Halusin näin kirjoittaa tuntemuksiani tuoreena isänä ja samalla myös hiukan reflektoida myös puolison tunteita.

Vauvamme syntyi n.8 vk sitten ja arjen haasteet ovat luonnollisesti olleet vaikeita totutteluineen ja uuden opettelun kanssa.

Puolisoni on puhunut kuinka hän on masentunut ja ahdistunut kun vauva itkee eikä hänen toimintansa auta välttämättä ja vauvan useat tyytymättömyydet haittaavatkin hänen jaksamistaan. Useat unettomat tai huonosti nukutut unet saavat puolisoni olemaan hyvin onneton ja hän onkin sanonut että tunne siitä että ei voi käsitellä omaa ahdistustaan niinkuin aikasemmin on voinut ahdistaa myös. Hän on maininnutkin olevansa tunteeton ja suorittaakin vain päiviä ilman ilon pilkahduksia. Autan äitiä mahdollisimman paljon ja tarjoudun tekemään asioita hänen puolestaan, mutta sekään ei välttämättä auta. Tämä saa minut ahdistumaan, koska äiti on ahdistunut ja oma panokseni ei tunnu riittävän tai sekään ei välttämättä auta. Minulla ei ole verkostoa tässä kaupungissa, mutta puolisollani on, apua onkin välillä vaikea pyytää eikä sitä aina saakkaan läheisiltä.

Olemme ajatelleet vain että arki muuttuu vielä iloiseksi kun aikaa kuluu mutta hetkessä eläminen tuottaa pahaa oloa. Vauvan ollessa hiukan vaikeampi tapaus ohjaa puolisoani siihen että hänen kaikki vapaus on menetetty loppu elämäksi eikä hän voi koskaan enään tehdä mitään. 

Itse käyn töissä tai olen etänä jotta saan muuta ajateltavaa tai että voin auttaa olemalla paikalla päivisinkin. Välillä tulee tunne että päivät sulautuvat yhteen eikä asioista jotka aikaisemmin auttoi iloitsemaan, ovat tulleet hankalia suorittaa tai eivät kuitenkaan tuo tätä iloa.