Sanotaan että Jumala ei anna enempää kuin jaksaa kantaa, tulee mieleen että kuinka halvatun vahvaksi se mut kuvittelee. Tuntuu että näiden vuosien aikana oon saanu enemmän kuin muut. Tällä hetkellä taas ahdistaa ja masentaa, vedin kerralla purkillisen dippiä ja melkein pussillisen sipsejä. Sitä ennen kauhean annoksen lohikiusausta ja taas on nälkä. Mihinkään ei oikein pysty keskittyyn vaikka olisi pieni pakko. Tuntuu että tämä menee aina vain huonompaan suuntaan…

Olen ollut napit vastakkain äidin kanssa jo pari vuotiaasta saakka. En ole ollut unelma lapsi vaan päinvastoin. Toistuvia korkeakuumeisia vti tulehduksia, en ole suostunut syömään, pantannut… Ja ujokin vielä.
Olin 10 kun pikkusiskomme kuoli. Meillä oli maatila ja minun oli tapana vahtia häntä. Tuona päivänä tv tuntui tärkeämmältä ja olihan hän ennenkin ollut navetassa ilman minua. Lantatykki melkein katkaisi hänet. Aivokuollut. Shokissa seuraavat kuukaudet, vanhempien mielestä me sisarukset emme tarvinnet kriisiapua.

Kuudennella luokalla räjähti. Olin aina ollut koulukiusattu eikä sitä saatu loppumaan peruskoulun aikana. Hajotin kaikkea mitä käsiini sattui, myös opettaja sai osumia. Psykologin lausunto ; Normaali murrosikäinen.
Yläasteella pinnasin paljon, saatoin olla viikon putkeen poissa. Luokkakaverit eivät tulleet lähelle koska saatoin laukoa mitä tahansa niin heille kuin opettajille. Koin perättömiä syytöksiä niin koulussa kuin kotona, tottakai minä olin syypää käytökseni vuoksi vaikka en olisi ollut paikalla. Silti sain hyviä numeroita.

Lukion toisella raskaaksi enkä pystynyt aborttiin. Äitini ei hyväksynyt ja hyvä että sain syödä kotona ennen muuttoa pois. Synnytykseen hän silti tuli mukaan ja onneksi tulikin. Vuorokausi takana, sekaisin lääkkeistä ja väsymyksestä, synnytys ei edistynyt. Kiireellinen hätäsektio. Ihana pieni tyttö.
Puolitoista vuotta kului ja toinen tyttö. Helppo synnytys koska hän oli alle kolme kiloa. Ja vaativin lapsistani. Unirytmi päin mäntyä. Mies työnarkomaani ja harrasti henkistä väkivaltaa. Minun piti elää hänen ehdoillaan ja palvella häntä kuin olisi ollut kolmas lapsi talossa. Hoidin lapset ja talon kaikki työt laskuja myöten. Vähemmästäkin masentuu. Lapsille ensi alkuun parin viikon sijoitus, sitten hoitopaikka ja minä psykologille. Olisi saattanut auttaa mutta mies ei tukenut minua lainkaan. ”Ei minulta ole kysytty haluanko lapset hoitoon” Erohan siitä tuli.
Vuoden kestänyt piina alkoi. Uhkailuja, kännissä oveni taakse, petettyjä lupauksianiin minulle kuin lapsille. Velkaa jäi mutta selvisin ja hän lopetti kun sain voimia sanoa suorat sanat.

Uusi mies ja uusi elämä. Sinisilmäisyyttäni en huomannut varoitusmerkkejä ajoissa. Sairaalloista mustasukkaisuutta, tarkistussoittoja selvin päin ja kännissä. Jäi kiinni pettämisestä ja minä uskoin ettei koskaan enää kuten hän vannoi. Sain lukion loppuun ja kolmas tyttö. Suht rauhallista, pahimmasta mustasukkaisuudesta päästy yli. Lopuksi poika ja pommi. Pettänyt koko ajan, jopa meille kotiin naisia tuonut kun olen ollut poissa. Silti yritin. Puhkesi ostomania, osamaksuja varmaan pariinkymmeneen paikkaan ja lisää koko ajan. Sitten alkoi haukkumine sairaaksi. Olen bi siis olen hullu ja sairas ja lapsetkin tartutan. Silti kännissä kolmen kimppaa yritti. Tönimistä. Kaikkea pientä ja uusi masennus. Erohan siitä taas tuli.

Yritin jaksaa koulua ja yh äidin elämää exät kiusaten ymppärilläni. Hermoromahdus. Vanhemmat lapset äidilleni sijoitukseen kunns tokenen. Mielialalääkkeet saivat minut juomaan. Lopulta edes salmaripullo ei tuntunut missään. Ja vipeillä kaikki rahoitettiin tottakai. Mutta silloin ei millään ollut väliä.

Nykyinen mieheni oli sinnikäs. Ensimmäisellä tapaamisella meinasin lyödä, silti jaksoi piirittää minua. Tunnusti olevansa toipuva peliriippuvainen, lupasin auttaa jos olemme yhdessä. Sitten se alkoi purkautua. Hänen käsittelemättömät tunteensa ja pelkonsa ja minun vihani. Olen kuristanut häntä ja hän minua, olemme rikkoneet käytännössä puolet omaisuudestamme, olen tuhlannut viimeisiä rahojamme kauppoihin ja hän pelannut. Hänellä kaksi exää jotka vaikeuttavat elämäämme ja hänen lastensa tapaamista. Silti yritän, vielä jonkin aikaa. Olen päättänyt että vuoden vaihteessa hän joko lähtee tai jää, kaikki riippuu hänestä.

Toivon saavani pian luotua pidemmän hoitosuhteen MTTn puolelle kuin kolme kuukautta. Siihen asti olen tähän mennessä päässyt. Sitten ovat työntekijät jääneet lomalle, sairaslomalle tai työt lopouneet ja hoidot katkenneet. Tuntuu että juuri mistään ei saa apua, lääkkeitä vain tuputetaan mutta kuka minua kuuntelisi???