Viekö masennus toimintakyvyn?
Tiettyjen ikävien ja kuluttavien tapahtumien seurauksena masennus, johon minulla liittyy myös voimakas ahdistus (luulen, että ensin oli kova stressi, sitten ahdistus, joka muuttui vakavaksi masennukseksi) tuli hiipimällä elämääni kevään-kesän aikana.
Ensin minua alkoi ahdistaa. Ruokahalu huononi lähes olemattomiin. Oli koko ajan levoton, tuskainen, ahdistunut olo. Siitä huolimatta pystyin jollakin tavalla suoriutumaan arjen askareista ja pysyä elämässä mukana. Tämä siis alkukesästä.
Heinäkuun paikkeilla huomasin, että minua alkoi väsyttämään ja olla voimatonta oloa. Myös aloin muuttumaan apaattiseksi, välinpitänmättömäksi. En oikein jaksanut edes puhua enää puolisoni kanssa, kuin ennen. Kotitöihin sai pakottaa itseään. Alkoi sängyllä makoileminen.
on tuota myötä vain pahentunut. Minulla on myös ruumiillisia oireita ollut pitkin kesää (sydän takoo välillä hurjasti, ruokahaluttomuutta, pahoinvointia, yökkäilemistä, laihduin monta kiloa, koska en pystynyt syömään, lihas ja nivelkipuja ajoittain, väsymystä, voimattomuutta) Koko kesän laukkasin lääkäreillä, eikä tutkimuksista löytynyt mitään selittävää syytä. Kun valitin lääkärille, etten jaksa tehdä mitään ja olen aivan uupunut, että kotonakin vain suurimman osan ajasta makoilen sängyllä niin hän sanoi minulla olevan ”vakava masennus”.
Mietin vieläkin voiko masennus/ahdistus tehdä ihmisestä tällaisen vai onko sittenkin joku paha sairaus kyseessä? (Tuo on yksi ahdistuneisuuden aiheuttaja, että pelkään olevani kuolemansairas, koska koko ajan niin väsynyt ja pöhnäinen olo). Kesän jälkeen en ole tehnyt enää oikeastaan mitään. Päiväni menee (en ole töissä) niin, että yön nukun aina huonosti. Nukahdan kyllä, mutta heräilen koko ajan ja aamuyön jälkeen en enää saa unta. Pyörin sitten sängyssä ehkä kuuteen, puoli seitsemään ja olo on ahdistunut. Väsyneenä hinaan itseni vessaan ja tupakalle. Olo on sellainen raskaanpainava, samalla hutera.
Vessan jälkeen puen ja petaan pedin ja menen siihen makoilemaan. Ahdistavat ja masentavat ajatukset pyörii päässä. Tympäisee aloittaa uusi päivä, kun tietää jo ettei siitä tule mitään. Olo on niin voimaton ja väsynyt, ettei jaksa tehdä mitään, eikä oikein huvita/jaksa/osaa edes puhua mitään puolisolle (joka myös kotona) Tuntuu tyhmältä maata mykkänä siinä pedillä, kuin lahna. Toinen siinä vieressä lukee netistä uutisia ja kommentoi niitä ja minä pystyn ynähtelemään vain jotain yksitavuista ”ymh”.. jne. Samalla tunnen itseni maailman tyhmimmäksi ja huonoimmaksi, mietin miksi en voi olla normaali virkeä ja toimelias ihminen, joka aamuisin herää nukkuneena, hyvällä tuulella ja alkaa hommailemaan (sellainen olin ennen). Tuntuu, että ahdistus/masennus lamaa minut täysin, kuin olisin invalidi, joka ei pysty, kykene, osaa tehdä mitään. Siis yhtäkkiä olen aivan kädetön.
Yleensä minua alkaa siinä vaiheessa ahdistamaan niin paljon, että joudun ottamaan jotain bentsoa, että saan ahdistuksen kasaan ja itseni edes hieman normaaliksi, että kykenen jotain ”helppoa” keskustelemaan ja ehkä tekemään jonkin kotityön. Näin se menee joka aamu. Huono yö, herääminen masentuneena, lamaantuminen, ahdistus, makaaminen, puhumattomuus, bentson ottaminen ja siitä se päivä sitten lähtee, eikä oikeastaan sittenkään lähde mihinkään.
Tunnen siis itseni aina väsyneeksi, voimattomaksi, energiattomaksi, veltoksi. Vaikka haluaisin siivota kotia, vaikka leipoa, tehdä jälikiruokia, sisustaa, käydä kirppiksillä, lukea lehtiä ja kirjoja, katsoa televisiota niin en pysty suoriutumaan näistä. On joskus parempia päiviä, että aamusta pystyn (bentson jälkeen) lähtemään kotoa puolison kanssa vaikka kauppaan, kirjastoon, kirppikselle tms. tekemään jotain kevyttä kotityötä tai tekemään lyhyen kävelylenkin. Sitten olenkin jo ihan kuitti (fyysinen kuntoni on tosi huono, koska olen puoli vuotta vain makoillut) ja jään sängylle makoilemaan ja puuskuttamaan, kuin suuren urakan tehneenä.
Lääkärin mielestä minulla on kaikki ”klassisen masennuksen oireet”: Alavireinen, synkkä mieliala, väsymys, aloite ja keskittymiskyvyttömyys, itsesyytöksiä, itsetunnon romahtaminen, univaikeudet, itsetuhoiset ajatukset jne.
Olin viikon psykiatrisella osastolla. Siellä lyötiin lääkitys. Kasa pillereitä iltaisin. Seuraavan päivän olin aivan sekaisin kuin seinäkello ja vielä väsyneempi ja töppyräinen.
Kotona olen yrittänyt jatkaa nyt muutaman päivän Mirtazapiinilla. Tekee mielestäni tökkyräisen olon, jota joudun sitten bentsolla ”tasoittelemaan”.
Tuntuu, että olen umpikujassa. Arki ei enää suju normaalisti. Minulla ei ole voimia, muuta kuin maata päivät. Bentsojen voimalla (olen käyttänyt jo kauemmin ja riippuvuus tullut) selviän päivästä jotenkuten. Mitään en oikein jaksa tehdä ja jos teen niin heti väsyn ja sitten takaisin makaamaan. Nyt en ole 2 päivään edes mennyt ulos, koska Mirtasta on tullut yhä pökrämpi olo.
Aamut varsinkin on alkaneet meillä olla aika ahdistavia. Puoliso ei tietysti ymmärrä miksi olen niin omituinen (saamaton, aina väsynyt, puhumaton) vaikka hänelle on selitetty millaista masennus on tuntuu, että hän pitää minua vain laiskana ja omituisena, kun en tee mitään.
En vieläkään tahdo uskoa, että masennus/ahdistus voisi viedä ihmiseltä normaalin toimintakyvyn ja voimat näin? Joka päivä ajattelen, että tämän täytyy olla jokin fataali fyysinen sairaus, mutta en enää mene lääkäriin, koska olen siellä sata kertaa rampannut jo kesän ajan ja papereissani lukee jo mielenterveysdiagnoosit, eikä minua enää edes suostuta tutkimaan. Olen noidankehässä. Ahdistun tilanteestani, pelkään fyysisiä sairauksia, masennun kaikesta, joudun ottamaan bentsoja, jotka luultavasti vain lamaavat lisää ja tekevät minusta zombien, vaikka tunnenkin, että ne ovat ainoa auttava lääke, että olen edes vähän ”läsnä” elämässä. Mielialalääkkeiden en tunne minulle sopivan, enkä halua tuota Mirtaakaan enää jatkaa. Yritän kait taas pärjätä bentsoilla, kunnes alkaa itsemurha pyörimään päässä pakkoajatuksena, kuten viimeksi ennenkuin menin osastolle. Nyt en enää mene edes sinnekään, kun tiedän mikä paikka se on.
Ei siis ole muuta keinoa kuin yrittää bentsojen voimalla selvitä kotona tämän kummallisen tilan kanssa. Elämäni tuntuu kaventuvan koko ajan. Ei kiinnosta enää edes vastata puhelimeen jos lähimmäiset soittavat, kun ei huvita/pelkään, etten osaa jutella mitään, keskittymiskyky (ilman bentsoa) nolla, en pysty tekemään mitään, muisti pätkii, en jaksa syventyä esim. kirjan lukemiseen, tv:n katseluun, ulos meneminen pelottaa (pelkään ja tiedän, etten jaksa kävellä kuin vähän matkaa) autolla kauppaan, kirjastoon meneminen inhottaa, koska en jaksa edes pukea vaatteita päälleni tai en viitsi, puolisokin on alkanut melkein ärsyttämään, enkä jaksa keskustella, enkä varsinkaan osallistua mihinkään tulevaisuudensuunnitelmiin, lomamatkojen suunnitteluun, asunnon muuttamiseen (sellaiset asiat tuntuvat olevan valovuosien päässä minun jaksamiskyvyistäni) ja suorastaan olen vihainen ja ärsyynnyn puolisoni (normaalista) elämänvireestä.
Puolisoni on kiltti ja pitkämielinen. Hän on katsellut tätä tilaani jo kuukausitolkulla, eikä ole sanonut yhtään kertaa pahaa sanaa. On kyllä yrittänyt tsempata ja keksiä virikkeitä ja ilahduttaa minua, mutta ei varmasti enää jaksa, koska mikään ei minuun auta. Tunnen tästä valtavaa syyllisyyttä ja masennun siitä vielä lisää. Tunnen olevani pelkkä taakka puolisoni elämässä ja muutamana päivänä on miehelläkin ollut hermot kireällä/masentuneen oloinen ja perímmäinen syy on tietysti minun ongelmat ja niiden vuoksi ei elämämme ole normaalia, koska minä en koskaan jaksa tehdä mitään ja olen aina väsynyt ja apaattinen. Emme juuri koskaan käy missään lähikauppaa kauempana ja elämämme on kutistunut jyrkästi. Tiedän, että puolisoni ei jätä minua, mutta on lopen turhautunut tilanteeseen ja kärsii.
Tunnen, että olen invalidi ja mieheni on minun omaishoitaja. Hän hoitaa raha-asiat, tekee ruoan, pesee pyykit, imuroi, tekee pihatyöt ja ”hoitaa” minua siinä sivussa. Lapsia meillä ei onneksi ole. Kylässä emme käy eikä meillä käy ketään, koska minä en halua. Häpeän itseäni ja tilaani, enkä halua kenenkään näkevän minua tällaisena ”vajakkina”. En nimittäin jaksa ulkonäöstänikään huolehtia enää hiusten kampaamista ja hampaiden harjaamista enempää, kevyesti meikkaan jos kauppaan menemme.
Jokainen päivä tuntuu suurelle taistelulle ja paras hetki on illalla laittaa pää tyynyyn ja nukahtaa. Inhoan jo itsekin tätä sängyllä lojumista ja sitä etten saa/jaksa tehtyä juuri mitään normaalia. Esim. suihkussa käynti tuntuu nytkin ihan hirveän isolle hommalle. Kun tiedän jo etukäteen, että väsyn vain lisää kun jotain teen niin olen alkanut pelkäämään kaikkea tekemistä, ihan tyhmää. Tiedän järjellä, ettei tilani parane sängyssä makoomisella ja kunto menee entistä huonommaksi, mutta järki ei auta, kun tuntemukset sanovat ovat muuta.
Olen mielestäni yrittänyt koko kesän ja syksyn tehdä kuten lääkäri on neuvonut. Eli pikkuhiljaa tehdä asioita ja käydä ulkona kävelyllä jne. No, olen sata kertaa koittanut niin ja aloittanut asioita, mutta sitten tulee taas takapakkia ja jään sänkyyn makaamaan. On tämä niin vaikeaa. Pitkä sepustus, mutta pää-asiallinen kysymys oli voiko masennus/ahdistus todella aiheuttaa tämmöistä ”halvaantumista” ja onko muilla kokemusta tällaisesta? Kauheaa tämä on, kun haluaisi olla energinen ja tehdä vaikka mitä, mutta kun voimavaroja ei ole.
Itsemurhaa en sentään enää haudo, kuten syvimmällä ollessani.
Äsken "yllätin" puolisoni. Hän alkoi puhumaan, että pitäisi perunat kuoria ja paistaa ne paistinperunoiksi. Hän istui sängyllä vieressäni. Sanoinkin yhtäkkiä, että minä voin kuoria ja paistaa ne perunat ja SINÄ voit maata lötköttää tässä sillä aikaa. Miehellä oli hieman hölmö ilme.
Menin ja kuorin ne perunat ja paistoin ne. Mies söi oman annoksensa kalan kanssa ja minä omani. Tavallaan olin siis valmistanut meille ruoan. Syömisen jälkeen täytin astiakoneen ja putsasin keittiön. Nyt istun sängyllä läppäri sylissä ja mietin mitä seuraavaksi. Oikeasti vaihtoehtoja olisi vaikka kuinka (siivota, siivota pihalta lehtiä, käydä kävelyllä, lukea kirjaa, katsoa telkkua, valmistaa jälkiruokaa..) Mutta..minusta tuntuu, etten jaksa heti alkaa tekemään jotain uutta hommaa. Tiedän miten siinä käy. Lösähdän tänne sängylle ja siinä sitten läsötän lopuniltaa tekemättä oikeastaan mitään. Ehkä saatan lukea nuoruuteni Viisikko-kirjaa muutaman sivun (saa nauraa, mutta aivoni eivät nyt jaksa "vaativampaa") välillä silmäilen varmaan nettiä, nousen ja käyn vessassa ja röökillä (tiedän, epäterveellistä) saatan napostella muutaman makeisen tai selata sisustuslehteä ja samalla aivoni pyörittävät samoja ahdistavia asioita päässäni jatkuvana myllynä..
Häpeän itseäni myös ulkoisesti ihan hirveästi. Ulkonäköni on muuttunut. Olen RUPSAHTANUT. Olen kuivankalpean aaveen näköinen. Jotenkin kuihtunut, kalpea ja tummat silmänaluset ja ympärystät. Hiukset ovat ihan kauheat. Niille en ole tehnyt mitään lähes puoleen vuoteen. Nekin ovat kuivaneet ja irtoilevat. Pitkään jatkunut syömättömyys on varmasti aiheuttanut jo ravintoainepuutoksia. Nythän olen alkanut ihan hiljattain vasta syömään vaikka vieläkin se on vaikeaa. Aamupalaa en saa syötyä, kuin harvoin. Usein menee iltapäivään, kuten nyt kun syömme pääruoan ja sen jälkeen jotain välipaloja ja sitten iltapalaa kahdeksalta. Olen vain varjo entisestäni. Myöskin jaloissani oleva neuropaattinen vika (ei kovin paha, mutta kävelen hieman jäykästi ja hitaasti, enkä pysty kait enää koskaan juoksemaan). Tunnen, että olen menettänyt itsetuntoni, identiteettini ja naiseuteni. Seksi ei ole minua kiinnostanut enää aikoihin.
Eli, mitä tänään sain aikaiseksi? Aamulla nousin sängystä ja petasin sen (parivuode), nostin läppärin lattialta sängylle. Kävin vessassa ja tein asiani ja aamupesut. Pukeuduin. Menin sängylle makaamaan. Odotin ahdistuksen saapuvan. Sieltä se tuli ja otin bentson. Laukkasin muutaman kierroksen tupakalle, vessaan, sängylle. Selasin nettiä. Selasin Viisikkokirjaa. Juttelin jotain epämääräistä miehen kanssa. Puoleen päivään asti vietin sängyllä. Luin taas Viisikkoa, kunnes aloin paistaa perunoita ym. Eli en ole oikeasti saanut aikaiseksi yhtään mitään. En tajua itsekään miten voin olla tällainen luuseri? Jos en olisi ottanut bentsoa, olisin käpertynyt omaan mykkyyteeni, en olisi puhunut mitään, enkä tehnyt tuonkaan vertaa, kuin mitä tein. Olisin nimittäin ollut niin ahdistunut ja voimaton.
Seuraava päivä on aina jo kummituksena mielessä. Jos on jokin virallinen asia niin "aamukauhuissani" yleensä peruutan sen viime hetkellä, vaikka illalla olen ajatellut, että minun on pakko mennä sinne, etten voi aina perua kaikkia tärkeitä menoja. Tänä aamuna olisi ollut hammaslääkäri, jonka olen perunut jo useita kertoja, kun en halua, enkä "jaksa" mennä sinne. Taas peruin sen (se käy niin helposti tekstiviestillä) sanoin miehelle, etten halua mennä sinne tänään ja syytin mirtan aiheuttamaa pöppyrää.
Pelkästään miehen lause "huomenaamulla täytyy käydä kaupassa" saa minut alkamaan pelätä. Mitä pelkään? Että olen taas niin ahdistunut tai töppyrässä, etten voi mennä sinne? Että en jaksa mennä tai että uuvun siitä liikaa ja ahdistun sitten uupumisestani, joka taas kerran paljastaa tilani surkeuden? Ja sitten masennun.
Parhaita ovat alkuillat ja illat, yöhön saakka. Kun kaikki "virallinen" on jo tehty ja saa "luvan kanssa" viettää vapaa-aikaa ja löhötä sängyllä, lukea kirjaa, katsoa telkkua, syödä välipaloja, makeisia, iltapalaa.. silloin masennus ei ole niin pahana, tai se on enemmän taka-alalla. Joskus ajattelen, että kunpa illat eivät koskaan loppuisi..
Höpisen omiani lisää..
Ilta vierähtänyt klo: 16 lähtien ihan "mukavasti". Eli sängyllä olen välillä makoillut ja välillä istuskellut tyynyt selän takana. Ensin luin Viisikko-kirjaa. Välillä sain jopa aikaiseksi tehtyä kermavaahtoa käsin vatkattuna ja hedelmiä, jotka söin jälkiruoaksi. Avustin myös miestäni kirjoittamaan myyntitekstin erääseen myytävään tuotteeseen nettiin. Nyt on ihan pian aika laittaa iltapala. Se nautitaan aina täällä sängyssä telkkua katsellen. Ihme kyllä tänä iltana olen pystynyt jollakin tavalla keskittymään tähän elämään. Siis lukemaan kirjaa, vatkaamaan sen kerman, avustamaan tekstissä, katsomaan telkkua ja tietysti kirjoittamaan tämän.
Kuitenkin pelkään jo tulevaa yötä (tiedän, että en nuku kunnolla edes Mirtazapiinin avulla) jatkuva heräily, kirjavat unet, aamuyöstä herääminen) aamutökkyrä, ahdistus ja väsymys, muumio-olo ja bentson ottaminen. Kun sen kuvion jo tietää se on NIIN turhauttavaa ja masentavaa.
Yritänkin nauttia siitä, mitä on jäljellä vielä tätä iltaa. Hyvä iltapala. Puoliso vierellä. Hieman myös herkkuja. Telkkua. Kirjaa. Sitten nappi naamaan ja pää tyynyyn.
Pelkään huomista. Hyvää Yötä.
Kyllä se vaan ilmeisesti niin on, että masennus voi ajaa ihmisen tuollaiseen tilaan. Kertomasi kuulosti todella tutulta. Minäkin epäilen vähän väliä itselläni milloin mitäkin fyysistä sairautta, mutta mitään ei ole löytynyt. Minulla on vieläpä parhaillaan tyroksiinilääkityskin, jolla keskitasoa vähän alhaisemmat kilpirauhasarvot nostettiin huippuunsa. Eikä mitään vaikutusta mielialaan tai ahdistukseen.
Tuo lamaava ahdistus siitä "Huomenna täytyy käydä kaupassa" -jutusta kuulosti niin tutulta, että olisin nauranut, jos vielä jaksaisin nauraa.
Olen välillä miettinyt, onko tämä yleisesti ottaen vain ihmisten kielteisten reaktioiden pelkoa. Töissä (missä en enää oikein pysty kuin tuijottamaan näyttöä) pelkään erityisesti tarttua tehtäviin, joissa suoriutumisesta on tullut joskus jotain sanomista. Mutta jos kyse on kielteisen palautteen pelosta, niin miksi kaikki kotityötkin saavat tolkuttoman ahdistuksen aikaan?
Tulihan se aamu taas.
Nukahdin Mirtan kyydittämänä nopeasti ja yllättäin nukuin yhtäjaksoisesti viiteen saakka, jolloin ikävä kyllä heräsin, enkä enää sen jälkeen nukkunut. Mutta tuo yhtäjaksoinen uni ilman heräilyjä ja säpsähtelyjä oli myönteistä.
Töppyrä ja lamaantunut olo seurasi tietysti heräämistä ja podin taas sen joka-aamuisen lyhyen, mutta syvän turhauman. Nyt töppyrä ei ehkä ollut niin kokonaisvaltainen (liekö syy tämän yhtäjaksoisen unen, ehkä en pohjimmiltani ollutkaan nyt niin väsynyt) vaan pelkästään lääkkeen pökkyrävaikutus oli pinnassa. Vaikea näitä tietää ja erottaa.
Joka ikinen päivä taistelen ajatuksen kanssa, että otanko enää yhtään Mirtaa vai en? Eli tahdonko yleensä käyttää tällaista lääkitystä vai en? Toistaiseksi olen päättänyt testata lääkettä ainakin jonkin aikaa, viikon (viikko tulee täyteen sunnuntaina), ehkä pari viikkoa. Tähän asti olen yrittänyt jotain lääkettä aina kerran tai pari ja sitten hylännyt sen heti, kun haittavaikutuksia on ilmennyt.
Aamut ovat aika jähmeitä. Niin nytkin. Tunsin itseni zombieksi köpötellessäni vessan ja makkarin väliä, eikä ajatus tuntunut toimivan. Ruumis toimi, kuin robotti, ilman että ajatus oli mukana tai se ajatus tuli vasta jälkijunassa. Aika inhottava tunne. Minulle on aina ollut tärkeää, että olen mahdollisimman skarppi ja menen lähes paniikkiin jos minulla on jotenkin epämääräinen olo. Siksi en ole tykännyt koskaan alkon käyttämisestä, koska haluan kontrolloida olotilaani. Siksi nämä lääkkeet ovat minulle niin vaikeita, koska minun on melkein sietämätöntä kokea niiden haittavaikutuksia.
Pökkyröin vessareissun, petasin sängyn, puin päälle, tupakoin, availin sälekaihtimia ja verhoja ja sitten olenkin makoillut tässä sängyllä ja odottanut, että päässäni oleva sumu alkaisi hälvetä. Tietysti otin bentson ja se auttoi minut taas käyntiin. Se tekee hieman skarpimman olon, vaikka tämä yleisolo on kaikkea muuta kuin skarppi. On pöhnäinen, raskas, kuin halvaantunut olo ja yllätys, ajatus kotitöistä ei innosta pätkän vertaa.
Tänään on torstai ja se on aina minun onnenpäivä. Ollut aina. Jostain kumman syystä en tänään ole muutenkaan niin synkän, kuristavan, ahdistuneen, masentunut. Heti aamusta pystyin jotain pientä miehenkin kanssa kommentoimaan ja bentsonin jälkeen jo melkein normaalisti. Minulla oli välissä jopa hieman hilpeä olo ja pystyin vitsailemaan (ja se on jo aivan ennenkuulumatonta) Jotenkin hiukan rennompi ja sellainen hyvällä tavalla hällä-väliä-olo. Sitä, kuinka kauan se kestää ja millaiseksi päivä muotoutuu en tiedä.
Eli sisäinen maisemani tänään on hieman enemmän värikäs, kuin muina aamuina, ei pelkästään synkän harmaa tai jopa musta. Sisäisesti ehkä kuplin ja pirskon hienoisesti, mutta ulkoinen minä on kyllä kankea ja raskas, saamaton, aloitekyvytön, paitsi sen suhteen, että sain alettua tänne kirjoittamaan.
Ainakin yhden virikkeen saan tänään, kun eräs tilaamani mielenkiintoinen lehti tulee laatikkoon. Sen lukeminen antaa aina jonkinasteista mielihyvää jos nyt ei ihan pohjamutia ruoppaa sielullaan, siihenhän ei sitten auta mikään.
Pakkasta on pari astetta. Aamu on jo pitkällä. Kohta yhdeksän. Aamut menevät vauhdilla ja minä en pysy perässä. Olen niin hidas, tökkyräinen, että puoli tuntia tai tunti hurahtaa silmieni edestä minulle naureskellen, en pysy ajan mukana. Siispä olen tänään päättänyt olla välittämättä ajasta ja vain olla ja katsoa mitä päivä tuo.
Viisikko-kirja jäi eilen harmillisen jännittävään kohtaan. Sain sen melkein loppuun, ennenkuin valot sammuivat meidän mökistä. Jatkan sen tänään ja aloitan varmaan uuden. Niitä on kaikenkaikkiaan 11 luettavana. 70-luvun valokuvakansilla olevia pokkareita. Samoja joita luin penskana. Ja nyt taantuneena 35-vuotiaana.
Aamiaisajan olen korskeasti asettanut, että yhdeksään mennessä täytyy olla aamupala syöty, mutta minulla ei tee nyt yhtään aamiaista mieli, joten jätän sen väliin. Olen asettanut muitakin tavoitteita, mutta lipsun niistä kaikista. Osastolla hoitaja kehoitti luomaan päiväjärjestyksen ja noudattamaan sitä. Ei minulla sellainen lukujärjestyshomma onnistu. Ei onnistunut aikoinaan koulussakaan. En ota siitä liikaa paineita. Menen päivä kerrallaan.
Kuulumisiin.
Tämä aamu on ollut ihmeellinen. Sain jopa siivottua koko asunnon. Olin peräti jonkinlaisen innostuksen vallassa (sitä ei ole ollut viikkokausiin).
Samalla, kun siivosin, tein pieniä asetelmia joulua ajatellen. Ihan pientä, mutta minun mittakaavassa suurta innostua oikein sisustamaan ja se tuntui peräti mukavalle. En tiedä sitten onko Mirtalla osuutta tähän mielialaan, mutta luulisi, ettei se nyt ihan vielä alle viikon syönnillä 15mg iltaisin alkaisi näin vaikuttamaan. Onhan minulla ennenkin ollut niitä parempia päiviä, vaikkakin nykyään harvemmin. Ehkä tämä on sellainen. Oli mikä oli niin pitkästä aikaa on vähän normaalimpi olo, jotkin asiat innostavat, eikä synkkyys ja masennus valtaa koko mieltä.
Mutta.. Masennus vaanii ihan siellä pinnan alla, istuu olkapäällä. Näen sen joka kerran, kun katson peiliin. MINÄ näytän masennukselta.
Näin päivä jatkukoon toukukkaasti. Saatanpa tänään poistua jopa neljän seinän sisältä ihmisten pariin. Vaikka pari kirppistä ja ruokakaupan tsekkaamaan.
See You!
Yllättävän kiva päivä. Siivousten jälkeen lähdimme käymään asioilla ja eräässä marketissa, sekä ruokakaupassa. Jaksoin ne ihan hyvin, mutta olisin vielä samaan syssyyn halunnut käydä pari kirpputoria ja yhden "romukaupan", mutta puolisoni aikataulu ei sietänyt enää niitä. Ehkä oli toisaalta viisaampaa, ettei liikaa ramppaa kerralla, vaikka silloin, kun jaksaminen on päällä tekisi mieli ihan maanisena vain mennä paikasta toiseen, mutta kokemusta on, että siitä saattaa seurata jopa useamman päivän väsymys. Eli maltillisesti yhdellä kertaa ja huomenna uudestaan jos jaksamista on. Useimmiten se menee niin, että jos tänään on toiminnan päivä niin huomenna sitten onkin lamaannus ja apatia päällä. Tietysti toivon, että ei olisi..
Kotia tultua (johon oli kiva tulla, kun aamulla siivottiin) tilasimme pizzaa ja cocista. Kaupasta ostimme iltapa, aamiais ja huomiselle syötävää, koska ei ikinä tiedä lähdemmekö huomenna kauppaan tai yleensä minnekään (minun vuokseni) ja nyt myös ilman vuoksi, koska on luvattu jotain myrskyä tms. Huomenna on myös perjantai, enkä koskaan tykkää mennä ruuhkaisiin marketteihin, koska ne väsyttävät minut nopeasti, enkä pidä niistä muutenkaan. Meillä on eräs tuttu, keskisuuri K-kauppa, jossa yleensä käymme aamupäivisin. Tuttu, turvallinen, hyvä kauppa.
Kävin vielä suihkussa (saattaa kuulostaa mitättömälle)mutta pahimpina aikoina en ole käynyt suihkussa kahteen viikkoon (toki tehnyt pikkupesuja päivittäin ja vaihtanut vaatteita..) Sen jälkeen luin vähän Viisikkoa, mutta en nyt jaksanut siihen syventyä. Katsoimme Yle Areenalta pari dokumenttia. Sekin on kiva, koska pahimman ahdistus/masennuksen hetkellä ei puhettakaan, että jaksaisin kiinnostua/keskittyä tuollaiseen.
Vielä on ohjelmassa iltapala ja sen jälkeen "vapaata aikaa" ennen klo: 22.00 nukkumaanmenoa. Kiva päivä ja olen siitä tyytyväinen, mutta samalla en odota huomiselta mitään, en uskalla, koska elän vain päivän kerralla. Olen niin monta kertaa pettynyt, koska olen toivonut seuraavankin päivän olevan yhtä aktiivinen (kuten normaalissa elämässä) mutta olenkin ollut ihan pohjalla ja väsynyt, siis olen jo tottunut, että seuraava päivä kivan päivän jälkeen yleensä on aina huonompi, sitä en tiedä mistä se johtuu. Jotenkin se liittyy rasitukseen ja aktiviteetteihin, ehkä liian korkeisiin toiveisiin, johonkin..
Kun saisi taas nukuttua yhtäjaksoisesti ja suhteellisen hyvin, eikä aamu olisi mikään supertökkyrä/ahdistus/masennus ja jaksaisi taas tehdä kotona ja lähteä myös liikenteeseen.
Toivotaan, toivotaan, toivotaan
että joskus saisin toisenlaisen elämän
että saisin tasapainon, jaksaisin enemmän
ehkä kaukana se on, mut toivo jää..
Ei ehkä ollut ihan niin hyvä yö. Heräilin enemmän eli yhtäjaksoista unta oli nyt vähemmän. Unet olivat jälleen vilkkaita, ei onneksi mitään painajaisia..
Heti heräämisen jälkeen oli ehkä vähemmän tökkyrä olo eli ei ihan sellainen pahin zombie-olo. Aika sujuvasti pystyin "aamutoimia" hoitamaan ja puhumaankin hieman luonnollisemmin. Sängystä nouseminen, pukeminen, vessa, rööki, verhojen availeminen, jonkinlaisessa sumussahan ne menevät, mutta pystyy kuitenkin ne tekemään. Näiden jälkeen makoilin sängyllä ja kuulostelin oloa (ehkä se on yksi minun heikko kohta, että jatkuvasti pyrin liikaakin analysoimaan jokaista olotilaani ja ahdistun heti jos olo on jollakin tavalla huono) olo ei ollut pahimmasta päästä apaattinen tai toivoton tai masentunut, mutta pientä turhautumisen ja tyhjyyden tunnetta huomasin. Päätin ainakin vielä tänään ottaa bentsonin ikäänkuin ennaltaehkäisevästi, että saan päivän rullaamaan eteenpäin, enkä ala käpertymään mahdollisesti syvenevään ahdistukseen. Typerää ehkä, mutta tiedän jo tämän kupletin juonen.
Kuitenkin olo on nyt parina aamuna ollut jollakin tapaa tyynempi ja hieman valoisampi ja tasaisempi. Ehkä se Mirtakin jotain jeesaa, vaikka vaikea on sen hyötyä arvioida näin lyhyen (alle viikko) käytön jälkeen. Näyttää aina nuo yötkin merkkaavan niin paljon millainen seuraavasta päivästä tulee. Jos olisi ollut enemmän unta olisin ehkä vielä virkeämpi. Hieman takkuisempi tahti joka tapauksessa, kuin eilen, mutta ei pahimmasta päästä. Ehkä se tästä taas lähtee. Lääke kait tasaa mielialaa niin, että ne pahimmat ahdistukset ja masennuksen kuopat pysyy kurissa. Toisaalta on häiritsevää olla "tasainen", mutta parempi kait niinkin, kuin koko ajan ääridraamaa.
Tosin eilen tuli pitkästä aikaa esille minun "luonteen herkkyyttä". Koska oli torstai ja odotin yhtä lehteä tulevaksi. Ei ollut tullut laatikkoon ja petyin siitä niin pahasti, että aloin itkeä vollottamaan, kuin pikkulapsi. Sikäli huvittavaa, että tällainen käyttäytyminen on kuulunut käytökseeni ennen tätä masennusta. Oisko sitten niin, että jos lääkitys alkaa puremaan niin luonteeni "oikeat" piirteet alkavat näyttäytymään oltuaan pitkään "lamassa". No, harmitti ihan oikeasti. Toivottavasti lehti tulee tänään.
Sataa kaatamalla. Satanut koko yön. Kylmenevää luvanneet. Minun mieli askaroi jo joulussa. Olen jouluihminen, mutta masennuksen vuoksi en ole jaksanut nyt niin innostua joulusuunnitelmista, mutta nyt muutamana päivänä olen alkanut hiljakseen suunnitella joulun kuvioita.
Perjantai ja viikonloppu edessä. Jospa siitä tulisi pitkästä aikaa hieman henkisesti kevyempi ja normaalimpi, kuin aikoihin.
Ps. Olen huomannut, että keskittymiskyky on hieman parempi nyt. Olen pystynyt lukemaan kirjaa (vaikkakin vain Viisikkoa) ja löytämään telkusta katseltavaa ohjelmaa, vaikka koko kesänä en ole pystynyt ahdistukseltani keskittymään yhtään mihinkään)
Onhan tämä olo toki vaihtelevaa ja hieman pökkyräinen, mutta kuitenkin jotenkin tyytyväisempi, kuin ennen lääkitystä.
Palaillaan!
Hei Virkkunen. Nuo oireet kuulostaa myös täysin kilpirauhasen vajaatoiminnan oireilta. Ja jos siihen liittää vielä erinäiset vitamiinin puutokset niin olo ei tuon parempi voi olla ennen kunnollista hoitoa. Eli kehottaisin googlaamaan kilpirauhasasioita esim kilpirauhanen.com. Jos et itse jaksa niin voisiko miehesi olla myös tässä avuksesi. Facebookissa on myös vertaistukiryhmiä ja niissä saa myös muuta infoa ja neuvoa tuohon ja siihen liitännäisten sairauksien hoidossa. Kannattaa ottaa selvää tuosta koska se voisi olla kohdallasi ratkaiseva tekijä. Ja jos sinulta on jo otettu terveyskeskuksessa kilpirauhaskokeet ja sanottu että ne on ok niin se ei aina pidä paikkaansa. Tämä on niin haastava sairaus ja siinä on monia muotoja että tk lääkärit ei siitä ymmärräkkään. Ja jos he sanovat että verikokeen arvot on viitteissä niin sekään ei varmista sitä että sairautta ei silti voisi olla. Saat lisää tietoa kun googlailet tuota. Kaikkea en jaksa nyt kirjoittaa. Voit otattaa tk:ssa verikokeet tsh ja t4v ja pyytää tulokset itsellesi ja kysellä noista facebookin ryhmistä kuinka siellä viisaimmat tulkitsisivat nuo arvot. Lisäopastusta saat myös sitä kautta.
Tsemppiä, parantuminen on hidasta mutta siihen joutuu myös näkemään vaivaa.
Hei!
Pari asiaa tuli mieleen sanoa: Kyllä masennus voi tosiaan viedä toimitankyvyn, ja sitten kun on niin passiivinen ja saamaton, tuttavatkin alkavat kartella - eihän tuollaisessa olotilassa olevaa viitsi katsella kauan, siis puhun nyt omasta käsityksestäni ja kokemuksestani.
ja sitten tuo Mirzasap...vai mikä se nyt olikaan, on joka tapauksessa juuri tuollainen, että väsymyt vain pahenee, ja tulee aivan zombiemainen olo, kokemuksestani kerron. Itse ei kannata jättää varmaan noin vain lääkettä, mutta mulla se kyllä ihan ehdottomasti lisäsi saamattomuutta ja teki tokkuraiseksi, MINUN mielestäni ihan kamala lääke, valitettavasti.
Pitäsisikö pyytää lääkäriltä jotain muuta vaihtoehtoa? Tai ainakin kertoa, miten tuo lääke vaikuttaa. Minulla se tosiaan ainakin lisäsi tokkuraisuutta, enkä meinannut jaksaa tehdä mitään. Ihan vain vihjeenä kerron.
Kyllä.
Välillä teki tiukkaa mennä edes vessaan.
Itse käynyt läpi vakavan masennuksen ja kyllä.. se lamaannuttaa. Itse en kyennyt peseytymään, puhumaan.. pystyin vain makaamaan. Ja juuri samalla tavoin vitkutin asioita, esim. peruin terapiat, unohtelin asiat ja elin vain omassa suppeassa umpikujassani. Lihosin masennuslääkkeillä ja minulle kokeiltiin valehtelematta kymmentä lääkettä.
Ja toimintakyky minulla meni.. en kyennyt kuin ihan pieniin asioihin. Minun kohdalla paranin, kun lääkkeet lopetettiin. Minuun ne ei tehonnut. EN halua kannustaa lopettamaan mutta itse lihosin tuhottomasti ja olin täysin zombi ja nestettä kertyi. Pääsin neljän vuoden sairastamisen jälkeen eroon lääkkeistä ja oloni tasaantui. VOi olla mahdollisuus, että sinulle annetaan väärään sairauteen lääkkeitä(siis en todellakaan lääkäri ole) vaan voi olla ettei lääkkeet tehoa, koska sinulla voi olla jokin toinen sairaus. Esim. on olemassa niin monia mielialan ja persoonallisuuden häiriöitä jotka on masennuksen aiheuttajia. Tai stressi tai trauma. Kuuntele itseäsi ja koita repiä itsestäsi sen verran että saisit kerrottua tai kirjoitettua miltä sinusta tuntuu ja mitä päässä pyörii. Keskity paranemiseen, et ole huono ihminen vaan sairas ja masennuksesta todellakin parantuu, kun pitää puolensa hoitonsa kanssa, mutta taistelua se on. Älä kanna syyllisyyttä. Jos sinulla on ihminen jota rakastat, se on tepsivämpi kuin yksikään lääke! Käperry kultasi kainaloon, kun illatkin pimenee, polta kynttilöitä ja tee asioita mistä saat edes pienen murun iloa tai mielihyvää., minäkin parannuin lääkkeettömäksi, mutta se vaatii paljon.. mutta aloita pienestä. TSEMIT🙂👍
Tervehdys tähänkin ketjuun, minkä aihe sopii itselleni. Juuri olen tosin lähdössä mieheni kanssa ulos kävelylle... On tosi pitkä aika siitä, kun viimeksi ulkona kävelin, että nyt on saatava äkkiä ulkovaatteet ja -jalkineet päälle, etten enää peräänny. Ja, sit ihan vaan tässä hetkessä.😉
Hei viestiketjulle,
itse sairastuin pohjoiseen muuton jälkeen masennukseen iloisen ja virkeän kevättalven ja kesän jälkeen. Olen miettinyt, mikä aiheutti syksyn tulon myötä masennukseen vaipumisen. Tunsin itseni täällä vieraassa ympäristössä yksinäiseksi, varsinkin kun en ole saanut töitä ja sitä kautta uusia tuttavuuksia. Lisäksi pohjoisen syksy ja vuodenvaihdetta kohti nopeasti pimenevä kaamos veivät voimat. Syksyn myötä aloin myös pohtiessani työttömyyttäni kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta, sain harvakseen paniikkihäiriöitä, joista säikähtäneenä hain apua toiseen otteeseen lääkäriltä.
Sain lääkekuurin ja sen voimin olen nyt taivaltanut eteenpäin. Luin lääkkeestä kyllä melko hurjia juttuja vieroitusoireista, joten lääkkeen käytö on alkanut mietityttää. Toisaalta uskon lääkkeen parantavaan voimaan.
Sosiaalisen tilanteiden pelosta en ole päässyt. Käyn kyllä mieheni kanssa kaupoilla, ruokakaupassa ja viikonloppuisin kaupungilla. Siihen sosiaalisuus rajoittuukin. Onneksi koira on saanut toistaiseksi minut ulos lenkeille.
Olen elämässäni ollut aina rohkea introvertti tähän mennessä. Olemme muuttaneetkin vieraalle paikkakunnalle aikaisemminkin ja asuneet siellä lähes kymmenkunta vuotta. Joten todellakin tämä masennus reaktioineen on todellakin säikäyttänyt minut.
Toivoisin teiltä tukea ja keskustelua aiheesta lisää. 😐
Onko jokin mikä säikytti sinut nyt sitten muuttaessa uuteen paikkaan liian erilainen ympäristä, jotain erilaista paikassa mihin muutit. Kyllä itsellä ei ole kilpparia mutta asperg piirteitä ja paniikkia ne saa minut lamaantuneeksi pelkään oikeastaan aina kun alan väsyä tai nukun huonosti saan paniikin. Pelkään yleisillä paikoilla väsyneenä eniten koska en jaksa kontrolloida itseäni yhtä hyvin. Itse olen ollut lapsesta saakka lamaantunut jollain tavalla ja väsyn eniten paikoissa missä ihmisiä liikaa koulut,ravintolat, kaupunki olen aivan kuitti näistä ainakin se melu ja tungos. Itse en ole koskaan jaksanut kun ne yleiset asiat kaupassa käynti, lemmikkien hoidot,siivous kotityöt joskus jäävät. Montaa asiaa en jaksa päivässä tehdä väsyn nopeammin ja tarvitsen tauon. Myös ylisuorittaja olen kun olen koko elämäni harmitellut toisten vireystasoa miten he nauttivat kaikesta ja tekevät kaikenlaista. Aikuisena vasta aloin tekemään asioita käymään erilaisissa paikoissa matkoilla,harrastuksissa lapsuus meni vähän pimennossa kotona vain.
Herkkä2 kirjoitti 27.11.2013 14:27
Hei viestiketjulle,
itse sairastuin pohjoiseen muuton jälkeen masennukseen iloisen ja virkeän kevättalven ja kesän jälkeen. Olen miettinyt, mikä aiheutti syksyn tulon myötä masennukseen vaipumisen. Tunsin itseni täällä vieraassa ympäristössä yksinäiseksi, varsinkin kun en ole saanut töitä ja sitä kautta uusia tuttavuuksia. Lisäksi pohjoisen syksy ja vuodenvaihdetta kohti nopeasti pimenevä kaamos veivät voimat. Syksyn myötä aloin myös pohtiessani työttömyyttäni kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta, sain harvakseen paniikkihäiriöitä, joista säikähtäneenä hain apua toiseen otteeseen lääkäriltä.
Sain lääkekuurin ja sen voimin olen nyt taivaltanut eteenpäin. Luin lääkkeestä kyllä melko hurjia juttuja vieroitusoireista, joten lääkkeen käytö on alkanut mietityttää. Toisaalta uskon lääkkeen parantavaan voimaan.
Sosiaalisen tilanteiden pelosta en ole päässyt. Käyn kyllä mieheni kanssa kaupoilla, ruokakaupassa ja viikonloppuisin kaupungilla. Siihen sosiaalisuus rajoittuukin. Onneksi koira on saanut toistaiseksi minut ulos lenkeille.
Olen elämässäni ollut aina rohkea introvertti tähän mennessä. Olemme muuttaneetkin vieraalle paikkakunnalle aikaisemminkin ja asuneet siellä lähes kymmenkunta vuotta. Joten todellakin tämä masennus reaktioineen on todellakin säikäyttänyt minut.
Toivoisin teiltä tukea ja keskustelua aiheesta lisää. 😐
Kyllä tämä ympäristö, Charlottis, on totaalisesti erilainen kuin oma kotiympäristö. Iso talo, ihmiset jotenkin erilaisia kuin kotipaikkakunnalla jne. En ymmärrä tätä sopeutumattomuutta juuri siksi kun aikaisemminkin olen asunut muualla kuin kotipaikkakunnalla ja sinne sopeuduin mukiinmenevästi. tosin suurin tekijä voi olla juuri tuo työnsaanti, jossa sain silloin uusia tuttavia. Kait nyt tämä yksinäisyys päivisin alkaa painaa mieltä. Onneksi kotipuolessa on muutama luotettu ystävä, joiden kanssa voi jakaa ajatuksia myös netin kautta. Haluaisin voittaa nyt vaan tämän pelon ja palata "normaaliin" elämään.javascript:void(0);