Tiedän kokemuksella, että parisuhde voi tuoda onnellisuutta ja katottaa masennuksen, mutta se voi tuoda myös paljon tuskaa. Kuitenkin olen sitä mieltä, että se kannattaa. On ihana tunne, että joku välittää/ajattelee minua, ja minä voin tehdä saman hänelle. Minulla itselläni ei ole nyt puoleen vuoteen ollut suhdetta ja olen jo itsekkin aika läheisyyden kaipuussa. En tietenkään tiedä miltä tuntuu olla koko elämä ilman rakkautta, mutta sen tiedän, että rakkautta kannattaa tavoitella.

Mielestäni elämässä suunnan ja identiteetin löytäminen yksi meitä kaikkia koskettava asia. Tämä voi muuttua ja arvot vaihtua ajan kanssa, mutta mielestäni eniten suuntaa antaa kokemukset. Mutta miten masentunut ihminen jaksaa kokeilla mitään? Siihen päälle on saattaa olla vielä rahalliset ongelmat.
Itse olen löytänyt "itseni" ja tiedän mitä haluan elämässä, nämä asiat tajusin kokemuksien kautta. Löysin itselleni arvot ja suunnan mitä kulkea. Tähän minulla meni koko teini-ikä, mutta nyt tiedän ne asiat joita haluan elämääni.

Se ettei tiedä sitä "omaa" alaa on mielestäni todella yleistä. Harva käy työssä sen työn takia. Tähän voisin vain heittää, että kannattaa hommata työ joka on helppoa ja siitä saa hyvän toimeentulon. Harvoille työ on muuta kuin rahaa.
luaisi taas olla onnellinen.
Tuo urheilu ja kodin siivoaminen tuntuu myös aika tutulta. Minä sentään olen ryhtynyt urheilemaan sillä se tutkitusti parantaa mielialaa. Urheilu on siis keino taistella masennusta vastaan. Oloni on parantunut sen johdosta. Aloitus tuntuu mahdottomalta, mutta suurin motivaatio varmaan kumpuaa siitä, että haluaisi olla taas onnellinen. Minä olen yleensä aika siistä ihminen ja pidän järjestyksen yllä, mutta perusasiat kuten imurointi yms. viivästyy aika lailla.

No mielestäni olet sisukas, koska olet taistellut jo pitkään. Pelkkä se , että olet vielä jotenkin kiinni työssä ja et ole tehnyt itsemurhaa kertoo halukkuudesta elämään. Ei sitä kannata vähätellä.

Muista, on myös ihmisiä (myös miehiä), jotka pystyvät hyväksymään vikasi ja keskittymään hyviin puoliisi. Ihmiset yleensä keskittyy toisissa vikoihin ja ne nousee pintaan ja pinnallisiksi asioiksi. Minä kuitenkin uskon, että kokonaisuus ratkaisee meissä kaikissa.

Ja Sonrisa, ihan hyviä pointteja, olen törmännyt tuohon auttamisongelmaan parikin kertaa. Ihmiset eivät halua kuulla kuin sen odotetun asian. Mutta tämäkin on henkilökohtaista.

Minullakin oli ennen paineita ja hävetti mennä psykiatrille juttelemaan, mutta heti ensimmäisen kerran jälkeen olo oli todella helpottunut. Heille maksetaan meidän ymmärtämisestä ja heillä on kokemus monenlaisesta ihmisestä. Sanoisin, että kannattaa olla täysin avoin siellä. Minua ei ole viety edes laitoishoitoon tai pakotettu syömään lääkkeitä, vaikka olen kertonut avoimesti itsemurha ajatuksistani. Voin myös kertoa omia ajatuksia ilman, että niitä tuomittaisiin, kuten ystävät ja vanhemmat tekevät. Samalla olen keskustellut jopa kaksi tuntia moraaliasioista yms. Mielestäni se on mukavaa.

Ja sitten vielä uskon, että ihmistä pystyy rakastamaan vaikka hän ei itse rakastaisikaan itseään. Tuo toisen rakkaus saattaa palauttaa sen kaipaaman itserakkauden ja itsetunnon. Ainut ongelma on, että yleensä ihmiset eivät tunne vetoa sellaisiin, joilla on heikkoitsetunto. Mutta minä tiedän, että jos tälläiseen ihmiseen näyttää välitystä ja rakkautta, hänen itsetuntonsa voi kohota "normaaliin" ja henkilöstä tulee elovoimaisempi.

Sonrisa:
kuulostaa todellakin tutulta 🤔. Siis teen todellakin kaikkeni työntääkseni kaikki auttajat pois. Ja mitä helpommin saan työnnettyä pois, sen huonompi olo minulle tulee. Odotan juurikin sitä, että joku olisi niin jääräpäinen, että vastusteluistani huolimatta vähän "väkisinkin" vaatisi saada auttaa. Ai miksi? En ole ihan varma, mutta luulen, että tällä tavallaan "testataan", että olen oikeasti jollekin tärkeä... Onhan tämä aika hölmö ajatuskuvio. Mutta mun on vaikea uskoa ihmisten sanomisia, jos joku sanoo minun olevan hänelle tärkeä, niin en usko sitä. Se on vaan sanahelinää. Mulle tulee sellainen olo, että sillä ihmisellä on jotain taka-ajatuksia, hän haluaa saada minut tekemään jotain tmv. Koska eihän kukaan voi minusta välittää.

Terapia on mulle tavallaan "viimeinen mahdollisuus", koska en voi rasittaa enää läheisiäni enempää. Huomaan, että se on alkanut vaikuttaa ihmissuhteisiini, että puhun näistä asioistani ja huonosta olosta. Ilman terapeuttia olisin joko täysin yksin ajatusteni kanssa tai sitten ajaisin viimeisetkin ystävät ja läheiset pois ympäriltäni. Terapeutille on myös parempi puhua, koska en siten loukkaa ketään, eikä tarvitse murehtia miten tämän ja tämän asian sanominen vaikuttaa siihen miten minuun suhtaudutaan tai keskinäisiin väleihimme tmv. Onhan terapeutille puhumisessakin tosiaan asioita, jotka mieleni kyseenalaistaa (juuri tuo työkseen kuunteleminen yms) - voinko luottaa terapeutin sanoihin esimerkiksi kun hän yrittää saada itsetuntoani paranemaan. Olen hirvittävän kriittinen. Mutta kaikesta huolimatta olen kokenut tämän terapeutin kanssa kaiken kyllä positiiviseksi avuksi. Aikaisempien terapiakokeilujen kanssa ei ole kylläkään ollut niin - kyllä siinä pitää löytää "itselle" sopiva henkilö. Ja se voi olla aika raskas tie. Ja olikin.

Kiitos Sonrisa viestistäsi, herätti ajatuksia kyllä 🙂. Ja meni analyysisi aika nappiin 🙂👍.

degard:
Kiva kuulla, että olet löytänyt jo teini-iässä sen mitä haluat elämältäsi! Aika mahtavaa (ja aika kadehdittavaa samalla)! Kuulostaa siltä, että sinussa on aika paljon voimaa, jos pystyt noin hyvin toimimaan järkesi mukaan - esimerkiksi vaikkapa tuon liikunnan suhteen. Itsekin tiedän tasan tarkkaan, että tanssiminen tekisi minulle todella hyvää - olen nauttinut siitä aina ihan hirveän paljon ja se tekee oloni fyysisesti hyväksi. Mutta en ole vielä pystynyt ylittämään tätä lähtemisen estettä 😟. Näen itseni jollakin tanssitunnilla niin rapakuntoisena huohottaen ja kun venytellään, kaikki muut taipuvat normaalisti, ja minä ainoana erotun joukosta. Tunnen sen häpeän niin konkreettisena jo ennen kuin edes menen sinne tanssitunnille, että on vielä täysin ajatuksen tasolla tämä... Mutta viime aikoina olen yrittänyt hiukan silloin tällöin kohottaa kuntoani yksin kotona liikkuen.

Olet myös onnellinen, jos olet elämässäsi saanut paljon rakkautta - ja sitä varmasti saat myös jatkossakin! Ja kyllä, olen samaa mieltä kaikista noista rakkauteen ja rakastamiseen liittyvistä väitteistäsi. Mulla on kummallinen suhde rakastamiseen: en oikein ymmärrä sitä, miten joku voi rakastaa pyyteettömästi toista (etenkään siis mies naista). En oikein osaa selittää miksi minusta tuntuu tällaiselta.

Ja tuohon oman alan löytämiseen: tiedän, että monet käyvät töissä vaan rahan vuoksi. Itse en pysty hyväksymään itselleni sellaista elämää. Voin käydä töissä rahan vuoksi väliaikaisesti, mutta en loppuelämääni.. Oikeastaan se mitä tavoittelen, on se, että työ olisi yhtä mielekäs osa elämää kuin vapaa-aikakin. En missään nimessä halua viettää elämää, jossa päivästä nukun 8 tuntia, 8 tuntia käyn jossakin työssä hampaat irvessä ja sitten lopusta 8 tunnista puolet menee kaikkeen pakolliseen elämän "ylläpitoon" (pyykinpesu, kaupassa käynti jne). Mitä jää jäljelle? Ehkä noin 4 tuntia 24:stä aikaa elää ja tehdä jotain mitä haluaa (ja jotka usein on ehkä niin väsynyt kun tekee koko päivän asioita, joista ei nauti)? No thanks. Kyllä sen kaiken muunkin ajan pitää olla pääsääntöisesti mielekästä ja jotain, mitä tekisi vaikka ilman palkkaakin. Ei tietenkään aina voi tuntea noin, mutta haluan tehdä jotain mihin minulla on muutakin motivaatiota kuin raha.

Huoh, aika vuodatusta 🙂.... Nyt väsyttää ihan hirveästi. Pitää mennä keittämään kuppi kahvia!

Kun tulet onnellisemmaksi niin tuo kynnys urheiluunkin helpottuu. Tämä ei välttämättä ole helppoa, mutta minä haluasin ainakin auttaa sinua. Ajattelet ainakin samalla tavalla elämästä kuin minä. Totesit, että kukaan ei voi välittää sinusta ilman taka-ajatuksia, no minulla on kaksi: haluasin saada sinut hymyilemaan ja uskomaan elämään.

Haluan sinulle hyvää, koska uskon, että voin auttaa sinua. Minulle tulee itselleni parempi olo jos joku haluaa vastaanottaa tukeni.

En ole menettänyt vielä omaa uskoani rakkauteen, mutta vaikeaa se on. En ole todellakaan varma löydänkö sitä tunnetta enää. Voi vain toivoa. Tuntuu, että joka päivä luen jostain masentavaa muista ja heidän suhteistaan tai sitten näen katkeria ihmisiä jotka ovat menettäneet jo toivon. Haluasin niin kovasti uskoa siihen ihanuuteen. Sen haluan vielä sanoa sinulle, että välitän suhteissani koko naisesta, enkä vain seksistä. Haluan suhteissani sitä, että nainen olisi onnellinen kanssani ja minä hänen. Haluasin juuri nähdä sen aidon hymyn hänen kasvoillaan, että hän nauttii seurastani. Haluasin myös vielä katsoa häntä palavasti silmiin ja sanoa hänellä, että rakastan häntä ilman, että pelkäisin hänen vastaustaan. Siinnä on unelma jota tavoittelen.

Sehän olisi aivan ihanaa jos löytäisi sen ammatin johon olisi intohimo. Minä olen koittanut katsella, mutta oikeasti sellaista ammattia jota kohtaan tuntisin palavan intohimon, ei ole. En haluasi tehdä mitään, mutta pakko. Tuon perusteella valitsin itselleni uran, jossa on hyvä palkka ja hyvät työ olosuhteet. Tosin olen vielä kaukana valmistumisesta niin en tiedä mitä elämä tuo, mutta minulla on aika hyvä suunta 🙂. Ymmärrän myös hyvin tuon aika logiikan, mutta yhteiskunta vähän pakottaa meidät olemaan sen kahdeksan tuntia töissä. Aina voi nauttia viikonlopuista 🙂.
Minulle riittäisi onnellisuuteen se, että tulisin töistä perheeni luokse ja viettäisin heidän kanssaan sen pari tuntiakin päivässä, tosin tuo perhe pitäisi ensin luoda 🙂. Omaa aikaa ei siis todellakaan olisi paljoa, mutta kuitenkin sitäkin joskus. Tuollaisessa kiireisessä elämässä osaisi nauttia niistä yhteisistä hetkistä ja siitä omasta ajasta. Osaisi varmaan myös arvostaa vapaapäiviä enemmän.

Dolorous, jos haluat vielä tukeani niin juttelen sinulle mielelläni. 😉

Minäkin olen jo monta vuotta miettinyt, mitä haluan tehdä työkseni. Ihan samasta syystäkin vielä. Tämä sopisi täydellisesti minun sanomakseni: "Itse en pysty hyväksymään itselleni sellaista elämää. Voin käydä töissä rahan vuoksi väliaikaisesti, mutta en loppuelämääni.. Oikeastaan se mitä tavoittelen, on se, että työ olisi yhtä mielekäs osa elämää kuin vapaa-aikakin. En missään nimessä halua viettää elämää, jossa päivästä nukun 8 tuntia, 8 tuntia käyn jossakin työssä hampaat irvessä ja sitten lopusta 8 tunnista puolet menee kaikkeen pakolliseen elämän "ylläpitoon" (pyykinpesu, kaupassa käynti jne). Mitä jää jäljelle? Ehkä noin 4 tuntia 24:stä aikaa elää ja tehdä jotain mitä haluaa (ja jotka usein on ehkä niin väsynyt kun tekee koko päivän asioita, joista ei nauti)? No thanks. Kyllä sen kaiken muunkin ajan pitää olla pääsääntöisesti mielekästä ja jotain, mitä tekisi vaikka ilman palkkaakin. Ei tietenkään aina voi tuntea noin, mutta haluan tehdä jotain mihin minulla on muutakin motivaatiota kuin raha."

Nyt olen lopulta päättänyt, että yritän päästä opiskelemaan tiettyä alaa. En viitsi sitä tänne laittaa, ettei minua tunnista 😋 Ehkä paras neuvo tässä minulle oli, että miettii, mitä haluaa elämässään tehdä ja saavuttaa. Itse olen aina kokenut, että haluan elämälläni olevan jonkun tarkoituksen. Haluan kokea, että teen merkityksellistä työtä. Sen takia en myös osannut päättää alaa. Mistä motivaatiosi lähtisi? Olisiko se kuten minulla, että koet tekeväsi jotain hyvää? Vai haluatko, että työ on vain mukavaa, ja että siellä on kiva käydä? Vai jotain muuta?

Onko sinullakin monia kiinnostavia vaihtoehtoja, joista mikään en tunnu olevan ylitse muiden? Vai eikö mikään kiinnosta?

Ehkä joskus vielä löydät intohimosi, tai sitten et. Minä olen päättänyt, että opiskelen nyt sitä, mikä tuntuu luontevimmalta vaihtoehdolta. Jos tuntuu siltä, niin opiskelen myöhemmin sitten lisää. Jokaisessa työssähän on myös ne hyvät puolensa. Tietysti myös ne huonot. Jos löytää niitä hyviä puolia enemmän ja kokee työn merkitykselliseksi, se on jo todella hyvä tilanne 🙂👍

PS. Ihanaa degard 😍 Uskoisinpa itsekin tuollaiseen kauniiseen rakkauteen... Ihana viesti muutenkin! Rakkaus on niin vaikea juttu. Minä ehkä pelkään eniten sitä heittäytymistä ja uskaltamista. En myöskään varmaan usko siihen, että joku voisi oikeasti rakastaa minua. Jotenkin aidot rakkaudentunnustukset ovat tuntuneet minusta aina vähän kiusallisilta.

Sonrisa minusta olisi kiva kuulla mihin alaan päädyit ja miksi. Tuntuu, että olisit vihdoin selvittänyt sen mitä haluat ja päässyt elämässäsi eteenpäin. Luulen ettei kukaan sinua tunnista, ei täällä oikeasti käy niin paljon porukkaa 🙂.

Sinä muistutat minua ystävästäni monella tavalla. Hänkin analysoi ihmisiä ja kaikkien tekoja. Hän on melko epävarma elämästään. Eikä hän myöskään usko rakkauteen. Mielestäni hänen kanssaan on mukava keskustella ja meidän välinen yhteys on ollut todella avointa melkein heti ystävystyttyäni hänen kanssaan. Hän kerran sanoi minulle, että minulla on lämmin sydän ja että minä välitän ihmisistä. Tuo on jotenkin jäänyt minun mieleeni. Hän myös sanoi minulle, että palautin hänen uskonsa miehiin. Mulle tulee aina hyvä olo kun juttelen hänen kanssaan. Näemme kuitenkin harvoin ;(.

Mutta haluasin myös sanoa sinulle nuo samat sanat. Sinullakin on lämmin sydän.

Se saa ainakin minut hymyilemään...