Arska80 kirjoitti 16.4.2016 10:13

Olen käynyt 2 lyhyempää 3kk terapiajaksoa ja yhden pidemmän n. 1,5v. Söin n.2 vuotta Valdoxan nimistä mielialalääkettä joka oli mielestäni virhe. Lääkkeen lopettamisen jälkeen sen vaikutukset jäivät ikäänkuin "päälle" ja se tunteiden turruttaminen vei tunteet pois, ainakin hyvät tunteet. Ahdistus jäi jäljelle.

Kertokaa muut masentuneet ja ahdistuneet, mitkä asiat antavat teille edes jotain nautintoa? Mitä minun kannattaisi kokeilla? Kaikki pienetkin nautintoa antavat asiat olisi tervetulleita.

Ei ole itselle ollenkaan tuttu lääke, mutta oletko tullut ajatelleeksi, että lääke oli väärä? Tai oikeastaan, että lopetit liian aikaisin mielialalääkityksen? (Tokikin lääkekin on voinut olla väärä.) Ilmeisesti sinulla ei tällä hetkellä ole lääkitystä?

Mistä saa nautintoa? Yksi asiahan sinulla olikin. Ethän syö mitään hormoneita tms.? Tuli mieleeni tuosta itseäsi vaivaavasta liiallisesta masturbaatiosta. Mieti mikä tahansa nautintoa tuottava asia (lain sisäpuolella). Mikä se olisi? Mitä tekisit? Olisiko se joku juttu mikä on tuttu juttu, vai jotakin mitä et ole koskaan tehnyt aiemmin?

Itse nautin tällä hetkellä siementen laittamisesta multaan, istuttamisesta, lintujen laulusta, käsillä tekemisestä ylipäätään, kirjoittamisesta, uuden innostavan asian lukemisesta, tavaran vähentämisestä. Sen miettimisestä, jollain tavoin, että mikä saisi minut voimaan paremmin. Keskusteluista kasvotusten nautin myös, enemmän kuin näin netissä. Nautin auringonpaisteesta, lämmöstä. Aika yksinkertaisista asioista. Sen miettimisestä, että mitä ruokaa voisin laittaa jääkaapista löytyvistä aineksista. Mitä kokeilisin ensi kerralla.

Hei.

Kun luin viestisi, niin tunsin pystyväni samaistumaan siihen todella paljon. Minulla on ollut erittäin paljon väsymystä, ahdistusta, ja tuntuu, että elisin koko ajan sellaisessa sumussa. En osaa nauttia asioista, joista pitäisi. En osaa arvostaa omaa olemassaoloani tarpeeksi. Ja tosiaan niin kuin sinullakin, kaikki tuntuu suorittamiselta, ja jos ei suoriudukkaan niin se vaan tuntuu pahemmalle.

Syön myös Valdoxan lääkettä, noin pari kk on tullut täyteen luulisin. En tiedä vielä onko siitä ollut hyötyä vai haittaa. Olen sitä mieltä, että masennusta pitäisi aina ensin yrittää hoitaa muilla keinoilla, kun lääkkeillä.

Mutta asiaan; suosittelen että alat käymään lenkeillä, ellet jo käy nyt. Ei tarvitse juosta, pelkkä rauhallinen kävely tuntuu suhteellisen terapeuttiselta varsinkin jos sen saa tehdä rauhassa. Kannatan myös, että yrität parhaasi mukaan sosiaalisoida ihmisten kanssa, koska eristäytyminen vain tulee pahentamaan oloasi - sen lupaan.

Mistä asioista ennen nautit, kunnes kadotit sen tunteen?

Toiseksi, olet yhtä tärkeä ja hyvä ihminen kuin muutkin. Ole armollinen itsellesi, äläkä pistä rimaa liian ylös ja tavoittele asioita. Kaikki ajallaan niin sanotusti. Ennen kuin alat miettiä uutta parisuhdetta, kannattaa keskittyä omaan hyvinvointiin ja miten sitä saisi paremmaksi. Lisäksi mieti mitkä asiat pahentavat oloasi, ja voiko niille tehdä mitään ellei jopa poistaa kokonaan.

Yritä levätä välillä. Olet sen ansaitsenut kyllä. Mihinkään ei ole kiirre. 🙂

Kiitoksia paljon, että olette vaivautuneet vastaamaan.

Pompula:

Käsky Valdoxanin syömisen lopettamisesta tuli itseasiassa terapeutiltani. Hänen mielestään lääke oli tehnyt tehtävänsä ja sen syömisen jatkamisesta ei olisi enää merkittävää hyötyä. En syö mitään hormoneita tai muita mömmöjä, liikun ihan vaan "luomuna"

Olen miettinyt mitä asioita haluaisin tehdä, jotain uusia asioita, mutta jotenkin niiden keksiminenkin tuntuu väkinäiseltä. Kävin kokeilemassa seinäkiipeilyä, kun se oli kiehtonut jo jonkun aikaa, mutta se ei tuntunut miltään, se ei ollut tylsää, ei pelottavaa, ei kivaa.. se vaan.. oli. Harrastan laskettelua, ja olen pitänyt siitä kovasti, mutta sekään ei nykyään enää oikein tunnu miltään. Ainoa miten siitäkään saa jotain oikeita tunteita irti on laskea niin lujaa kuin vain pystyy, kai siitä jonkun adreanaliini jysäyksen saa. Se tuntuu edes joltain! Tavallaan.. hyvältä. Mutta sekin tunne menee nopeasti ohi.

Liskonainen:

Olen aina tykännyt liikkua, ja harrastan sitä edelleenkin. Se on yksi asia joka tuo edes jotain hyvänolon tunnetta elämään. Pyöräilen, hiihdän, laskettelen, rullaluistelen. Joskus lenkille lähteminen on työn ja tuskan takana vaikka tiedän että urheilusuorituksen jälkeen olo on seesteinen ja vapautunut.

Olet ihan oikeassa tuon eristäytymisen suhteen. Olin viikonloppuna ihan lukossa enkä esimerkiksi sunnutaina lähtenyt kotoani mihinkään, katselin vain sarjoja telkusta, en saanut edes vaatteita päälleni koko päivässä. Sunnuntai-iltana itkin ja mietin, en pysty menemään töihin. Maanantai koitti, pakotin itseni töihin. Töissä on pakko keskittyä työhön, ympärillä on työkavereita ja olo helpottui selkeästi viikonlopun ahdistuksesta.

Tiedän, että parisuhdetta on turha edes yrittää, ennenkuin olen itse siinä jamassa, että näen asiat selkeästi ja jossain järkevässä mittakaavassa. Mutta toisaalta tämä yksin oleminen yhdistettynä siihen, että minulla tuntuu olevan kokoajan ihan mielettömän voimakkaita seksuaalisia haluja, on aika huono yhdistelmä.

Kiitos vielä, ett otitte kantaa. On jotenkin lohduttavaaa tietää, että on kohtalotovereita.

Hei,

Tutulta kuulostaa, onneksi toi ei ole enää/tällä hetkellä päivittäistä. Se on pelottavaa kun kaikki on hyvin, mutta ei ole. Silloin sitä miettii että mikä itsessä vikana, on huono omatunto omasta mielentilastaan kun ympäriltä kuuluu kuinka hyvin asiat on.
Itsellä kova rääkki antaa mahtavan olon, se on ollut aina paras lääke ahdistukseen, vaikka välillä nosteleekin painoja itku kurkussa.
Arska, jotakin positiivista, sulla tekee seksiä mieli. Se on hyvä merkki. Itse elän parisuhteessa ja kun olin masentunut ja mies väsynyt masentuneisuuteni, oli aika ankeaa. Onneksi taas kevättä rinnassa!

Se tässä itseäkin mietityttää, että olenko vain epäkiitollinen paskiainen. Ympärillä on ihmisiä joilla menee periaatteessa paljon huonommin kuin minulla, mutta silti he jaksavat olla iloisia. Sitä miettii, että vaadinko liikoja? Tavoittelenko kuuta taivaalta? Mutta kun en osaa nauttia niistä elämän pienistä iloista, joista se elämisen nautinto kuulemma koostuu.

Toisaalta myös pelottaa tämä tilanne. Entä jos jotain käy? Mitä jos menetän esimerkiksi työpaikkani. Jos lähtökohtaisesti olotila tällähetkellä on sellainen, että pää on juuri ja juuri pinnalla, mitäs sitten kun ne ulkoisetkin asiat alkavat mennä pieleen? Tiedän, ettei tällaisia asioita pitäis miettiä, mutta kun olen murehtimisen maailmanmestari.

Arska80 se on oikeasti yks lokin paska tuulilasissa, jos sinä tai joku muu tässä valtameressä menettää työpaikkansa. Terveys ennen kaikkea ja muutos on jatkuva elämän mittainen prosessi. Tuolla siis tahdon sanoa, että asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Työpaikkoja voi aina hakea ja tehdä uusia, mutta sairaana on paha tehdä töitä. Silloin aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä sekä itselleen että työnantajalleen. Sairas työntekijä ei ole yhdenkään työnantajan (yrityksen omistajien ja johtajien) etu eikä tavoite.

Kysyit mikä voi tuoda edes pientä nautintoa. Tässä useampia vaihtoehtoja http://hidastaelamaa.fi/2015/04/kuinka-tuntea-onnellisuutta-vain-viidessa-minuutissa/
Itse käytän noista useampia, automaattisesti.

Kiitos Pompula tuosta listasta. Arskalle sanoisin, että yritä vaimentaa se työpaikasta murehtiminen. Murehtiminen ei auta yhtään mitään eikä ketään. Yritä keskittyä toipumiseen tai vaikka elämiseen kuten sanotaan.

Pompula kirjoitti 24.4.2016 16:42

Kysyit mikä voi tuoda edes pientä nautintoa. Tässä useampia vaihtoehtoja http://hidastaelamaa.fi/2015/04/kuinka-tuntea-onnellisuutta-vain-viidessa-minuutissa/
Itse käytän noista useampia, automaattisesti.

Näin minäkin ajattelin ja tuollaisia ilonlähteitä näin elämässä ennen. Sitten tuli aika, jolloin tuollaisten tarjoaminen tuntui lähinnä pilkanteolta. Nykyään jo joskus pystyn nauttimaan jostain. Sellaisen, joka ei ole kokenut, että nauttimisen kyky voi todellakin olla poissa, on kai vaikea sitä uskoa.

Desper, jos viittasit minuun, niin tööt! Omia ilon/"nautinnon" lähteitä on puun katseleminen ja valuvan veden seuraaminen. Jos ajattelit, että en tietäisi mitään siitä, kun ei nauti mistään. Tämä on harjoittelun tulos. Kun ei nauti mistään, ei ole olemassa. Ihmisen täytyy aina kiinnittää huomionsa johonkin, ollakseen elossa. Näin ajattelen.

Pompula kirjoitti 24.4.2016 21:53

Desper, jos viittasit minuun, niin tööt! Omia ilon/"nautinnon" lähteitä on puun katseleminen ja valuvan veden seuraaminen. Jos ajattelit, että en tietäisi mitään siitä, kun ei nauti mistään. Tämä on harjoittelun tulos. Kun ei nauti mistään, ei ole olemassa. Ihmisen täytyy aina kiinnittää huomionsa johonkin, ollakseen elossa. Näin ajattelen.

Tööt tööt. Kurjaa, jos olet joutunut kokemaan sen, ettei nauti mistään. Hienoa, jos olet oppinut harjoittelemalla nauttimaan. En tiennyt, että se on mahdollista. Minä olen saanut hieman elämäniloa takaisin selvittelemällä, mitä pääkopassa liikkuu, hyvän terapeutin avustamana.

Lukossa, ole hyvä vaan 🙂 Ja Desper, minun ajatusmaailma on sellainen, että joko nautit jostain, tai tyyliin; makaat lepositeissä, tietämättä mistään mitään. Voihan se olla, että ihmiset ajattelee nämä asiat eri tavoin. Tai eivät edes tajua nauttivansa (kuten itselleni todettiin) jostain, ennen kuin se osoitetaan. Mutta nyt menee kaalinpäiksi ja aloittajan ajatuksen ohi.

Elämänhalu oli kyllä liikaa sanottu, ei sitä ole.

Arska80 kirjoitti 20.4.2016 21:51

Se tässä itseäkin mietityttää, että olenko vain epäkiitollinen paskiainen. Ympärillä on ihmisiä joilla menee periaatteessa paljon huonommin kuin minulla, mutta silti he jaksavat olla iloisia. Sitä miettii, että vaadinko liikoja? Tavoittelenko kuuta taivaalta? Mutta kun en osaa nauttia niistä elämän pienistä iloista, joista se elämisen nautinto kuulemma koostuu.

Toisaalta myös pelottaa tämä tilanne. Entä jos jotain käy? Mitä jos menetän esimerkiksi työpaikkani. Jos lähtökohtaisesti olotila tällähetkellä on sellainen, että pää on juuri ja juuri pinnalla, mitäs sitten kun ne ulkoisetkin asiat alkavat mennä pieleen? Tiedän, ettei tällaisia asioita pitäis miettiä, mutta kun olen murehtimisen maailmanmestari.

Hei!

Kyllä kolahti oma tekstisi. Samastuin kovin, ja siksi tekikin mieli kommentoida. Kun mikään ei riitä, se on kurja "sairaus". Teet kaikkesi, mutta se ei tuota mielihyvää. Tiedätkö, ehkä on välillä hyvä käydä siellä ihan pohjalla. Sen jälkeen kun taas alkaa koota itseään, oppii olemaan tyytyväinen ja iloinenkin niistä pienistä asioista, mitä saavuttaa. Siitä kyllä tulee kyllä aaltoliike (itse kun yksi sellainen on). Tällä hetkellä siis sujuu, pelolla kyllä odotan romahtamista. Ei saisi sitä odottaa, mutta minkäs sille tekee. Yritän elää hetkessä.
Johtuuko pään pysyminen juuri ja juuri pinnalla osittain työpaikastasi? Nautitko työstäsi? Välillä on hyvä pystyä luopumaan asioista mitkä elättää ja edesauttaa elämän etenemistä, pääsee (joutuu) käymään pohjalla. Sen jälkeen saakin tunnistella miltä tuntuu ja mitä seuraavaksi. Se on kyllä pelottavaa mutta samalla uuden syntymistä.