Onkohan tässä mistä kirjoitat, Pohojoinen, kyse samasta asiasta kuin itelläni, mutta kuin peilikuvana? Etäisyyttä kaipaan, kun olen erään tapahtumasarjan päättönä pöllähtänyt semmoiseen maisemaan josta en tunnista itseä?

Läheisyyden peilatessa itseään , näkkeekö se itsensä etäämpänä? vai lähentääkö se Läheisyyttä näkemään itsestään jotain enemmän? jos nimetään peiliin Katsojaa nimellä Läheisyys?

Miten tarkkaan pitäis porautua peiliinsä, että alkaisi nähdä siitä sen,jota rakastaa? jota saa rakastaa?

"Kuunteleminen on hyvä taito, mutta kuuleminen on rakkautta." tuollaisen kortin sain joskus nuorena. Silloin se ei auennut näin, mutta nyt, jos minua joku kuulee, koen sen. Totta on.

Pohojoinen kirjoitti:
Hei kaikille.

Itsellä on vaisua viimeiset kuukaudet.

Jotenkin tuntuu siltä, että kaikki alkoi siitä kun täytin pyöreitä. Se oli itselle tärkeä päivä ja halusin juhlistaa sitä kavereiden kanssa. Varmistelin kunnolla, että pääseekö kutsutut. Kuitenkin juhlapäivänä kukaan ei yhtäkkiä päässytkään. Tästä jäi aika paha maku suuhun. Sovimme, että käymme myöhemmin sitten syömässä jossain, kunhan koronatilanne hellittää. Noh, sitä ei sitten koskaan tapahtunut.

Sen jälkeen on tuntunut, että joka tuutista on tullut pettymyksiä sosiaalisessa elämässä. Kuukausittaiseen harrasteryhmään (internetin välityksellä) valmistauduin materiaalin kanssa, sitten se käytännössä vedetään vessanpöntöstä alas, kun ryhmää ei pidettykään perinteiseen tapaan. Kommunikaation puute pisti harmittamaan aika pahasti. Lisäksi sydän särkyi erästä ryhmän henkilöä kohtaan samalla, vaikka olen sataprosenttisen varma että ihastus oli yksipuoleista.

Myös paras ystäväni löysi töitä, joten hänellä ei ole ollut aikaa olla yhteydessä yhtä paljon ja syvällisesti. Olen yrittänyt järjestää yhteistä tekemistä viikonloppuisin (pelaamisen merkeissä), johon hän on suostunut. Kuitenkin nämä on peruuntunut, kun ystävä muisti väärin päivän ja eräällä kerralla nukkui yli. Nämä on puhuttu ja puheväleissä ollaan. Sovittu sitten että pelataan kun hänellä on aikaa. En usko tämä tulee tapahtumaan…

Olen kyllä sosiliasoitunut kavereiden kanssa näitten kuukausien aikana, mutta luultavasti kiitos näitten pettymyksien, mieli on ollut aika alhaalla. Eräänä viikonloppuna istuimme iltaa ja yritin nauttia, mutta koko ajan oli kaihoinen mieli.

Ollut sitten aika alakuloisia jaksoja. Ei huvita tehdä mitään. Musiikkia kuunnellessa alkaa ärsyttämään. Ruoanlaitto ei huvita, vaikka se on ollut henkireikä. Podcastit ärsyttävät, kun puhutaan koko ajan, samoin striimien katsominen. Hirveä läheisyden kaipuu ahdistus, vaikka tuntuu siltä että jos sitä saisi, niin se ei auttaisi.

Tuntuu että minun on turha yrittää enään järjestää mitään tekemistä. Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa. Minulla sitä on liikaakin. Ja jos sitä tekemistä olisi, niin muilla olisi hauskaa, mutta minulle tulee paha mieli.

 

Pohojoinen, hei

Tuo on niin totta. On aika usein vaikea kokea iloa, jos itsen sisällä on liian yksinäinen olo.

Hyvä, että aloitit tämän ketjun. Pettymyksiä on niin vaikea sietää. Ja jos/kun on ite se, jota ei oteta huomioon. Ja varsinkin jos sarjassa kuten sulla kuten kirjoitit tapahtuneen. Ite en uskalla enää edes ajatella että juhlia järjestäisin pyöreiden vuosien vuoksi. 50 mennessä rikki, oli tasan 2 vierasta jotka oli joku aika aikaisemmin menneet kihloihin. He ei tosin tainneet tietää edes, että olivat juhlissa, kun en ole kakunleipojia.

Voimia siulle!

Kiitoksia teille. Mukavaa kuulla että samanlaisia tai päinvastaisia kokemuksia kummallakin 🙂

Myrsyisä viikko ollut kieltämättä. Sängyssä makoiltu aika paljon. Huolet unohtuvat kun on painopeiton alla ja sulkee silmät. Ja tulevat takaisin kunnolla kun silmät aukeavat.

Sitä on yrittänyt muuttaa ajatusta siihen suuntaan, että eivät ihmiset tahallaan tee minulle harmia. Muillakin on elämä jota elää ja minä olen yksi osa, joka tuntuu unohtuvan.

Minulla on aikaa ihmisille, mutta ihmisillä ei minulle.

Tuli sitä yhden kaverin pyynnöstä käytyä elokuvissa sentään, mutta itsellä tuli tunne, etten ole aivan tilanteessa läsnä.

Niin, tuo tunne häivyttää kuin haihtumaan elämästä jonnekin takamaille...

Pohojoinen kirjoitti:
Kiitoksia teille. Mukavaa kuulla että samanlaisia tai päinvastaisia kokemuksia kummallakin 🙂

Myrsyisä viikko ollut kieltämättä. Sängyssä makoiltu aika paljon. Huolet unohtuvat kun on painopeiton alla ja sulkee silmät. Ja tulevat takaisin kunnolla kun silmät aukeavat.

Sitä on yrittänyt muuttaa ajatusta siihen suuntaan, että eivät ihmiset tahallaan tee minulle harmia. Muillakin on elämä jota elää ja minä olen yksi osa, joka tuntuu unohtuvan.

Minulla on aikaa ihmisille, mutta ihmisillä ei minulle.

Tuli sitä yhden kaverin pyynnöstä käytyä elokuvissa sentään, mutta itsellä tuli tunne, etten ole aivan tilanteessa läsnä.

 

Mitä leffaa kävitte muuten katsoos?

keskustelua kirjoitti:

Mitä leffaa kävitte muuten katsoos?

Paikallisella oli yksi näytös vuoden 2000 honkongilais elokuva "In the Mood Love"

Tosiaan oli alakuloa, niin ei tuntenut olevan henkisesti läsnä. Lisäksi elokuvan tarina toi hieman mieleen oman menneisyyden huonolla tavalla. Kuitenkin kestin loppuun asti.

Kävin tänään hoitajan kanssa puhumassa näistä tunteista. Pitäisi vain antaa pettymysten olla ja mennä eteenpäin. Ja joissan kaverisuhteissa lopettaa pään hakkaaminen seinään, jos ei meinaa mitään tulla.

Aloitusviestiin ja vieraitta jääneisiin juhliin liittyen, minulla myös samanlaisia kokemuksia. Oltuani monta vuotta järjestämättä oikein mitään halusin pitää tuparit, sumplin tuparien aikatauluja sen mukaan minkä pitäisi sopia kavereille mutta ilmeisesti en saanut riittävän selvästi viestitettyä aikeistani, ja lopulta moni tärkeä oli ehtinyt sopia päällekkäistä menoa tai ei aikaisemmista ounasteluista huolimatta ollutkaan paikkakunnalla. Se satutti, ja harminpuuskassa vannoin etten kyllä varmasti ikinä enää uudestaan yritä järjestää mitään - mutta ainakin yhdestä näin että hän oli ihan oikeasti aidosti harmissaan siitä ettei päässyt tulemaan, kyse oli vain vahingosta eikä mistään tahallisesta laiminlyönnistä.

Välillä on vaikea tietää miksi jokin kaverisuhde hiipuu. Mulla on joitakin sellaisia missä olen pääasiallisesti se joka aina (yrittää) ottaa yhteyttä - toinen ei ehdi, pysty, jaksa tai viitsi. Joissakin tilanteissa hoitajan neuvo on varmasti kyllä ihan järkevä, yksisuuntaisen suhteen ylläpitäminen on raskasta, ja jos jostakin ihmissuhteesta jää yleensä lähinnä harmitus päälle, kannattaa oman jaksamisen kannalta suunnata energia sellaisiin asioihin (harrastuksiin, mieluisiin tekemisiin, ihmisiin) joilta saa jotain takaisinkin.

Minä en ala-asteikäisenä edes uskaltanut järjestää kutsuja, koska tiesin, ettei niihin kukaan olisi tullut. Enhän ollut saanut kutsuja muidenkaan pitoihin, eikä minulle tullut edes kirjeitä luokassa olleen postilaatikon kautta. Vanhempana minulla ei ole (ollut) kovin montaa ihmistä, joita edes olisin voinut kutsua.

Yksinäisyyteni ei ole ainoastaan muiden vika tai kiusaamista, vaikka sitäkin kyllä esiintyi (myös kotona). Minun on vain aina ollut vaikea luoda ystävyyssuhteita. Epäilen, että taustalla on aina vaivannut erittäin huono itseluottamus. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, saan esimerkiksi työasiat vaivattomasti hoidettua ja talkootyön myötä olen jopa oppinut jutustelemaan ventovieraiden kanssa, mutta siihen se sitten jääkin.

Taustalla voi olla myös sekä genetiikkaa kuin opitut mallitkin. Vanhemmillani on ollut ja on edelleen hyvin pienet piirit. Isällä on urheiluseuraharrastus, joka tuo sosiaalisia kontakteja, mutta muuten hänellä ei ole suvun ulkopuolisia ihmissuhteita eikä talkooporukka juuri ollenkaan vietä aikaa yhdessä talkootöiden ulkopuolella. Äiti on ymmärtämäni mukaan viettänyt koko lapsuutensa sisariensa kanssa touhuten eikä ole aikuisiällä solminut avioliittoa lukuunottamatta muita syviä ihmissuhteita. Kummallakaan ei ole ollut työn tai harrastuksen ylittäviä ystävyyssuhteita, mutta kuten minäkin, niin molemmat kyllä tulevat toimeen toisten ihmisten kanssa. En syytä tästä vanhempiani, totean vain asian niin kuin sen näen: voimakkaiden introverttien lapsesta on vaikea tulla mitään muuta kuin introvertti.

Samaan syssyyn pitää myöntää, että olen tosi huono pitämään yhteyttä. Ymmärrän, että se on raskasta toiselle osapuolella ja soimaan itseäni siitä rankastikin. Tämänkin taustalla on huono itseluottamus ja alati vellova huonouden tunne sekä luultavasti lapsuuden huonot kokemuksen, kuten juurikin tuo juhliin kutsumattomuus. On tosi vaikea pitää yhteyttä tai ehdottaa tapaamista, kun tuntee olevansa vain häiriöksi. Tai jos sillä toisella on muuta jo sovittu, niin sitten joutuu taistelemaan sen vanhan ulkopuolisuuden ja hylkäämisen tunteiden kanssa, vaikka järjellä ajatellen kyllä ymmärtää reaktionsa suhteettomuuden. Fakkiutuneista malleista on vaan niin turkasen vaikea päästä eroon.

Minä myös jännitän ihmisiä tavattaessa, joskus enemmän, joskus vähemmän. Pelkään, että sanon tai teen jotain hölmöä. Tai että en muistanut tai tajunnut toimia sosiaalisen normin mukaisesti. Minun on myös tosi vaikeaa ilmaista eriäviä mielipiteitä tai ajatuksia edes aiheesta, joten (yli)konfliktiherkkänä ahdistun tilanteesta. Esimerkiksi kerran kaverini nauroi rapussa vastaan tulleen nuoren miehen ulkonäölle ja sitten kysyi kuin varmistaen, että näitkö minkä näköinen tuo oli. Minulle tuli todella vaikea olo. Kaverini reaktio soti omia arvojani ja kokemuksiani vastaan, olenhan ollut itse se, jolle nauretaan, mutten saanut sanottua ajatuksiani. Ahdisti sen verran, että minun piti hetken koota itseäni, ennen kuin pystyi väistämään tilannetta vaihtamalla puheenaihetta.

Toisinaan taas olen vetäytynyt, koska en muuta jaksa.

Äh, kadotin tätä kirjoittaessa punaisen langan. Tarkoitus oli vain todeta, että tiedän sen ulkopuolisuuden tuskan mutta myös kertoa, ettei yhteydenpitämättömyys aina tarkoita välinpitämättömyyttä tai haluttomuutta ystävyyssuhteeseen.

Minulla se on, N'ott, kyvyttömyyttä lähellepäästämiseen.

Soroppi, jnkn ok alkaneen kaveruuden kohdalla on karahtanut väsymykseen... jossain viestissä arvelit liikaa herkkyyttä koettaa olla avuksi, se on niin tiedostamatonta ollut, kun itse ei ole ollut mitään itelle. Jostain koulumuistosta jäänyt havainto, vasta kun toinen esittää ongelman jota ei osaa, minussa syttynyt kiinnostus siihen ja ratkaisu löytynyt. Ehkä sekin kerta oli vaan häneltä huomiontarvetta tai välinpitämättömyyttä itse miettiä mutta minuun se sai silloin virtaa... Antoi tilaisuuden olla olemassa kun itelle en siinä vaiheessa ollut ollut. Ylipäänsä miten voi koskaan löytää itseään jos kukaan ei huomaa tai herätä huomaamaan?

Kuvaava termi, keskustelua! Juuri tuota minullakin on. Massiivinen suojamuuri ja varautunut suhtautuminen, minkä vuoksi lähellä päästäminen on vaikeaa.

Joo. Mun mieltä rasittaa uhkan aistiminen aina alkuun ennen liikkumaan lähtöä. Kun mitään uhkaa ei ilmaannukkaan mistään, lenkeistä tulee pidempiä...tuo varautuminen, varautunut olo vie virtaa, turhaan. Se on kuin talviturkki joka ei vaan jää järveen kesän alussa, ei sitten.millään......ei sitten.niiiiin moneen vuoteen ://

Nótt kirjoitti:
Äh, kadotin tätä kirjoittaessa punaisen langan. Tarkoitus oli vain todeta, että tiedän sen ulkopuolisuuden tuskan mutta myös kertoa, ettei yhteydenpitämättömyys aina tarkoita välinpitämättömyyttä tai haluttomuutta ystävyyssuhteeseen.

Hyviä pointteja. Mulla on yhdessä ystävyyssuhteessa todennäköisesti sellainen tilanne päällä että ystävällä ei vaan ole voimavaroja vastata yhteydenottoihin. Ainakin yritän ajatella niin, jaksaakseni jatkaa yrittämistä. Haluaisin kovin pitää kyseisen ihmisen elämässäni... Mutta silloin tällöin kuulen että hän tapaa muita kavereita, mikä saa minut ihmettelemään olenko minä ainoa ihminen johon hän ei jaksa pitää yhteyttä... Voi olla kyse vain siitä kenen seurassa hän tuntee olonsa turvalliseksi, ja jonkinlaisesta rajallisesta 'sosiaalisesta jaksamisesta', mutta on vaikeaa olla tuntematta itseään  mustasukkaiseksi tai vähän kaunaiseksikin kun tulee rajatuksi tällä tavoin lähimpien ystävien ulkopuolelle. Enhän minä loppujen lopuksi edes tiedä onko tätä 'lähipiiriä' olemassa, ja ehkä kuvittelen kontrastin muiden kavereiden ja minun saaman kohtelun välillä suuremmaksi kuin se onkaan... mutta tämä taustoituksena sellaiseen ystävyyssuhteeseen minkä suhteen välillä mietin onko sen jatkaminen vaivan väärtiä.

soroppi, taustoja tietämättä tämä voi olla hölmö ehdotus, mutta oletko kokeillut erilaisia yhteydenpitotapoja?

Ainakin itselläni on puhelinkammo ja tekstiviesteillä (tai muilla vastaavilla) viestittely on hidasta ja töksähtelevää, eikä kunnon keskustelua pääse useinkaan syntymään. Ja koska en ole somessa, niin itselleni luontevin tapa olisi kasvokkain näkeminen tai sähköpostien kirjoittelu. Hölmöä ja etenkin epäreilua tämä on siksi, että ei toisen osapuolen pitäisi olla yksin se, joka tällaisia asioita pohtii. Ja jos ystävä ei asu lähellä, niin jotenkin ja toisen aloitteestahan se tapaaminenkin pitää sopia.

Ymmärrän kyllä mustasukkaisuuden tunteen, itse tuntisin varmasti samoin. Olisiko asiasta mahdollista kysyä ja keskustella? Onhan sekin mahdollista, että tilanne paljastuu viattomammaksi miltä se päällepäin näyttää.