…työtäni, tai en työtä, mutta sitä paikkaa!!
Nyt on ihan pakko kokeilla, löytyiskö vertaistukea? Yritin plarata näitä keskusteluja, mutta en löytänyt itseeni sopivaa ketjua.
Takanani on 10 vuotta vuodenmittaisia, määräaikaisia työsuhteita, eri toimipaikoissa, eli ei kiinnityksiä mihinkään. Aina pitää opetella uusi työpaikka, -kaverit, -yhteisö jne jne…
Nyt tuli mahdollisuus kiinnittyä vakituisesti, mutta työpaikka, työyhteisö on niin karun iloton ja ahdistava, kaksinaamaista ja valehtelevaa esimiestä unohtamatta, että en halua kiinnittyä moiseen paikkaan. Seurasi pettymys, epäluottamus, stressi, unihäiriö, etc… ja nyt masennus!
Mitä minä teen? Minä en voi palata enää työpaikalleni? Ajatuskin paluusta repii minut jälleen palasiksi ja valmiiksi romutettu itsetuntoni romahtaa, oksettaa ja ahdistaa. Irtisanoin jo itseni, mutta vielä pitäisi kestää toukokuun loppuun. 2kk olen ollut jo sairaslomalla.. 😭
Kertokaa ystävällisesti omia kokemuksianne, jospa ne voimaannuttaisivat 🙂
Kiitän. 🙂🌻
Hei!
Et ole yksin! Itse olin sosiaalialalla työssä ja vihdoinkin, kun sain vakituisen työn, paljastui työyhteisöni pikkuhiljaa samanlaiseksi kuin kuvasit omaasi. Pariin otteeseen olin masennuksen ja ahdistuksen takia sairauslomalla ja tein lopulta päätöksen ja irtisanouduin työstäni. En tiedä tulevaisuudesta muuts kuin den, että noin kipeään yhteisöön en enään suostu :/
Hei!
Itselläni ei ole kokemusta opettajan työstä muuta kuin oppilaan paikalta nähtynä. Muiden alojen työpaikkoja nähneenä tiedän kyllä että työyhteisöissä on eroja. Pätkätöitä tehneenä ja tunnollisena persoonana kokenut kanssa raskaaksi ainaisen uuden opettelun. Työn ja työpaikan soveltuvuudesta itselle ei myöskään oikein saa todellista kuvaa muuta kuin kokeilemalla. Vaikuttavia ja huomioonotettavia asioita on niin ziljoona! Toiselle sopiva ammatti tai työpaikka voikin toiselle ihmiselle olla ihan muuta.
Muista että vaihtoehtoja ja ratkaisuja on aina monia jopa tässä taloustilanteessa! Ei Suomessa ainakaan ketään nälkään tapeta, vaikka irtisanoutuisi, joutuisi sairaslomalle tms. Eli asiat kyllä tuppaavat järjestymään jossain vaiheessa, vaikka nyt näyttäisikin vaikealta! Masentuneena asiat vain junnaavat niin helposti yhtä ja samaa rataa.
Jaksamista sinulle opettaja2!
Vihaan tätä riivatun jatkuvaa kierrettä päässäni. En halua enää hakeutua tai joutua hoitoon. Vihaan olla siellä toimettomana. Vihaan sitä, että tunnen olevani yksin koko ajan. Vihaan sitä, että tunnen menettäväni kontrollin taas. Vihaan vainoharhaisuuttani. Vihaan tärinää joka valtaa minut tahtomattani. Vihaan sitä, että juuri kun kaikki on tasoittunut, kaikki alkaa alusta. Vihaan sitä, että en tiedä mikä auttaisi. Ei ole mitään mikä tuntuisi auttavan. Mikä pitää minut elossa? Miksi elämä tuntuu samalta niin pahalle ja vaikealle, kaiken peittelemisen ja mukarohkeuden ja jaksamisen ja uudelleen ja uudelleen yrittämisen jälkeen, ja samalla se on täynnä kaikkea ihanaa. Vihaan sitä, että en voi elää täyttä todellisuutta. Pyrin parhaani mukaan muistamaan ja muistuttamaan jos en muista, että en ala vihaamaan muita tai itseäni. Teen sitä kokoajan ja teen sitä jatkossakin sillä se pitää minut koossa. Kukaan ei ole täydellinen. Kaikilla on omat ongelmansa. Vihaan pelkoa. Ennen saatoin sanoa että minua ei pelottaisi mikään. Siitä on kauan. Nyt pelkään että en tule koskaan normaaliksi tai edes semiterveeksi. Pelkään että tilani on pysyvä. Huonompien ja hieman parempien jaksojen välillä. En voi sanoa vihaavani elämääni, sillä se on antanut minulle paljon. Olen pyrkinyt itsekin aina antamaan ja auttamaan kun vain olen pystynyt. Miksi en saa elää! Tahdon elää ilman sekavuutta pääni sisällä. En halua, että tulevaisuuteni on olla aina hajalla. Olen kiitollinen niin monesta asiasta elämässäni. Jos vain olisin terve. Vihaan sitä, että kaikki hajoaa käsiini ihan kohta. 🙂👍
Opettaja2,
tulen aivan toisenlaisesta työyhteisöstä, mutta tiedän täysin mistä puhut. Minä jouduin liiketoiminnan ulkoistuksen mukana minulle täysin sopimattomaan ympäristöön. Kaks vuotta taistelin, mutta masennus ja työuupumus vei lopulta sairaslomalle. Parisuhde päättyi. Elämäni ainoa kunnossa oleva asia oli aikuisopinnot. Sairaslomalla tein päätöksen, että jään koko lukukaudeksi opintovapaalle vaikka se onkin pääkaupunkiseudulla yksin asuvalle taloudellinen katastrofi.
Opintovapaa on ollut voimaannuttava kokemus, mutta nyt opintovapaata on 3/4 osaa ja paluu takaisin on jo melkein liian lähellä. Tarkoitus ei ole palata takaisin vaan haluan löytää uuden työpaikan. Tehtävä on hyvin vaikea, mutta olen päättänyt onnistua.
Kuitenkin sisälläni alkaa käydä myrsky, itsetunto alkaa painua lähelle nollaa, vaikka työnhaussa sitä juuri tarvitaan. Epätoivo valtaa, mutta aion jatkaa taistelua.
Itsestäni en jaksa vieläkään huolehtia kunnolla, ja tiedän, että tarvitsen terapiaa parantuakseni kokonaan. Ikinä ei kenellekään kannata uudessa työpaikassa kertoa menneisyydestä, koska harvassa on luottamuksen arvoiset ihmiset.
Opettaja2, jos vaan mahdollista, lähde pois ennen kuin on liian myöhäistä. Se tunne sisälläsi on vaistoa, mikä on oikeassa. Taloussanomissa oli lähipäivinä juttua tuosta vaistosta ja se vahvisti omia ajatuksiani.