Ihan kun olisin ton kirjottanut, kuulosti niin tutulta. Mä uskon Jumalaankin mutta tuntuu että Jumalakin hylkää kaikkien muiden lisäks. Siis tossa tulee niin toivoton olo kun ei oo ketään, ei yhtään ketään. Miten tässä tilanteessa ei kukaan auta. Tulee mieleen surmatun 8-vuotiaan tytön juttu kun kaikki käänsi sille asialla vaan selkänsä ja lopulta se tyttö kuoli :'(. Tiedän sun tunteen mutta en pysty auttaan ☹️. 😯🗯️🌻🙂🌻

Harmi kuulla, että samaistuit tekstiini, koska tiedän että sitten sinulla täytyy olla paha olla Annika810 ☹️... Voimia sinulle 🙂🌻.

Niin se näyttää olevan, ettei tässä maailmassa voi luottaa kuin yhteen ihmiseen - itseensä. Kaikki muut elävät omaa elämäänsä, omine ongelminensa, eikä heillä ole aikaa/energiaa yms, alkaa auttamaan hädässä olevaa. Ja ymmärtäähän sen tavallaan - auttaminen ON todella raskasta. Siinä käy helposti niin, että auttajankin elämä menee päin prinkkalaa (esim. auttaja masentuu), ellei osaa tehdä sitä oikein (ts. ei mene liikaa mukaan asiaan henkisesti). Enkä sitä tahdo tietenkään kenellekään läheiselleni... Jotenkin vaan tuntuu niin toivottomalta yrittää päästä täältä yksin ylös... en edes oleta, että joku muu tulisi ja ratkaisisi päänsisäiset ja muut elämäni ongelmat, vaan enemmän sellaista välittämisen osoittamista - jotta saisin jotain voimaa lisää, jotta kokisin itseni rakastetuksi tai edes jollakin tapaa tärkeäksi. Koska jos en ole kenellekään sen vertaa tärkeä, että vaikka olen hätäni ilmaissut hyvin selkeästi, eikä kukaan läheinen oikein reagoi siihen, niin mitä minulla sitten enää on? Ihminen on sosiaalinen eläin, me tarvitsemme reaktioita ympäristöstä.

Pahimmalta oikeastaan tuntuu se, että perheeni vähättelee pahaa oloani. Eivät ota sitä tosissaan. Jos soitan itkukurkussa äidilleni ja ilmaisen hätääni ja pahaa oloani, niin hänen viesti minulle on : "voi sinua, huonot päivät kuuluvat elämään". Eli ei ilmeisesti yhtään ymmärrä mitä koen - vaikka olen hänelle sitä yrittänyt vuositolkulla kertoa. Tämä ei ole yksi huono päivä tai huono viikko. TÄMÄ ON HUONO ELÄMÄ! Jatkuva paha olo, jatkuva eksyksissä oleminen, jatkuva itsensä ja elämänsä vihaaminen. Ehkä se on äidille liian rankkaa kuulla, että oma lapsi kokee noin, eikä sitä siksi "hyväksy".... Tai ehkä äitini on itse kokenut masennuksen elämänsä aikana, mutta ei myönnä sitä edes itselleen (olen melko varma että hän on ollut ainakin lievästi masentunut). Mutta niin käy myös veljeni kanssa yms...

Minun viestini heille on: "jos tämä on normaaliin elämään kuuluvaa, niin en halua elää". Ehkä tämä pitää sanoa ensi kerralla heille suoraan (.. tai ehkä olen joskus sanonutkin, nyt en muista).. Mutta en haluaisi "uhkailla itsemurhalla" koska en koe olevani itsetuhoinen. Mutta vaikka en menekään ja aja päin kallioleikkausta (monesti kyllä leikittelen ajatuksella, en tosin tekisi sitä!), niin en silti haluaisi elää TÄTÄ elämää. Haluan elää, mutta en näin! Oikeastaan se on se juuri mitä haluan: haluan elää! Nyt koen olevani jo puolikuollut. Sisältä kuollut, vankina tämän tuskastuttavan raivostuttavassa tyhjässä kuoressa...

Ehkä pitäisi lopettaa "pärjäävän esittäminen" sosiaalisissa tilanteissa, niin ehkä sitten asia valkenisi muille paremmin. Mutta kokemukseni hädän näyttämisestä on sen verran huonot, etten sitä halua tehdä... Kuitenkin kävisi niin, ettei kukaan sittenkään välittäisi. Ja sitten en enää tiedä mitä tekisin. Siksi pidän parhaani mukaan kulissia yllä. Käyn töissä osa-aikaisesti ja koulussa välillä kääntymässä. Esitän, että kaikki on hyvin. Kun pääsen kotiin, romahdan. Tuo esittäminen on vienyt aivan liikaa energiaa ja voimaa. Se vie aivan liikaa. Mutta vaihtoehto (antaa kaikkien tietää miten minulla todellisuudessa menee) on vielä pelottavampaa: on se jo nähty sekä omalla kohdallani että juuri esimerkiksi tuon 8-vuotiaan tytön kohdalla, josta mainitsit Annika810. Ihmiset kääntävät selkänsä. Sitä mitä ei näe, ei ole olemassa. Kun vaan läheiseni ymmärtäisivät tuon sanonnan paikkaansa pitävyyden:

kun ette n ä e minua,
niin en oikeastaan ole o l e m a s s a.

😭

Hei,
Uskoisin, että läheisesi haluaisivat kyllä auttaa, mutta eivät ehkä osaa auttaa sillä tavalla kun sinä haluaisit. Heillä saattaa myös olla samanlaisia ongelmia kuin sinulla, vaikka se ei päällepäin näkyisi.

Olen myös itse surrut sitä kun en saa mistään apua. Aivan kun ketään ei kiinnostaisi. Tajusin jossain vaiheessa, että muiden auttaminen on todella vaikeaa. Vaikka yrittää olla kuuntelijana toisten ongelmia ei pysty ratkomaan. Tajusin myös sen, että olen pyöriskellyt niin paljon omassa pahassa olossani, että en ole välttämättä huomannut muiden pahaa oloa enkä yrittänyt auttaa heitä, kun oma masennukseni on ollut päälimmäisenä.

En tiedä kuulostaako tämä ollenkaan tutulta. Sinulla on kuitenkin aika paljon toivoa jos haluat elää, vaikka olisitkin miettinyt itsemurhaa. Jos on elämänhalua niin voi aina muuttaa elämää haluamaansa suuntaan.🙂

Moi
Huomasin nuo samat asiat vasta muutama kuukausi sitten. 12v. näitä asioita pyörittänny mielessä ja nyt kun nämä huomaa niin minua ainakin helpottaa. Itse puran asioita huumorin ja kirjoittamisen kautta. Pitäisi löytää jokin purkautumistie niin se helpottaa sitten tulevien asioiden käsittely. Minulle se on tuo huumori/kirjoittaminen.🙂

kettu3 kirjoitti 26.10.2012 18:20

Hei,
Uskoisin, että läheisesi haluaisivat kyllä auttaa, mutta eivät ehkä osaa auttaa sillä tavalla kun sinä haluaisit. Heillä saattaa myös olla samanlaisia ongelmia kuin sinulla, vaikka se ei päällepäin näkyisi.

Olen myös itse surrut sitä kun en saa mistään apua. Aivan kun ketään ei kiinnostaisi. Tajusin jossain vaiheessa, että muiden auttaminen on todella vaikeaa. Vaikka yrittää olla kuuntelijana toisten ongelmia ei pysty ratkomaan. Tajusin myös sen, että olen pyöriskellyt niin paljon omassa pahassa olossani, että en ole välttämättä huomannut muiden pahaa oloa enkä yrittänyt auttaa heitä, kun oma masennukseni on ollut päälimmäisenä.

En tiedä kuulostaako tämä ollenkaan tutulta. Sinulla on kuitenkin aika paljon toivoa jos haluat elää, vaikka olisitkin miettinyt itsemurhaa. Jos on elämänhalua niin voi aina muuttaa elämää haluamaansa suuntaan.🙂

kun näistä asioista puhuu niin usein heti sanotaan että oot masentunut, kannattaa mennä terapiaan. Musta se tuntuu vaan niin turhalta, oon käyny ja lopettanut koska en saanut siitä mitään että kävin puhumassa tuntemattomalle ja joudun oleen pois töistä sillon koska ajat pitää tietysti olla 8-15 välillä suunnilleen.

Usein ajattelen että jos olis mies niin kaikki olis hyvin mutta ei kukaan ihminen voi täyttää niitä tarpeita , joita olis pitänyt saada jo lapsena. Mä koen että en oo saanu lapsena tarpeeksi hellyyttä ja huomioo joten mulle on jäänyt olo ettei musta välitä kukaan ja elän sen mukaan. Miten oppis rakastaan itseään.. eniten vihaan itseäni sillon kun on vaikeeta eikä kukaan tue, ehkä siis en ole lapsuudessa saanut tukea vaikeina aikoina, olen vaan itsekseni oppinut selviytymään ja siksi yritän nytkin selvitä itse.

Mua auttaa se että pidän etäisyyttä vanhempiini koska aina kun siellä käyn petyn siihen ettei mua "nähdä". Täytyis vaan antaa niille anteeks miten ne on mua hoitanu, parhaansa yrittänyt, ja hyväksyä se ettei tämä asia muutu. Tänne kirjottelu auttaa hyvin ymmärtään itseään 🙂. Onneks mulla on tällä hetkellä parempi olo mutta se on taas eri asia kun tulee huonompi kausi.

Annika810: olisi voinut olla tuo sun edellinen kommentti minunkin suustani. Täsmälleen. Terapiaa tosin en ole vielä kokeillut, sinne on kyllä lausunto, mutta prosessi kelaan päin tukea varten junnaa saamattomuuttani...

Mutta muuten, JUURI noin. Itse inhoan mennä vanhempieni luokse täsmälleen samasta syystä. Minua ei nähdä siellä. Lisäksi vielä helposti vähätellään ja syyllistetään.... Lisäksi elämäni varrelle on sattunut (vaivalikoitunut?) monia muitakin haitallisia henkilöitä: lapsuuden paras ystäväni, lähes kaikki miehet joita olen tapaillut tmv. (joista yksi erityisesti henkisesti pahoinpiteli minua), muutama työkaveri jnejne. Olen jotenkin magneetti kaikelle saastalle...

Itse veikkaan, että jotta parantuisin ja voisin elää hyvää elämää vielä joskus, tarvitsisin jonkun hyvän ihmissuhteen, joka olisi turvallinen, hyvä, jne jotta voisin eheyttää rikkinäistä sisustani. Yksin en siihen kykene, sillä omakuvani on niin pielessä ( kuulemma), etten voi toimia omana peilinäni. Tämän ihmisen tulisi olla minulle tarpeeksi tärkeä ja minun pitäisi arvostaa ja kunnioittaa häntä, jotta voisin edes harkita uskovani, että olen oikeasti jonkun välittämisen arvoinen. Ystävät eivät oikein riitä tähän tehtävään, joten kai sen pitäisiolla sitten mies... Mutta siinäpä se ongelma vasta sitten onkin: kuinka löytää masentuneena ja perin rikkinäisenä ja eksyneenä joku vielä itselle mieluisa ihminen, joka kiinnostuisi minusta ja olisi valmis hyväksymään tilanteeni? Miksi kukaan haluaisi tällaiseen rooliin ja mahdollisesti koko elämänmittaiseen eheytykseen mukaan? No, aika harva. Niin, että what are my chances...

Tänään illalla koin aika valtavan romahduksen. TAAS. Oon niin loppu. Finito. Tuntuu kuin elämäni olisi jo niin pilalla, että vaikka tapahtuisi mitä, en enää pysty saamaan kasaan mielekästä elämää....

Mutta kiitos annika810 viestistäsi, hassua nähdä jonkun kirjoittavan aivan kuin osaisi lukea ajatukseni 😋

Olen niin kateellinen ihmisille, ketkä ovat saaneet hyvän henkisen kasvualustan lapsena...

siis hassua, just toi magneetti kaikelle saastalle kuvaa myös mua niin hyvin. Mun lukion paras ystäväkin oli sellanen että yritti houkutella mua käyttään huumeita ym. ja ex-mies oli väkivaltanen ym. Mutta toinen puoli on taas se että mä tuun toimeen sellasten kanssa joiden kanssa muut ei 😀. siis oon hoitoalalla ja töissä oon saanu parhaat välit niihin vihaisiin asiakkaisiin, joita kaikki inhoo. Aika motivoivaa!

Mun mielestä on helpottavaa että on muitakin, jotka kärsii samoista asioista koska oon kuvitellu olevani ainoo 😀. Toivottavasti sun terapia alkais ja auttais 🙂👍 eniten pelottaa että jään ikuisesti tällaset surkimukseks. Oon ollu jo 3 vuotta sinkkuna eikä kukaan mies oo koko aikana pyytäny treffeille tms. ei muilla oo tällasta, kaikilla on aina heti uus mies.

Koen empatiaa sua kohtaan ja toivon sydämestäni että sun asiat menis parempaan koska tiedän että oot varmasti ainutlaatunen ihminen mutta et vaan ite sitä huomaa 🌻🙂🌻

Oon joskus juonu ennen usein mutta lopetin sen. Kännissä oli kiva olla kun pysty oleen rennosti eikä tarvinnu miettiä miten huono ihminen on, sillon huomas että muutkin tykkäs. Usein kaverit soitti että koska lähet juomaan ym. mutta siitä oli myös niin paljon haittaa että lopetin. Se vaan kertoo siitä että pitäis vaan luottaa itteensä ja siihen että susta välitetään.. VAIKEETA

tässä mietin että mikä mun oloa on helpottanut nyt ja tajusin sen että en enää välitä. En enää välitä välittääkö mun porukat musta, ei kiinnosta koskaan saada miestä, ei kiinnosta onko mun iho täynnä näppyjä, hikoilenko tai onko mulla hassut vaatteet, syönkö joka päivä karkkia ym. Ainoo mistä välitän on lapset ☹️

Tänään on ollut järjettömän paha olla koko päivän. Inhoan itseäni niin paljon! Ja inhoan sitä, että joudun viettämään loppuelämäni itseni kanssa. Oon niin epäonnistunut elämässä, mua hävettää olla minä! mä en jaksa!!!!!!!!!!!

😭

Sattuu niin paljon. Oon niin yksin 😭. Oon aina ollut, kun oon tällainen. Tekee mieli vaan kuolla, ahdistaa niin paljon 😠. Mutta oon liian väsynyt liikauttamaankaan itseäni. Makaan vaan sängyssä ja toivon että tuska loppuisi.

Dolorous kirjoitti 4.3.2013 16:53
Tänään on ollut järjettömän paha olla koko päivän. Inhoan itseäni niin paljon! Ja inhoan sitä, että joudun viettämään loppuelämäni itseni kanssa. Oon niin epäonnistunut elämässä, mua hävettää olla minä! mä en jaksa!!!!!!!!!!!
Sattuu niin paljon. Oon niin yksin. Oon aina ollut, kun oon tällainen. Tekee mieli vaan kuolla, ahdistaa niin paljon. Mutta oon liian väsynyt liikauttamaankaan itseäni. Makaan vaan sängyssä ja toivon että tuska loppuisi.

Hei Dolorous! Tuo on ihan kuin päiväkirjastani. Tänään on kuitenkin hyvä olla, vaikka pari päivää sitten oli kamalaa. Entistä useammin on ollut semmoinen käsittämätön ilmiö kuin hyvä olo. SINUNKIN OLOSI PARANEE! En tiedä, miten se juuri sinun kohdallasi tapahtuu, enkä osaa enkä jaksa selostaa omia kokemuksiani; terapialla on ollut vaikutusta. Pelottaa vielä itseäkin, että paha olo vyöryy päälle ja syvyys nielee. Varmasti vyöryykin, mutta ei ehkä niele.
Lopeta tuo itsesi inhoaminen ja vihaaminen heti paikalla! Äläkä yritä väittää, että olet epäonnistunut elämässä, se on vale! Toivottavasti saat apua! Yritä jaksaa parempaan päivään!

Hei Dolorous, luin sun nuo aikaisemmat tekstit.

Mulle on todettu masennus ja ahdistus noin vuosi sitten. Nyt vuoden aikana on tapahtunut enemmän tai vähemmän. Olen päässyt pahimmasta yli vaikka on vielä on vaikeaa. Päätin kuitenkin jo masennuksen aikaisessa vaiheessa, että yritän elämää ja "taistelen". En vain jaksa olla masentunut enää. On ollut helppoja päiviä jo, mutta epäonnistumiset vie takaisin masennukseen. Mutta yleensä yritän olla pirteä ja tehdä asioita, ja minun urani/koulu ei ole vielä kärsinyt. Mutta sekin, että on päiviä jolloin ei vain jaksa enää taistella ja tekee niin kovasti mieli luovuttaa. Olen jo pariin kertaan luovuttanut ja kuolema on käynyt lähellä. Mutta niistäkin on noustu ja taas jatkuu taistelu. Luulen, että jossain odottaa se onnellisuus mitä joskus tunsin ja pystyn taas nauttimaan elämästä.

Luin myös, että tunnet itseäsi näkymättömäksi ja hylätyksi. Tähän voin sanoa, että ihmiset eivät jaksa takertumisesta. Harva ystävä on oikeasti sellainen joka jaksaisi aina auttaa ja tukea. Samoin perhe, eivät hekään jaksa tukea. Mielestäni joskus asioista voi jutella kavereille ja perheelle, mutta ei usein. Ainut joka jaksaa kuunnella on terapeutit yms. heillehän sentään maksetaan siitä, ja musta vaikka oma psykiatri oli paras kelle olen jutellut.

Minä itse yritän aina auttaa minun kavereita joskus, mutta ongelmana on etteivät he oikeasti halua kuunnella minua tai tehdä mitään asioiden eteen. Ihmiset eivät vain ota neuvoja tai apua mitä tarjotaan.

Saa myös sellaisen kuvan, että odotat ihmettä joka pelastaisi sinut, mutta se tuskin tapahtuu. Olen itsekkin odottanut sitä, mutta se on täysi mahdottomuus. Onnellisuus lähtee vain itsestäsi, kukaan ihminen tai mikään asia ei tee sinusta onnellista. Sinä itse teet itsesi onnelliseksi. Tie onnellisuuteen tapahtuu mielestäni tekemällä asioita joita arvostaa ja tykkää, saavuttamalla unelmiaan. On myös tietyt ympäristötekijät jotka vaikuttaa paljon, itse olen huomannut, että oikea ruokavalio, tarpeeksi liikuntaa ja sosiaaliset kontaktit parantaa mielialaa.

Ja tuosta kiltti-tyttö jutusta sen verran, että sellaiset tytöt ovat ihania. Olen varma, että monet ihmiset oikeasti arvostaa sellaista, itse ainakin arvostan paljon 🙂.

Desper: Kiva kuulla, että sinulla on ollut useammin nykyään hyviä päiviä. Toivon tosiaan, että omakin olo tästä vielä paranisi.. Aloitin joku aikaa sitten terapian vihdoin, ehkä sitä kautta löytyy joku toivo. Mutta tällä hetkellä on vaan niin käsittämätön olo ☹️.

degard: luulen, että teit oikean arvion: odotan ihmettä joka pelastaisi minut. Mutta en ole aina odottanut - ensimmäisen vuoden masennus- ja ahdistusdiagnoosin jälkeen jaksoin tehdä todella sinnikkäästi töitä paranemiseni eteen. Toisena vuonna alkoi tulemaan taisteluväsymys ja välillä jaksoin välillä en - lannistuin kun mikään ei tunnu auttavan. Joka kerta kun luulen päässeeni vähän eteenpäin, M&A tulee kulman takaa ja iskee minut takaisin maahan. Olen väsynyt tähän ainaiseen selviämiskamppailuun...

Kaikki kehoittavat tekemään asioita, joista nauttii yms. Hakeutumaan ystävien ja perheen seuraan. Tuleehan siitä usein hyvä olla silloin kun niin tekee, mutta omalla kohdallani juuri sosiaalisena olemisen jälkeen M&A lyö minut usein pohjamutiin. Seurassa olo saa minut vakuuttumaan siitä, että olen arvoton, epäonnistunut ihminen.... Ja degard, siinä olet oikeassa, ettei ihmiset jaksa tukea. Ymmärrän sen, mutta se on raskasta - yleensä he tyrkyttävät ensin apuaan ja kun vastahankaisesti avaan sydämeni heidän tarjoamalleen avulle, he jaksavat vain hetken... Ongelma on siinä, että joka kerta kun joku ei jaksakaan enää olla tukenani, koen itseni hylätyksi, arvottomaksi jne. Petyn. Koen myös paineita siitä, että nyt minun olisi pitänyt jo parantua tai jos auttava ihminen on kehoittanut minua vaikkapa aloittamaan uuden harrastuksen kohottaakseni mielialaani enkä sitä jaksa tehdä (energia ei vaan riitä 😟 ), niin he varmasti turhautuvat "miksi auttaisin, kun ei hän edes yritä" - ja lakkaavat tukemasta. Ja minun vointini huononee sen myötä, kun koen itseni taas hylätyksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Mulla on sellainen olo kuin olisin kuivuneessa kaivossa. Yritän kavuta kaivon seiniä pitkin ylös ja samanaikaisesti kaivon pohjalla Masennus ja Ahdistus kaivavat kaivoa syvemmäksi. Kipuan ylös minkä kerkeän, mutta on raskasta yrittää roikkua lähes sileän kaivon seinämillä - sade piiskaa kasvojani, auringosta näen vain pilkahduksen silloin tällöin. Energiaa ei juurikaan ole. Ote lipsuu koko ajan helpommin ja helpommin. Tuulen puuska saa otteeni lipsumaan ja tipauttaa minut kaivon pohjalle - taas vähän syvemmälle kuin viimeksi (Masennus ja Ahdistus ovat ahkeria kaivajia!). Hetken putoamisesta johtuvat kivut ovat niin kovat, etten pääse ylös, mutta sitten taas jaksan lähteä yrittämään. Olen jo oppinut pari tekniikkaa, jolla pääsen kipuamaan seinää nopeammin ylös, mutta voimani ovat sen verran ehtyneet, että pienikin tuulenpuuska saa minut putoamaan. Ja sama jatkuu uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.

Oon vaan niin väsynyt 😴

Dolorous sinun teksti on jotenkin tuttua ja pelottavaa. Mulle diagnosoitu masennus ja ahdistus 15kk sitten ja olen ahdistuksen osalta parantunut aika paljon, mutta masennus on jäänyt vähän päälle. Tässä pelottaa se, että kuinka kauan joutuu taistelemaan, että olo parantuisi. Tuntuu, että olet taistellut niin pitkään ja sinun elämäsi tuntuu olevan myös raskaampaa kuin minun, koska käyt töissä ja opiskelet samaan aikaan, kun itse vain opiskelen. Oot aika sisukas nainen kun olet jaksanut näinkin hyvin 🙂.

Juuri tuo, että heti kun elämä alkaa maistua hyvältä niin joku epäonnistuminen tiputtaa taas syvälle. Tuo kierre pitäisi lopettaa.

Olisi kiva kuulla mitkä asiat/tilanteet ahdistavat sinua. Minä itse olen löytänyt pari hyvää keinoa taistella ahdistusta vastaan: 1) laiskuus, ei vaan jaksa tehdä asioita tai välittää niistä 2) onnellisuus, kun on todella onnellinen niin ahdistus tuntuu mitättömältä 3) aika, ajatukset ja arvot muuttuu asioista ajan kanssa ja ahdistus jotain asiaa kohden voi laantua 4) Ei vain välitä, (ei haittaa vaikka kärsii, ei tunne mitään, mikään ei kiinnosta. Tälläinen asenne voi auttaa hetken, mutta jos se jatkuu pitkään niin elämästä katoaa suunta.)

Kun ahdistusta on vähemmän niin masennuskin vähenee. Masennus kuitenkin voi jäädä, jos elämässä ei ole asioita mitä haluat. Näin minullekin on käynyt. Olen lähinnä masentunut enää.

Myönnän itsekkin, että odotan tuota ihmettä. Haluan taas olla onnellinen. Haluan taas jaksaa elämää.

Sellaista ihmistä ei ole joka oikeasti jaksaisi aina auttaa ja tukea. Eniten tukea voisi kuitenkin tarjota henkilö, joka rakastaa sinua. Mutta masentuneena on vaikeaa löytää parisuhdetta.
Ja jos suhteessa asiat aina kääntyvät pelkästään masennukseen ja ongelmiin niin luulen, että suhde ei kestä ikuisesti sitäkään. Mun mielestä ei pitäisi siis hakea tukea ja apua vaan pelkästään normaalia suhdetta, joka tekisi onnelliseksi. Pelkkä onnellisuus auttaisi masennukseen ja ahdistukseen.

Sekalaista tekstiä mut toivottavasti saat selvää 🙂

degard, niinpä, kierre pitäisi todellakin katkaista. Kunpa vaan keksisi miten!

Minua ahdistaa eniten se, ettei minulla ole parisuhdetta (eikä ole pitkään pitkän aikaan ollut mitään mitä voisi kutsua parisuhteeksi - sekalaista säätöä vain). Tunnen itseni hiukan "hylkiöksi" ja jotenkin "vialliseksi" ihmiseksi sen vuoksi, etten pysty/osaa luoda tai onnistu löytämään itselleni miestä. Tämä koettelee itsetuntoani kaikkein eniten. En koe itseäni hyväksytyksi tähän yhteiskuntaan ja sosiaaliseen piiriin ilman parisuhdetta (ja sitä, että se on puuttunut oikeasti minulta melkein aina). En ole koskaan ollut tyytyväinen tähän osa-alueeseen elämässäni. Ja kaipaan aivan mielettömästi sitä, että joku rakastaisi minua ja jota minä voisin rakastaa. Kaipaan läheisyyttä ja hellyyttä.

Toiseksi eniten ahdistaa se, etten ole kosketuksissa sen kanssa, mitä haluan elämältä. En kerta kaikkiaan tiedä, mitä haluaisin tehdä työkseni ja miten kuluttaa vapaa-aikani. Eikä tuo sinänsä vielä ole se ahdistuksen suurin aiheuttaja, vaan se, että etsiminen vie aikaa ja rahaa, eikä minulla ole kumpaakaan...

Kolmanneksi eniten ahdistaa se, etten jaksa oikein tehdä enää mitään: fyysinen kuntoni on täysin romahtanut masennuksen aikana, koska olen jättänyt kaikki harrastukseni. Joka päivä kolottaa ja kroppa tuntuu jännittyneeltä ja jäykältä. Ennen pystyin purkamaan jännitykset liikuntaan ja olin paremmin "kosketuksissa" oman kehoni kanssa. Ajatuskin liikkumisesta saa minut lamautuneeksi ja väsyneeksi.

Nämä on tietääkseni ne suurimmat ahdistuksen aiheuttajat, ykkösen ja kakkosen vuoksi tipun uudelleen ja uudelleen kaivon pohjalle.

Tällä hetkellä ahdistaa se, että kotini on kaaos. Tuntuu aivan ylitsepääsemättömältä vuorelta, että pitäisi siivota... koti on minulle tärkeä, ja tällainen kaaos tuntuu todella todella pahalta. Mutta olen niin voimaton. Suurimman osan ajasta teen juurikin niin, että "suljen silmäni" kaaokselta, mutta sitten kun taas joudun avaamaan ne, niin ahdistus iskee päälle moninkertaisena.

Tosiaan, kirjoitit että jonkun löytäminen joka rakastaa voisi auttaa. Tuohon uskon itsekin! Olen oikeasti aika varma, että jos joku rakastaisi minua ja hyväksyisi minut sellaisena kuin olen vikoineni päivineni, saattaisin joku päivä itsekin oppia hvyäksymään itseni. Enkä kokisi tätä suurta häpeää, joka johtuu siitä, että olen "erilainen kuin muut" ikuisena sinkkuna (-> siitä tulee siis häpeä, kun pidän itseäni jotenkin viallisena, kelpaamattomana ihmisenä). Mutta olen yrittänyt löytää parisuhdetta, tapaillut kyllä viimeisen vuodenkin aikana useampaakin ihmistä. Mutta jokin mättää, en pysty luomaan parisuhdetta. Liekö sitten masennuksen vika (tai ehkä masennukseen johtaneiden asioiden vika) vai olenko oikeasti vain sitten sellainen, ettei minun kanssani voi suhdetta luoda 😞.

Niin ja degard, en ole pitkään aikaan enää kunnolla opiskellut. Nytkin jätin tämän kevään osalta kesken. Työssäkin käyn vain osa-aikaisesti. En siis ole todellakaan vahva, enkä sisukas. Voimia sinulle 🙂🌻.

Moi Dolorous! 🙂

Olen tämän viestiketjun alusta asti sitä seurannut ja lukenut aktiivisesti. Olen aina harmitellut, etten oikein osaa sanoa mitään, mikä auttaisi. Nyt viimeisimmistä viesteistäsi kuitenkin inspiroiduin sen verran, että on pakko kirjoittaa!

Kirjoitit: "Ongelma on siinä, että joka kerta kun joku ei jaksakaan enää olla tukenani, koen itseni hylätyksi, arvottomaksi jne. Petyn. Koen myös paineita siitä, että nyt minun olisi pitänyt jo parantua tai jos auttava ihminen on kehoittanut minua vaikkapa aloittamaan uuden harrastuksen kohottaakseni mielialaani enkä sitä jaksa tehdä (energia ei vaan riitä 😟 ), niin he varmasti turhautuvat "miksi auttaisin, kun ei hän edes yritä" - ja lakkaavat tukemasta. Ja minun vointini huononee sen myötä, kun koen itseni taas hylätyksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi."

Tunnistin itseni tästä kirjoituksesta. Ennen en osannut hakea apua ollenkaan, tai puhua asioistani kenellekään. Se ei vieläkään ole minulle helppoa, mutta koen sen ainakin vähän helpommaksi nykyään. Tämä johtuu siitä, että tajusin, miksi muille puhuminen on minulle niin hankalaa. Kaikki johtuu omista odotuksistani. Tavallaan olen monesti jo päättänyt, miten toinen ihminen tulee reagoimaan kertomaani asiaan. En edes anna hänelle tilaisuutta todistaa, että olisinkin väärässä, koska jätän koko asian kertomatta. Luulen, että sinulla voisi olla kyse samasta. Pelkosi siitä, etteivät toisen ihmisen sanat auta, saavat sinut myös uskomaan siihen. Miten kukaan silloin voisikaan sinua auttaa, kun olet päättänyt, että se on mahdotonta?

Parhaiten minusta tätä kuvaa ilmaus "itseääntoteuttava ennustus". Kun uskot vahvasti, ettei se toinen ihminen voi sinua auttaa, ja näät mielessäsi kaiken päättyvän niin, ettei hän enää jaksa sinua auttaa, viestität tätä myös koko ajan tälle auttajallesi. Teet sitä niin kauan, kunnes hän luovuttaa. Koska sitähän sinä haluatkin. Se tuntuisi liian pahalta viedä jonkun toisen aikaa ja voimia turhan takia. Teet kaikkesi työntääksesi nämä auttajat pois luotasi, mutta syvällä sisimmässäsi toivot edes jonkun jäävän ja sanovan "mitä tahansa teetkin, en jätä sinua yksin". Kuulostaako edes vähän tutulta?

Ihanaa, että sinä olet pystynyt hakemaan apua! 🙂🌻 Itse en ole tähän vielä(kään) kyennyt. Tuntuisi jotenkin pahalta, että joku kuuntelee minua vain, koska saa siitä rahaa.

Olen kokeillut kertoa joitain juttuja läheisilleni. Joitain kipeitä asioita itsestäni, joista tiedän, että minun täytyisi puhua. Olen huomannut, että on aivan järjetöntä luulla tietävänsä, miten toinen reagoi johonkin kertomaani. On epäreilua olla antamatta tilaisuutta omien ennakko-oletusten takia!

Tuntuu, että olen monella tavalla kanssasi samanlainen - ainakin viesteistäsi saamani kuvan perusteella. En ole koskaan ollut oikeastaan parisuhteessa, enkä tiedä mitä oikeasti haluan opiskella. Tuntuu, ettei minulla ole oikein minkään suhteen intohimoa.

Jotenkin sain sellaisen kuvan, että olet pahassa negatiivisessa kierteessä: joku asia menee pieleen, petyt, sen takia pelkäät jonkun muunkin asian menevän pieleen, ja tämän pelkosi takia se meneekin pieleen jne jne jne... Luulen, että minulla asiat menevät monesti juuri tälläisinä "kierteinä". Tällä hetkellä haluan uskoa olevani positiivisessa kierteessä. Varsinaisesti elämässäni ei ole nyt oikeastaan mitään varmaa, tai syytä olla positiivinen. Olen kuitenkin huomannut, että mitä positiivisemmin nään ja ajattelen, sitä enemmän nään tilaisuuksia ja mahdollisuuksia. Jos taas uskon kaiken olevan mustaa, näen vain mustaa.

Ja vielä tuohon parisuhteen löytämiseen... Minäkin uskon, että rakkaus voi parantaa. Mutta uskon kuitenkin, että niinkin kliseinen lause kuin "kukaan ei voi rakastaa sinua, jos et itse rakasta itseäsi" pitää paikkansa. Tässäkin uskon kyseen olevan niistä omista odotuksista ja luuloista, tässä tapauksessa siis siitä että uskooko siihen toisen rakkauteen. Uskooko, että joku voi oikeasti rakastaa. Jatkuva rakkauden epäily johtaa siihen, että se toinenkin alkaa kyseenalaistamaan rakkauttaan.

Huhhuh, kylläpäs helpotti. Jos koet, etteivät sanomiseni sovi sinuun ollenkaan, jätä ne vain huomioitta. Rakastan vain analysoida ihmisiä 😋 Toivon koko sydämestäni, että opit olemaan vaatimatta itseltäsi liikoja! Ehkä silloin saisit myös "enemmän tehtyä", eli lisää sisältöä elämääsi. Masentuneena vaatimukset vain saavat ahdistumaan ja masentumaan lisää.

Kunpa voisin auttaa enemmän... 😞

Tsemppiä! 🙂🌻