"lainaus: vihaisuus tai katkeruus. Yksinäisyys. Uuvuttavaa. Kun tajuaa että ei ole kenellekään paljon mitään. Siis sitä vähän enemmän, tarkoitan. On lähinnä mukava tuttu tai kiva kaveri. Yksin sitä on kotona ellei nuku, harrasta tai ole töissä. Ajattelee, että mikäs tässä. Asiat hyvin. Tyhjää vain, pyörittää arkea ei minkään takia. Tyhmää valitusta, ajattelen useimmiten. Toiste tuntuu aika pahalta. Ajattelen, että sama se mitä teen tai olen tekemättä, yksin aivan joutavaa. Ei se kosketa ketään."

Koen ajoittain samoin, ja jokainen meistä tuntee välillä elämänsä tyhjäksi ja tarpeettomaksi. Sitä on hyvä välillä pohtia, mutta siihen ei saa jäädä. Loppujen lopuksi ei meitä täällä elämässä kukaan viihdytä, on itse oltava aktiivinen ja etsittävä oman elämän tarkoitus ja ne asiat jotka kannattelevat eteenpäin.

Jos kaipaat sosiaalista elämää, niin voisitko nykyisten harrastustesi tiimoilta tehdä jotain joka antaisi lisää "virtaa" ja mukavia ihmissuhteita. Tai etsiä jotain aivan uutta harrastusta, listaa kaikki mikä saattaisi kiinnostaa ja selvitä voisitko kokeilla niistä jotain. Mene vaikka tanssikurssille, tanssitaitoinen mies ei takuulla ole yksinäinen.

"Elämän tarkoitus on ikävän karkoitus" ei se liene sen kummempaa.
Olen huomannut että siten pärjää pienemmillä suruilla, ja olen jaksanut eteenpäin - iloisemmalla mielellä.

Hmmm... Sulla on siis ikäänkuin kaikki hyvin, paitsi...

Moni uskovainen sanoo, ettei koe itseään yksinäiseksi. Ja lisäksi uskonto tarjoaa suurta kertomusta, jonka osaksi uskovat itseään mieltävät. Moni heistä kokee, että heidän elämällään on tarkoitusta ja kaikilla teoillaan suurempaa merkitystä.

Oisko aika? 😉

Perustelen: jos koet, että sulla on kaikki muu paikallaan paitsi se, että asut yksin, eikä ole ketään, kuka lisäisi merkitystä sun ahkerointeihisi, niin tuskin mikään terapeutti tai virtuaalinen nettiyhteisö voi sua siinä auttaa. Eihän se sellaisenaan ole mikään mielisairaus tai vastaava. (voihan yksinäisyys johtua psyykkisistä ongelmista, mutta sinä et niistä kerro, joten en voi tietää)

Seuraavassa on mun pari vuotta sitten kirjoittamani runo. Luulen, että se on melko hyvä todiste, että ymmärrän sua.

Äänetön huuto tai hiljaista pohtimista

Sä et vissiin välitä musta
Olen keksinyt alun ja lopunkin kai.
Turhaan elämä mennyt on kyllä
tullevaisuuskin on musta vain.

Tyhmä niin olin, kun luotin toivoon.
Kuka voi unelmaa koskettaa?
Näyt ja unelmat ja myös toivot
ovat niin irrallaan maailmasta.

En ole tärkeä tai edes kiva
Kukaan ei järjestä elämäänsä
sen mukaan, mitä mä teen taikka sanon;
miksi en sais muka kiroilla?

Kukaan ei mieti, miten mä voin
eikä järjestä omia juttujakaan,
jotta voisi kanssani mun
kääntää vaikkapa Raamatun.

Olen jo varmasti ansainnut selvästi
ainakin sata rangaistusta
lähestymiskieltosi rikkomisesta:
kuka nyt odotta tällaist kohtaloa!

Toisilla ystävät on taikka vaimot,
joita ne pistää edelle mun.
Saan koiran tavoin tyytyä vain
toisten pöydilt tippuvaan ruokaan.

Ketään ei kiinnosta, onkohan mulla
tarpeeksi valkoista paperia,
jota niin kaipaan vessassa kyllä,
eikä valittaminen mitään auta.

Ja vaikka kuolisinkin, niin yksi
ihan vain yksi ihminen on,
joka minua kaipais ja kasvojaan pyyhkis
ja minun äitihän hän on.

Häntäkin kohtelin kaltoin ja pahoin
Häntäkin kohtaan olin niin kelvoton.
Ei must oo selvästi hyötyä
maailmalle, mistä vain katselkoon.