Olen pienestä asti ollut tosi herkkä. Taaperona minulla oli eroahdistusta äidistäni, koulun aloitus vaikeaa, mutta sopeuduin. Sain kavereita, mutta minua alettiin kiusata, ja aloin saada psykosomaattisia oireita, päivittäistä fyysistä pahoinvointia. Aloin myös kuollakseni pelätä oksentamista. Muistan että en koskaan halunnut kouluretkille, vaikken enää tuntenutkaan eroahdistusta, niin tuntui erittäin pelottavalta olla kaukana kotoa. Tämä koski myös perheen harvoja lomareissuja, esim. ruotsinlaivalla olin kauhuissani koko matkan ajan aina siitä asti kun kotoa lähdettiin sinne asti kun tultiin kotiovelle takaisin.

Ylä-asteella aloin saada välillä kummallisia ”levottomia” olotiloja, jotka näin jälkeenpäin miellän pieniksi ahdistuskohtauksiksi. Käynnit koulupsykologilla eivät auttaneet, kävin muutaman kerran.

Fyysistä pahoinvointia tutkittiin kunnolla vasta ylä-asteen jälkeen. Pelkäsin tutkimuksia, pahin oli vatsalaukun tähystys jota jännittää varmasti jo sellainenkin joka ei oksentamista pelkää, mutta itse olin aivan kauhuissani. Kävin lääkärin vastaanotoilla ja toimenpiteissä aina yksin, vaikka minulla olisi ollut mahdollista saada esim poikaystäväni tukea, mutta jotenkin halusin vain selvitä itse. Näiden tutkimusten aikana aloin saada paniikkikohtauksia, ja tutkimusten ”loppuyhteenvetoon” en voinut enää edes mennä. Samaan aikaan ahdistuin kovasti, itkin vain sängyssä kun kaikki sosiaalinen kanssakäyminen oli ruvennut pelottamaan. 18-vuotispäiväni vietin yksin kotona kun en uskaltanut edes lähteä kavereiden kanssa sitä juhlistamaan.

Hakeuduin psykologille, ei auttanut. Aloin saada paniikkikohtauksia myös aina vastaanotolle mennessä, ja rupesin välttelemään psykologillekkin menoa. En voinut enää mennä kauppaan. Poikaystävän kanssa kävimme pyöräilemässä korttelin ympäri. Sekin ahdisti.

Puoli vuotta myöhemmin sain ssri lääkityksen, se rupesi auttamaan ihan hyvin. Hoitokontaktin kuitenkin lopetin koska käynnit laukaisivat aina paniikkikohtauksen. Sosialisoiduin uudelleen, näin enemmän kavereita, pystyin käymään baarissa yms. ja poikaystävän kanssa tulikin sitten ero 19-vuotiaana minun aloitteestani, mikä sekin vähän outoa koska tunsin koko seurustelumme ajan eroahdistusta myös hänestä.

Muutin omilleni, ja puolen vuoden päästä rupesin seurustelemaan uudelleen. Rakastin uutta miesystävääni, mutta petin häntä silti. Nyt voisi sanoa että oli teini-ikäisen tyhmyyttä. Suhde päätyi eroon, mutta en pystynyt päästämään irti. Hänestä oli tullut minulle tuki ja turva, ja eron jälkeen olin täysin maassa. Nousin sängystä iltapäivällä, en jaksanut käydä suihkussa enkä tehdä mitään. (Yläasteen jälkeen opiskelin vuoden, jonka jälkeen opiskelut jäi kesken, siitä lähtien olen ollut tekemättä mitään, pystyin siis rauhassa nukkumaan ja murehtimaan päivät)

Yritin saada häntä takaisin ja lopulta onnistuin. Suhde kuitenkin kariutui jälleen koska hän ei kuulemma rakastanut minua enää romanttisesti. Yritin koko ajan saada häntä takaisin ja meillä oli paljon tuota on/off hommailua, muutama vuosi. Suhteen aikana mies käytti jokusen kerran välillä aika rajuakin fyysistä sekä henkistä väkivaltaa. Tulin jotenkin täysin riippuvaiseksi hänestä. Aloin kontrolloida hänen menemisiään ja tekemisiään. Olimme jotenkin päätyneet sellaiseen asumisratkaisuun että nukuimme yöt aina yhdessä, vaikkemme yhdessä olleetkaan. Kun sain tietää hänen ihastuneen toiseen naiseen niin paniikkioireet jotka olivat lääkkeen myötä olleet kurissa tulivat lääkkeen syömisestä huolimatta rytinällä takaisin. En voinut olla erossa hänestä koska minulla oli vain vähän ystäviä, ja päivisin ei mitään tekemistä. Apua oli mahdotonta hakea kun ei pystynyt menemään vastaanotoille paikanpäälle. Mies alkoi kertoa ulkopuolisille vaikeuksistani mikä eristi minua muusta maailmasta entisestään. Minua alettiin kiusata vaikeuksistani.
Samalla exäni alkoi tehdä katoamistemppuja. Hän saattoi olla viikonkin poissa vain välillä vastaillen viesteihin, ei kertonut olinpaikkaansa eikä mitään. Voitte kuvitella millaisia tuollaiset viikot olivat läheisriippuvaiselle. En voinut syödä enkä nukkua, en käydä ulkona, ahdisti vain koko ajan.

Viime syksynä sitten romahdin kun hän itseasiassa etukäteen kertoi minulle lähtevänsä. Otin yliannostuksen lääkkeitä hänen nähdensä. Kun tulin myöhemmin tajuihini niin hän oli poissa. Jouduin sairaalaan kun itse soitin apua, mutta onneksi kävi parhain päin. En pystynyt ymmärtämään millainen ihminen jättää itsemurhaa yrittävän yksin eikä soita apua.

Lääkkeet jäivät tuon jälkeen (olin syönyt niitä n. 4 vuotta) koska olin haluton niitä enää syömään orgasmi- ja univaikeuksien takia, ja unohdin niitä ottaakkin. Exästäni olin riippuvainen edelleen. Mikään ei auttanut, hän vaihtoi jopa lukot (sen naisen kehotuksesta johon hän minun jälkeeni ihastui) mutta silti en pystynyt päästämään hänestä irti. Koko kaupunkimme tietää tämän ja olen kaikkien silmissä täysi sekopää. Ystävät ovat hylänneet, jäljellä enää yksi. Tätä ystävyyttä on erittäin vaikea hoitaa kun ei voi tehdä mitään, ja pelkäänkin että milloin hänkin minut hylkää.

Nykytilanteesta sen verran että pärjäsin ilman lääkkeitä kuukausia, välillä toki saaden paniikkikohtauksia, mutta kävin sentään kaupassa. Sitten exäni kertoi häpeävänsä minua, ja eristäydyin täysin kun häpesin itsekin itseäni. Eräänä päivänä en sitten taas voinut mennä edes kauppaan. Paniikki on tullut taas voimalla takaisin. Aloitin taas ssri lääkityksen jonka sain tk lääkäriltä puhelimitse, on ollut hirveä viikko ja sivuvaikutukset tosi pelottavia. Olen tosi ärtynyt, ei väsytä vaikka en saa kunnolla nukuttua, olen levoton ja tänään tajusin että ei ihan normia ole, ja rupesi peloittamaan että on jotain alkavan manian oireita, kun eilen menin jo kauppaankin ja olo oli tosi hyvä. Lääkkeen jatkaminen pelottaa, en halua joutua millekkään osastolle jos vaikka laukaiseekin jonkun pahemman mielenhäiriön.

Exäni on vieläkin ”kanssani”, sanoo että saatamme tulevaisuudessa olla yhdessä, mutta en tiedä onko hän tosissaan. En todellakaan haluaisi pitää häntä ”vankina” suhteessa jos hän ei siinä halua olla, mutta en tiedä mitä tekisin kun en yksinkään voi olla. Jonnekkin osastolle lähteminen on mulle ihan viimeinen niitti, sitä en kestäisi. Vaikka siellä kuinka olisi ammattilaiset jotka osaisivat auttaa niin ahdistuisin ollessani paikassa jossa on muita psyykkisesti sairaita potilaita, ja olisi hirveää olla poissa kotoa.

Mielenterveystoimistolle ehdotin että jos voisin saada edes jonkinlaista puhelinterapiaa, tänään lähti lähete sinne ja katsovat mitä voivat tehdä, toivottavasti saan apua ja siellä ymmärtävät että ainakin tällä hetkellä vastaanotolle tuleminen on mahdotonta.

Harmittaa vietävästi että musta on tullut tällainen ja mietin koko ajan miksi. Tulevaisuus pelottaa kamalasti, pelkään koko ajan masentuvani lisää tai sairastuvani johonkin vielä vakavampaan psyykkiseen sairauteen.

Toivotaan että elämä voittaa!