänyt häntä kylmästi hylkäämään minua, kun eniten tukea tarvitsin. Jeesuksen seuraaminen on varmasti helppoa kuin kuminauhan venyttäminen, kun opista on niin monia ja keskenään kilpailevia tulkintoja.

Minä olen se paha viettelijätär, demoni, joka olen houkutellut puhtoista pulmusta pulaan... Niinpä. Sanoisin kuitenkin, että ihminen ei voi kehittyä, ellei ole valmis sitoutumaan. Sitoutuminen on rakkauden esiaste. Hän sitoutuu Jeesukseen ja neitseelliseen naisystäväänsä (Mariaan?), ja minä olen sitten se Lilith. Hmm. Aika kiltti Lilith.

No, ilman ollaan siis joka tapauksessa, ja kohtahan minullakin jo vaihdevuodet alkavat. Siitä se alamäki alkaa, hidas könkötys kohti hautausmaata.

Töissäkin on vaikeaa. Kaikki pitkään palvelleet ovat enemmän tai vähemmän loppuunpalaneita ja useampi on jo depression takia sairaslomalla. Työpaikkamme on enemmän tai vähemmän kriisiytynyt. Mahtavaa.

Mutta hei, vaikka olisi kuinka hankalaa, niin päivä päivältä ollaan lähempänä kuolemaa!
Kuka vielä väittää, etten minä muka osaa ajatella positiivisesti?

No, eteenpäin sano mummo lumessa. Satuprinssi odottaa ihan kulman takana. Siis satumaailmassa.

Paha oloni jatkuu... Prinssi iskee minua Jumalallaan, lähettelee minulle tekstareita, jossa minua Teititellään. Häntä ohjaa kuulemma Rakkaus.

Olen kuin keila, jonka mahtava musta keilapallo nimeltä Rakkaus kaataa kumoon. Rakkaus, ei siis rakkaus. Rakkaus isolla R:llä, suuri viitta, johon tavalliset ihmiset eivät voi kääriytyä. Ilmoitin hänelle, että toivon hänen jättävän minut rauhaan, jotta voin edes yrittää eheytyä. Miksi kääntää veistä haavassa, jos ei halua toisen seuraa?

Kaiken lisäksi työpaikkamme on alkanut toden teolla kriisiytyä. Apuun huudetaan milloin luottamushenkilöä, milloin työsuojelua...Kaikki ovat todella väsyneitä ja esimies harrastaa ilkeilyä ja työilmapiirin nakertamista.

Voisin toki vaihtaa työpistettä, mutta menettäisin samalla eräitä kallisarvoisia etuja. Yritän siis kestää. Työntekijät yrittävät täällä tukea toisiaan, tosin jotkut ovat riidoissa, mutta sellaistahan se on kaikkialla. Ikävä kyllä.

Erotilanteessa viha ja suru vuorottelevat. Kun tilanne käy ylivoimaiseksi, otan lisää lääkkeitä. Kun viha valtaa mielen, yritän ajatella rakastavia ajatuksia. Joka välissä soittelen terveysasemalle, mutta numero on aina varattu. Yritin myös yksityistä terapeuttia, mutta puhelinvastaaja ilmoitti, että juuri nyt ko. henkilö ei voi ottaa uusia potilaita. No, kaipa sitä ennemmin tai myöhemmin jonnekin pääsee.

"Vain terve jaksaa tällä tavoin sairastaa." Niinpä.

Kaikesta huolimatta: rakkautta on. Ehkä puhun siitä nyt mieluiten pienellä kirjaimella. Ettei tulisi haukattua liian suurta palaa kerralla.

Kaaos työpaikalla syvenee. Työntekijät yrittävät kaikkensa, mutta vauhtia ja tehokkuutta vaan ei voi loputtomasti kasvattaa. Lisäksi työntekijätkin ovat ihmisiä, joille sattuu tapaturmia, tulee kriisejä, omaisia kuolee... Meillä on kaikkea tätä ja yritämme lohduttaa toinen toistamme.

Vihan tunteet ovat nyt vaihtuneet väsymykseen. Arjen hallinta on tällä hetkellä päällimmäisenä. Miesystäväni lähettelee pitkiä ja sekavia viestejä, joista ilmenee, ettei kaikki ole hänelläkään kohdallaan.

Mieluiten tekisi hänen kanssaan välirauhan. On niin raskasta olla riidoissa ihmisen kanssa, jota kuitenkin rakastaa. Mutta nyt on maltti valttia ja asiat kypsyvät päätökseen moratoriossa (määräaikainen pidättyminen joistakin teoista, lähde: Pienehkö sivistyssanakirja). Nyt on tärkeintä pysyä itse koossa.

Lääkäriaikakin löytyi viimein. Menee viikkojen päähän, mutta menköön. Olenpahan ainakin yrittänyt. En tiedä, voiko lääkäri tehdä mitään hyväkseni, mutta sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki aseet sallittuja.

Pyhä Sota on sotaa ihmisen sielussa... jos yksilö antaa vihalle vallan, hän tuhoaa itsensä. Jos kansa tekee samoin, se johtaa sotaan ja joukkomurhaan, ja näistähän me koko ajan luemme ja katsomme tv-kuvaa. Kärsimys on suhteellista. Libyan tilanteeseen verrattuna minä ainakin elän lintukodossa.

Perusongelma on edelleen ratkaisematta. Kuinka purat vihan satuttamatta muita? Miten se tehdään turvallisesti? Viha on voimakas tunne, joka vaatii voimakkaan purkautumiskeinon!

Hei Etsijä-- oletpa todellakin etsijä. Ihan hengästyttää!

Minä olen ajatellut monia samoja asioita. En todellakaan pysty neuvomaan sinua työpaikkasi asiassa - itse teen keikkahommaa ja olen "luopunut" pikkuhiljaa niistä kaikista työpaikoista joissa koen työilmapiirin vuoksi "ahdistusta" - ja jos joku uusi paikka osoittautuu tällaiseksi yritän hokea itselleni että "ole ulkopuolinen": eli pyrin ajattelemaan pelkästään ammatillisesti vailla tunteita.

Vihasta vapautuminen on haastavaa! ... Ja ennakkoluuloista .... monen "tosiuskovan" on myös vaikea toimia julkilausumallaan tavalla.
: Minulla on alkoholiongelmainen ystävä jota autan parhaani mukaan, "keksin tekemistä" ja kuskaan a-klinikalle ja milloin minnekin , jotta hän parhaansa mukaan pystyisi edistymään alkoholisminsa hoidossa..... Juuri tällä viikolla menimme kauppaan ja kaupan ovella ... kuinka sattuikaan ... vastaan tuli naapurini: eläkkeellä oleva rovasti, hän käänsi äkkiä katseensa pois kun tulimme lähes vastakkain. Tämä ei ollut ensimmäinen samantapainen tilanne.

Usko voisi olla todella hyvä "resurssi" kun muistaisi pitää mielessä sen henkilökohtaisuuden : kuinka meidän tulee miettiä ensisijassa omaa käytöstämme toisia kohtaan, eikä toisinpäin.

Poimitaan vaikka sellainen ajatus: "tee toiselle niinkuin haluat itsellesi tehtävän" se sama ajatus tunnetaan Kung fu Tselaisuudessa, buddhalaisuudessa , juutalainen rabbi on lausunut sen jo ennen Jeesusta ja tietenkin näissä kristillisissä uskonnoissa on siis kyse filosofisesta ajatuksesta jonka useat ovat huomanneet ihmiselle itselleen hyväksi toimintatavaksi.

Rauhoittuminen - ja todellakin asian jonkinaikainen välttely - kai auttaa - saa ikäänkuin etäisyyttä. Mutta sinun kohdallasihan tämä ei oikein onnistu kun sinua "pommitetaan".
Voisitko kokeilla että teet kännykkääsi valmisviestin jonka lähetät aina takasin: aina saman viestin, että exäsi huomaa ettet lue viestejä. Vaikka " loukkasit minua syvästi, en halua lukea viestejäsi. Ystävällisesti Minä"

Vapautta! 🙂👍

Kiitos Dies Nafastus,

hyviä ajatuksia. Mahtavaa, että jaksat auttaa alkoholiongelmaista ystävääsi. En todellakaan harrasta uskon pakkosyöttöä, vaan yritän keskustellessani löytää toista tukevan lähestymistavan ja vedota juuri hänen arvoihinsa, erityisesti jos koetan auttaa toista hänen ongelmissaan. Rajanveto ei tietenkään ole aina helppoa.

Tuo mainitsemasi ohje: "Kohtele toista niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan" tunnetaan myös nimellä Kultainen sääntö, ja se on todella hieno elämänohje. Muistakseni Jeesuskin kehotti rakastamaan Herraa, sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistäsi kuten itseäsi. Lauseen jälkiosasta voidaan tosiaankin johtaa tämä kultainen sääntö. Ikävä kyllä, sitä ei aina ole helppo noudattaa.

Elämäni sujui hyvin siihen asti, kunnes eksyin tänään ystävättäreni turvallisessa (?) seurassa paikkaan, jossa me kaikki haluamme käydä, ja kuinka ollakaan, siellä oli myös ex-miesystäväni naisensa kanssa. Näin heidät vain vilahdukselta, mutta sain heti voimakkaan paniikkireaktion. Henki ei tahtonut kulkea, ja juoksin suoraa päätä ulos, vähältä piti etten karannut hankeen sukkasillani. Ystävättärelläni oli todella vaikeuksia ehtiä mukaan.

En siis sairasta paniikkihäiriötä normaalisti. Olen aika rohkean ihmisen maineessa. Mutta olisittepa nähneet tuon naisen voitonriemuisen ilmeen! En voinut olla ajattelematta, mitä tuolle vahingoniloiselle ilmeelle olisi tapahtunut, jos olisin vetänyt käsilaukustani vaikkapa vain leikkiaseen ja ---. No niin, ystävättäreni, itse pitkästä liitosta eronnut ja edelleen suruprosessissa puhui järkeä ja sanoi, ettei mikään mitä sillä hetkellä sanoisin tai tekisin tai olisin voinut tehdä, kannattaisi. Mikään loukkaus, solvaus tai tönäisy ei toisi takaisin mennyttä aikaa, mutta näin raadollinen ihminen on: loukattuna hän haluaa vain loukata, lyötynä vain lyödä takaisin niin lujaa kuin mahdollista. Käsittämättömän raju ja sokaiseva tunne tuo kostonhimo!

Kukapa olisi uskonut pystyvänsä niin hirvittävään vihaan...mutta ystävättäreni ansiosta selvisin tilanteesta. Nyt on pakko vain välttää näitä tilanteita jatkossa. Eli ei tapaamisia, ei viestejä, ei posteja. Ei mitään. Vain rauha ja mielentyyneys.

Ei viiltävää rakkautta, vaan rauhaa ja anteeksiantoa. Päivä kerrallaan mennään eteenpäin.

Parempi paeta paikalta kuin tehdä jotain harkitsematonta. On tekoja, joita ei voi antaa anteeksi ja joista on vahingollisia seurauksia. Pakoreaktio on sallittu, sillä ei vahingoita ketään, ainoastaan suojelee itseään.

joo etsijä!

Tuo kertomasi voitonriemu - siis uuden naisystävän...- on kyllä kummallinen. Kyllähän sellaiseen sortuu itsekin, ei ei minulla miesasioissa kun olen tämän saman kanssa ollut pienen iäisyyden, mutta muussa. Miksi ihmeessä haluaa osoittaa ylemmyyttä ? Kai se on joku "eläimellinen" reaktio. Samallahan myös exäsi varmaan kohotti itsetuntoaan kun näkee molempien reaktiot. No pitää kyllä peruuttaa sanominen, olenhan tässä suhteessa "saanut" tuntea... joskus menin hakemaan miestäni iltatilaisuudesta ja se selkeästi iskemissuunnitelman omaava naishenkilö kihisi kiukusta kuinka kipuilematta mies lähti.... kai se on jokin "omistamisenriemu" vaikkei toista voikaan omistaa.

Mutta hyvä kun pääsit poistumaan tilanteessa 😉 no okei, ehkä vähän epäjärjestyksessä 😳 mutta kuitenkin, ettet ainakaan mitään kohtausta järjestellyt. Tyylipisteet sinulle!

Pikkuhiljaa ja vältellen sietokykyä kasvattaen. Sinullekin varmaan löytyy joku sinua itseäsi varten! Kunhan nyt "kärsii" tämän entisen suhteen luopumisentuskat, että pääsee puhtaalta pöydältä sitten näkemään "mahdollisuudet"

Heippa Dies Nafastus,

niin, voitonriemu on aika klassinen tunne. Voittajan on helppo hymyillä, voitetulla on vähän kurjempaa. Tosiasia on, että nyt olen ainakin väliaikaisesti menettänyt paitsi rakastettuni myös rakkaan yhdistykseni. En voi mennä sellaiseen paikkaan, jossa paniikkihäiriöni laukeaa.

Sinänsä kyse ei ole mistään uudesta ystävästä, vaan näiden kahden henkilön suhde on vanha kuin taivas. Mutta miesystäväni vakuutteli minulle, että he ovat vain ystäviä eikä heillä ole seksisuhdetta.

Lainasin kirjan nimeltä Jätä se. Siitä voinee päätellä, että olen kävellyt klassiseen ansaan. Miesystäväni ei ole koskaan tosissaan halunnut suhdetta kanssani, hän on vain pyöritellyt minua mielensä mukaan.

Kaiken huipuksi jouduin myös työpaikalla silmätikuksi rajusti vaihtelevien mielialojeni takiaa (epävakaa persoonallisuus). Eipä ollut kivaa tuokaan heti seuraavana päivänä paniikkikohtauksen jälkeen. Mutta tällaista on elämä. Terapeutti on edelleen hakusessa.

Näillä mennään, elämään tai kuolemaan.

Viimeisestä Mielenterveyslehdestä luin mielenkiintoisesta tutkimuksesta." Epävakaan persoonallisuushäiriön potilaista 60-80 prosenttia on eräiden tutkimusten mukaan ollut seksuaalisesti hyväksikäytettyjä alle viisivuotiaina (s. 28)."

Hmm. Muistelenpa tässä, että nukuin todella pitkään vanhempieni välissä, mikä oli tietysti nykynäkökulmasta aivan hirvittävä ratkaisu. Isäni hyväili minua öisin kyllä, mikä tuntui kauhealta. Mahdollisesti tapahtui muutakin, kaikkea en muista. Mutta sen muistan, että pelkäsin häntä todella paljon ja toivoin, että hän katoaisi äidin ja minun elämästä. Toiveeni toteutuikin, kun täytin kaksitoista. Hän kuoli yllättäen sydäninfarktiin. Podin huikeaa syyllisyyttä, koska koin olevani isäni murhaaja. Että tällaista minun lapsuudessani. Ehkä sekin sitten selittää jotain, osaltaan.

Luulenpa, että eriasteinen pedofilia on ollut vielä luultuakin yleisempää ainakin silloin, kun asiasta ei vielä puhuttu julkisesti eli omassa lapsuudessani, 1960-luvulla. Mitähän kaikkina niinä aikaisempina vuosisatoina on mahtanutkaan tapahtua? Onneksi näistä asioista puhutaan nykyään paljon, vaikka tutkiminen on toki edelleen vaikeaa.

Oma isäni kuoli jo 1972 ja nyt on kuollut äitikin, joten tunnustukseni ei voi enää haavoittaa ketään. Jotain hyvää siis vanhempien kuolemassakin!

No niin. Työpaikallani on puitu tapaustani. Työtoverini ovat käyneet "ilmaisemassa huolensa" itsetuhoisista ajatuksistani pomolle. Olen keskustellut jokaisen kanssa erikseen, myös pomoni.

Välit pomoon ovat huonot, vaikka nythän hänessä näkyi yllättäen inhimillisiäkin piirteitä. Kaikkein viimeisimmäksi kuitenkin keskustelisin hänen kanssaan, mutta nythän oli sitten pakko. Kerroin lyhyesti, että olen menettänyt kaikki omaiseni ja parisuhde on päättynyt (oliko sellaista koskaan todella, on tässä nyt sivuseikka) sekä katson velvollisuudekseni hoitaa työni ja pitää sanani, varsinkin kun meillä on jatkuva pula osaavista työntekijöistä ja työni on minulle tärkeää.

Kerroin myös, että etsin terapeuttia, mutta eipä ole vielä tärpännyt. Päädyimme siihen, että akuutissa kriisissä on aivan paikallaan pitää sairaslomaa vaikka päivä tai muutama. Kaikilta työtovereiltai pyysin toki anteeksi, ainakin niiltä, jotka olivat paikalla, mutta eihän sille mitään mahda, että nyt on luottamus mennyt.

Ymmärrän heidän reaktionsa täydellisesti.

Sehän tässä vaikeaa onkin: koko ajan näkee silmissään "sen oikean tien", mutta valitsee sen väärän. Tunnen aina sisimmässäni, milloin lipsun oikealta tieltä ja sorrun aggressioihin, harhaluuloihin ja jopa paranoidiseen käytökseen, murha- ja itsemurha-ajatuksiin. Luen jatkuvasti paljon ja yritän jäsentää tilannettani kaiken kirjallisuuden valossa. Keskustelen ihmisten kanssa ja yritän parhaani mukaan auttaa heitä heidän ongelmissaan ja saada uusia näkökulmia omiini. Lääkeannoksianikin olen nostanut.

Enempää en voi tällä hetkellä tehdä.

Olen tietysti hurjan paha ihminen, sellainen, joka yrittää käyttää muita hyväksi...Ymmärrän työtovereiden huolen, mutta kieltämättä nyt tuntuu huomattavasti vaikeammalta puhua luontevasti heidän kanssaan ja olla sydämellinen. Olen käynyt hermoille, käyttänyt ihmisiä hyväkseni kertomalla heille asioita, joita he eivät halua kuulla, helpottaakseni omaa oloani. Miesystäväni syytti minua siitä, että yritin käyttää häntä seksuaalisesti hyväkseni. Rankka syytös. "Et kai vain yritä raiskata minua?" No en, en todellakaan.

Olen huono ihminen, koska hyvä ihminen menee terapiaan ja maksaa siitä, että joku kuuntelee. Ja jos ei ole rahaa maksaa, niin... (tappaa itsensä? ei ei, rukoilee tai jotain. Mitä tahansa.)

Pitäköön miesystäväni vapautensa, jonka impotenssi takaa, toivottavasti. Minä yritän kaikin voimin vapautua tästä taakasta. Sillä on hintansa. En voi mennä rakastamaani järjestöön tällä hetkellä, koska en kestä nähdä exää ja hänen "neitsytvaimoaan" yhdessä.

On hyvin ylevää rakastaa koko ihmiskuntaa ja elää "puhtaasti", mutta minusta hellyydessä ja seksuaalisuudessa ei ole mitään likaista. Rakastamani mies ei halunnut minua ja yritän vapautua rakkaudesta. Ja antaa anteeksi.

Se on vaikeaa, mutta kai toki mahdollista. Vihasta voi vapautua. Miksei sitten rakkaudestakin?

Eipä vihasta niin vaan vapauduta. Itse asiassa olen ollut aika vihainen nyt myös työtovereilleni. Enpä olisi uskonut heistä sitä, että he kantelevat minusta pomolle. Tarvitsen aikaa tämänkin asian sulattelemiseen, vaikka tietenkin ymmärrän heitäkin.

Lisäksi säpsähdän aina välillä, kun luulen väkijoukosta erottavani tämän vihatun naisen hahmon.

Eli suomeksi: paranoidinen oireistoni on siis lisääntymään päin. Ikävää. Ulkoisesti olen aivan kunnossa ja työt sujuvat. Mutta ajatukset ovat mitä ovat.

Päivän kysymys: onko tämä normaali reagointia stressitilanteessa vai olenko oikeasti sekoamassa?

Ikään kuin minussa taistelisivat tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, josta jälkimmäistä kaikki pelkäävät. Ehkä miesystävänikin jätti minut juuri sen takia. Siis, omien sanojensa mukaan, olin yrittänyt vietellä hänet ja uhkaillut itsemurhalla.

Se kuulostaa aivan siltä kuin olisin yrittänyt kiristää seksiä sillä uhalla, että jos en sitä saa, tapan itseni. Ei se ihan niin mennyt. Tunsin oloni epätoivoiseksi, koska vaistosin, ettei hän halua minua. Varmasti se perusdepressio siinä pohjalla kulki, ja surutyö äidin kuolemasta, joka kestää vielä pitkään. Ja omat kokemukseni koulukiusattuna olemisesta, jotka aktivoituvat aina vihamielisessa ryhmässä salamannopeasti. (Paranoiaa vai reaktiota?)

Siis ihan oikeasti: kyllähän tämä maa on täynnä miehiä, jotka haluaisivat seksiä jonkun naisen kanssa. Mutta sitten alkaa olla niitä vaatimuksia: pitäisi olla nuori, kaunis, iloinen ja hyvä takapuoli. Ja ties mitä kaikkea.

Tohtori Jekyll minussa etsii edelleen sielunkumppania, sivistynyttä, lämmintä, älykästä ja henkevää miestä. Taitaisi olla helpompi taikoa rauha Lähi-Itään. Sitä paitsi minä onneton rakastan tuota eunukkia edelleen. Kirottu rakkaus!

Eikä kukaan Jekylliin rakastunut taatusti halua tutustua Mr. Hydeen...No, onneksi joku terapeutti on taas vastannut sähköpostikyselyyni. Katsotaan nyt, tuleeko edes siitä mitään. Pakko tässä on jotain tehdä, ettei olo mene vielä pahemmaksi.

Mutta ihana kevät! Linnut laulavat, on lämmintä, lumi sulaa silmissä ja ihmiset ovat iloisia. Onhan sekin jotain. Ja sunnuntaina on luvassa vaaliviihdettä... sen jälkeen alkavatkin sitten leikkaukset.

Paljon kurjaa voi olla tiedossa minullekin ja monelle muulle. Mutta en jaksa surra kaikkea tänään. Nyt mietin, miten pystyn kohtaamaan nuo petollisest työtoverini ja miten yhteistyö tästä eteenpäin sujuu. Oli turmiollista edes vilauttaa yöpuoltaan kavereille. Parempi olisi ollut pitää sairaslomaa. Mutta en halua epäluotettavan työntekijän mainetta, vaikka epävakaa olenkin.

Koskaan ei ole hyvä. No, ehkä exäni on nyt sitten onnellinen, kun on päässyt eroon pahasta noidasta. (Miksei saduissa koskaan kerrota, miten sen ilkeän noidan kävi? Ehkä hän tuhoutui omaan pahuutensa. Käyköhän minullekin kerran samoin?)

Ihanaa, vihdoinkin kevät! Aika on mennyt kuin siivillä siivotessa sisällä ja ulkona. Olen laittanut parveketta kesäkuntoon ja istuttanut kukkia. Kasviharrastus on minulle uusi, aloitin sen vasta äitini kuoleman jälkeen, mutta siitä on ollut paljon iloa.

Kasvien kanssa puuhaillessa vihan tunteetkin laimenevat. Jos vaan vältän näkemästä exääni, pärjään kyllä. Tilalle tulee aina jotain muuta. Totta kai vieläkin mielessä pyörii ajoittain kauhistuttavia ajatuksia, mutta nyt osaan jo iloita kaikesta kauniista, mitä maailmassa on.

Työtoverieni kohtaaminen tuntuu vähän ongelmalliselta. Jälleen kerran pitäisi venyä siihen kuuluisaan anteeksiantoon.

Tänään on kuitenkin palmusunnuntai ja pääsiäinen on täynnä mukavia hengellisiä tilaisuuksia. Jos valitsen menoni oikein, onnistun varmasti kiertämään ei-toivottujen henkilöiden tapaamisen. Vähän spekulaatiotahan se vaatii, koska jos heidät vain jossain yhdessä näen, on pakko paeta paikalta vaikka kesken messun.

Mutta nyt menen suurempiin tilaisuuksiin, sellaisiin, joissa käy paljon ihmisiä eikä kohtaamisvaaraa ole. Onneksi on valinnanvaraa! Jos ei katso taaksepäin, vaan pysyttelee vain tässä hetkessä, kaikki on hyvin.

Sain viimeinkin haastatteluajan. Vaatii melkoista mielenterveyttä jaksaa tässä byrokratia viidakossa. En edes kysynyt, paljonko käynti maksaa, kun alkavat vaihtoehdot olla jo aika vähissä. Jonnekin on pakko päästä, jotain on pakko tehdä.

Epävakaasta persoonallisuudesta löytyy kaikenlaista tietoa ja myös epätietoa netistä. Epävakaa persoona, jos se nyt sitten on edes oikea diagnoosi, tuntuu olevan todella epämiellyttävä henkilö. Onneksi minun asiani ei ole tehdä kenestäkään diagoosia, ei edes itsestäni. Luulenpa, että minussa on paljon myös huomionhakuisen narsistin piirteitä. Lohduttaudun luulemalla, että tyyppi lienee yleinen esiintyvissä taiteilijoissa.

Jos näitä persoonallisuusasiantuntijoita on uskominen, ei ole paljon toivoa, koska olen jo keski-ikäinen. Ehkä kuitenkin olen näistä harharetkistäni jotain oppinutkin. Rakkautta ja edes sitä minimaallista annosta hellyyttä, josta sain hetken nauttia, tämä älyllinen spekulointi ei tietenkään tuo takaisin.

Tulee mieleen se vanha Patsy Clinen biisi She´s Got You:

"I´ve got your pictures
that you gave to me,
and they´re still signed: "With love",
just as it used to be,
the only thing diff´rent,
the only thing new,
I´ve got your picture,
She´s Got You. "

Niinpä niin. Minulla on filosofiani, kirjani ja analyysini, mutta toisella on rakkaani. Nyt nähdään, miten paljon filosofia ihmistä lohduttaa!

Epävakaasta persoonallisuudesta vielä:
LL Maaria Koivisto siitä kirjoittaa Itsehoito-oppaassaan mm. näin:

"Arvottavilla ja tuomitsevilla ajatuksilla on taipumusta tuottaa voimakkaita ja tuskaa lisääviä tunnereaktioita Kun voit ainoastaan panna merkille omat ajatuksesi, tunteesi ja reaktiosi tilanteesta, olivatpa ne mitä tahansa, sinun on mahdollista tarkastella niitä hieman etäämpää. Silloin ne eivät useinkaan saa niin musertavia mittasuhteita."

Hän kirjoittaa myös tietoisesta läsnäolosta, siis samoista asioista, joista olen kuullut muualtakin...mutta olenpa huono tuossakin. Arvottavissa ja tuomitsevissa ajatuksissa sen sijaan olen tosi haka!! Ja siinä musertumisessa.

No, enpä ole yksin. Jotkut epävakaan ystävät kestävät, toiset eivät. Miesystäväni lähti, mutta hänhän olikin lähdössä kaiken aikaa, jonkun toisen luo hän oli aina lähdössä.

Elämä vaikeaa, kuolema helppo. Vai onko sittenkään? Useimmat ihmiset tarrautuvat kuitenkin elämäänsä kuoleman jo kolkuttaessa ovelle, ja heitä kutsutaan taistelijoiksi. Kaikkein surkeinta, alinta kastia ovat tietysti ne itsemurhalla uhkailevat, siis sellaiset kuin minä. Mutta miksi he sitten tekevät niin? Koska epätoivo valtaa mielen ja uhkaat rusentua sen alle...kuoleman virvatuli houkuttelee, mutta kun pääsee lähemmäksi, se jo sammuu.

Kaiken takana on Valo, josta kuolema on vain kalpea heijastus.

Löysin mukavan ja pätevän tuntuisen terapeutin lopulta netistä ja kävin tapaamassa häntä. Ei ole helppoa tiivistää kaikkea kokemaansa yhteen tunnin keskusteluun, mutta ihmeen hyvin se sujui. Heti tuntui paremmalta. Pelkästään se tunne siitä, että on joku ammatti-ihminen, johon voi ottaa kontaktin vaikka s-postilla, jos alkaa tuntua taas hirvittävältä, auttoi minua.

Olin myös tyytyväinen siihen, että hän ymmärsi, että vaikka olenkin nyt paremmassa kunnossa, olen ollut masentunut elämässäni monta kertaa, ja seurantaan on siis olemassa hyviä perusteita.

Muutenkin olen ollut iloisempi ja tasapainoisempi. Aurinko paistaa ja pääsiäinen on edessä. Jonain vuosina olen alkanut itkeä tihuuttaa vain siksi, että pääsiäinen tulee ja olen kokenut itseni väsyneeksi ja yksinäiseksi. Nyt tuntuu, että kaikenlaista menoa ja tekemistä on yllin kyllin, hyvä kun puoletkaan ehtii tehdä suunnittelemistaan asioista. Eli kaikki on vaihteeksi siis hyvin, kunhan en vain ajattele kipeitä asioita kuten parisuhteisiin, rakkauteen tai seksiin liittyviä juttuja, vaan pysyttelen visusti mukavuusalueellani eli muissa asioissa.

Uuden parisuhteenkin aika voi vielä tulla, mutta se ei ole nyt. Nyt on Pääsiäinen ja ihan kohta Vappu. Ja kevät on täällä, miten upeaa sen onkaan pitkän ja näännyttävän talven jälkeen! Voi pukeutua kevyemmin ja oleskella ulkona. Kaikki tuntuu helpommalta. Tietysti tulee raskaita hetkiä, mutta nyt tuntuu, että kaikesta voi taas selvitä. Hauskoja pyhiä kaikille! 🙂

Pääsiäinen sujui ihan mallikkaasti, kunnes sain exältäni ivaa tihkuvan pääsiäistoivotuksen, jossa minua teititeltiin edelleen ja muistuteltiin hänen olevan vain yksi miljardeista ynnä muuta paskaa.

Koska harvemmin jään täysin toiseksi verbaalisissa mittelöissä, vastasin takaisin samalla mitalla, niin pirullisesti kuin vain osasin (ja kyllä minä osaan!) Ei se oloani helpottanut, päinvastoin. Kun tapasin erään yhteisen tuttumme, murruin ja itkin kuin hullu. Nyyhkytin myös, etten tiedä, miten selviän ensi juhannuksesta, jolloin hän tietysti kutsui minut oikopäätä luokseen maaseudulle. No, saa nyt nähdä mitä teen, juhannukseen on vielä paljon aikaa.

Ensin on Vappu (töissä!) ja Äitienpäivä (käyn viemässä kukkia äitini haudalle, ratkiriemukasta sekin).

Olin myös pääsiäiskutsuilla. Neljä seurustelevaa tai naimisissa olevaa paria ja minä ainoa yksinäinen. Vekkulia! En ollut oikein seurusteluvireessä ja poistuin pian. Nyt menen vielä toiseen messuun, yhdessä kävin jo aamulla. Ehkä siellä tulee vähän iloisempi olo.

Eihän sille mitään voi, että niin moni asia muistuttaa rakkaudesta, jota ei enää ole. Jopa lintujen laulu! Kaikesta kauniista tulee exä mieleen, ruoista, kukista, musiikista... Kaikki tekstiilieni värit, joita valitsin hänen häntä miellyttääkseni, herkut, joita taiteilin hänen kielensä iloksi, häntä oletettavasti kiinnostavat kirjat, jotka sijoitin hyllyssä silmän korkeudelle...Nyt olen vain minä ja suru, josta on selvittävä.

Radiosta tuli tuttu kappale, Winterreisea, jota itsekin olen esittänyt. Siinä kertoja suree rakastettuaan, joka on hänet hylännyt ja kääntyy puron puoleen, josta tulee lopulta hänen viimeinen leposijansa. Kuinkas sattuikaan:

" Ach, Bächlein, liebes Bächlein, du meinst es so gut,
ach Bächlein, aber weisst du, wie Liebe tut...
Da unten, da unten, die kühle Ruh´,
ach, Bächlein, liebes Bächlein, so singe nur zu..."

(Eli puroseni, rakas puroseni, sinä tarkoitat kyllä hyvää,
mutta tiedätkö, rakas puroseni, mitä rakkaus ihmiselle tekee.
Siellä pohjalla, tuolla pohjalla on viileä rauha,
oi puroseni, rakas puroseni, laula sinä vain, jatka lauluasi..)

Tänään kuulen tuulen kuiskeessa taas sen puron hienon, viekoittelevan laulun: tule tänne, täällä on sinun kotisi...Mutta elämä jatkuu. Kai sen on vain jatkuttava.

Tulee uusia päiviä, uusia rakkauksia. Mutta puro ei lakkaa virtaamasta. Jonain päivänä se vie minut kotiin.