Vankila pään sisällä
Hei!
Olen jo muutaman vuoden märehtinyt yksinäisyydessä ilman sosiaalista elämää.Sairastan sos.tilanteiden pelkoa ja masennusta ja olen hakenut niihin apua.Sain lääkkeet ja kerran kuussa pääsin juttelemaan puoleksi tunniksi lääkärin kanssa kuka vähätteli ongelmiani niikun olin pelännyt.En pysty/pystynyt kertomaan rehellisesti mitä tunnen sisälläni.Jokanen samaa sairautta sairastava tietää mistä puhun.Haluan miellyttää ja pelkään liikaa mitä muut musta ajattelee joten olen luonut kulissin että kaikki on hyvin.Näin ei kuitenkaan ole.Olen todella rikki sisältä.Menneisyyden arvet ei umpeutunut sillä että koitin vaan unohtaa kaiken.Nyt kärsin siitä.Kärsin päivittäin.Kärsin bussipysäkillä,kärsin liikennevaloissa.Kärsin kaupan jonossa.Mietin kokoajan vaan että kuinka ihmiset ajattelee että mitä tuo rähjänen pikkupoika täällä tekee.Tunnen kuinka kaikki säälivät mua.Yritän näyttää itsevarmalta ja olla vahva vaikka olen täysin rikki ja todella heikko.Vihaan sitä että se näkyy musta niin selkeästi.
Olen tilanteessa missä oikeasti en näe enää valoa.Koitan uskoa,koitan maalata pilvilinnoja kuinka asiat vielä järjestyy ja pystyn taas luomaan ihmissuhteita.Kuinka taas joku päivä voin oikeasti olla onnellinen enkä enää päivittäin mieti itsemurhaa.Annan päivittäin itselleni jatko aikaa,Lyön joka päivä dead-linen sille millon luovutan ja päätän tämän kaiken tuskan.Mutta olen ollut tähän asti niin naiivi että olen uskonut parempaan.Ehkä tämä paikka ei ole minulle?Ehkä olen liian heikko maailmassa jossa vaan vahvat pärjäävät.En näe enää asioita mitä menetän jos kuolen vaan näen asioita minkä takia mun ei tarvitse enää kärsiä jos kuolen.
Hain toivoa täynnä apua.Lääkitys auttoi aluksi.Mutta huomasin että ei se ole mikään ratkasu.Syön loppuelämäni lääkkeitä että pystyn käymään kaupassa?Syön lääkkeitä jotta jokanen sos.tilanne ei olisi mulle niin ahdistava.Syön lääkkeitä ja elän loppuelämäni yksin koska en kykene olemaan ihmisten lähellä.Kuullostaako tuo sen arvoiselta?Ihminen tarvii toista ihmistä ja sen monesti huomaa vasta siinä vaiheessa kun sulla ei oikeasti ole ketään kenen lähellä voit olla oma itsesi,purkaa tuntojasi ilman että pelkäät mitä se susta ajattelee.Se ihminen kelle voit aina avautua.Tai edes se kelle voit soittaa kun seinät alkavat kaatua päälle ja haluaisin ulos vankilaksi muodostuneesta kodistasi.
Kertokaa mulle ihmeessä miten pystyn alkamaan elämään ja miten helvetissä mä saan apua?Mitä pystytään tekemään jotta mä pääsisin tästä pään sisäisestä vankilasta pois?Vankilasta joka pitää mut yksinäinenä lopun ikääni.Miten pääsen näistä päivittäin piinaavista itsetuhoisista ajatuksista?
Mene lääkärille ja kerro kaikki voisi tuntua loogiselta vastaukselta.Usko pois, jos multa kysyttäisiin ratkasua tähän ongelmaan vastaisin samanlailla.Mutta te ette voi uskoa kuinka vaikeata se on.Kuinka vaikeata on avata se suu ja antaa vaan palaa.Kertoa kaikki eikä vähätellä että kaikki on ”ihan jees”.
Mä rakastan ihmisiä ja rakastin ennen olla ihmisten seurassa.Rakastan edelleen mutta joku mun sisällä estää sen.En tiedä voiko sos.tilanteiden pelko tulla ns traumaperäisenä koska itse uskon että lapsuuteni/nuoruuteni tapahtumat laukaisi tämän.
Hei!
Monet sun ajatukset kuulostaa todella tutulta. Ainakin se, että haluaa näyttää vahvalta, vaikka sisältä on aivan rikki. Ja myös se, että vaikka kuinka olisi paha olo, suutaan on vaikea avata ja kertoa kaikki niin kuin se oikeasti on. Helpompi olla siinä tutussa ahdistuksessa ja kärsiä hiljaa.
Onko sinulla mahdollista saada vertaistukea? Monessa kaupungissa on projekteja, joilla pyritään ehkäisemään nuorten syrjäytymistä ja saamaan kotiinsa jumittuneet nuoret pois neljän seinän sisältä. Onko omassa kotikaupungissasi mahdollisuus tällaiseen? Olisi varmaan hyvä, jos pääsisit jakamaan ajatuksiasi jonkun toisen samassa tilanteessa olevan/olleen kanssa. Jonkun, joka oikeasti ymmärtää, mitä käyt läpi elämässäsi.
Tulevaisuutta on helppo romantisoida ja ajatella, että "kyllä minä vielä joskus". Ja tulevaisuuden minän harteille on helppo laskea jos jonkinmoista taakkaa (puhun kokemuksesta, harrastan itsekin aika paljon "huomenna minä..."-ajattelua). Mutta sekin kannattaa muistaa, että tilanne on sama huomenna ja tulevaisuudessa, jos asioille ei tee tänään jotain. Kun olo on paha, sitä ei ainakaan paranna se, että joku tulee sanomaan, että sinun pitäisi ottaa itseäsi niskasta kiinni. Mutta niin v:mäistä kuin se onkin, joskus se ensimmäinen askel on otettava. Ehkä se ensimmäinen askel sinulla on pieni kävelylenkki, yhteydenotto kaveriin, josta et ole kuullut aikoihin, joku pieni kipinä, joka pistää paranemisen vyöryn liikkeelle? Jo se, että kirjoitat tänne, kertoo sen, että haluat asioihin muutoksen.
Onnea matkaan, avaa ovi ja päästä elämä taas sisälle, pienin askelin. Tsemppiä kovasti, hienoa että kirjoitit tänne. Sulla on vielä pitkä elämä edessäsi, ja TÄNÄÄN on sen eka päivä.
P.S: Kuten alussa mainitsin, pystyn samaistumaan ajatuksiisi ja tilanteeseesi, ja tämä oma kirjoituksemo on jollain lailla itsellenikin avuksi (niin hassulta kuin se kuulostaakin). Eli kirjoittamalla tuon tekstin toimit minulle vertaistukena, kiitos🙂 Nyt peffa ylös penkistä ja ota se ensimmäinen askel, pystyt siihen, jooko?
Hei!
Syrjäytyminen johtuu sos.tilanteiden pelosta.Pitkään taistelin "pelkojen" kanssa ja yksinkertasesti ns pakotin itseni esim kauppakeskuksiin.Pikkuhiljaa kaikki alkoi pahentua ja alojn syrjääntymään entistä enemmän.Kaupassakin käyn joko aamulla aikasin tai sitten vastaavasti myöhään illalla kun on hiljasempaa.
Onko muilla terapia auttanut?Olen miettinyt sitä mutta eipä lääkäri sitä mulle ikinä edes ehdottanut.Kai se on halvempaa tyrkyttää lääkkeitä ja niiden voimalla pitää ihminen jotenkin kasassa.
Tosiaan fiilikset palloilee aika paljon.Tänään aamusta koin taas sen saman tutun"kyllä tää prkl tästä" fiiliksen.Sain toivoa ja päätin et haluan kokea vielä jotain hyvää tässä elämässä.Välillä saa muuta ajateltavaa kun omat ongelmat niin sillon myös on henkisesti parempi olla.Kun taas märehtii asioitaan päivätolkulla niin alkaa seinätkin kaatumaan päälle.
En usko siis että tuo vertaistuki olisi oikea paikka.Ensinnäkin en ikinä saisi itseäni menemään sinne.Kertomaan ihmisille mun ongelmista.Jo se että puhun kahdestaan luottamuksellisesti lääkärin kanssa on mulle lähes mahdottomuus.'
Miettinyt jos ottais uudestaan samaan lääkäriin yhteyttä.Se olisi helpompaa kun varata uusi aika uudelle lääkärille ja taas avautua uudelle ihmiselle asioistaan.Mutta toisaalta onkohan se vanha tuttu lääkäri välttämättä hyvä idea?Kahdesti olen jo häneltä apua hakenut ja en ole muuta saanut kun lääkkeet.En minkäänlaista hoitosuunnitelmaa.EN mitään puhetta terapiasta.Lähinnä hän on jauhanut asunto ja työ asioista.Helvetti soikoon jos saisin ekaksi itseni kuntoon niin pystyisin hoitamaan nuo asiat helposti.En ole mikään 18 vuotias teini kuka on lentämässä pesästään ja tarvitsee siihen apua.
Pahoitteluni muutamista kirosanoista mutta en halua alkaa kaunistelemaan vaan kirjotan mitä mieleen tulee.Ja kiitos kommenteissa, niiden takia juuri päätinkin kirjottaa tänne.Neuvot ja ns vertaistuki muilta samojen asioiden kanssa kamppailevilta on todella iso apu.Täältä sain aikanaan voimia hakea ensimmäistä kertaa apua sos.tilanteiden pelkoon.Harmikseni kylläkin siitä on jo vuosia aikaa eikä mikään ole muuttunut,lähinnä pahentunut.En sillon kärsinyt itsetuhoisista ajatuksista mutta muuten tilanne oli lähes sama.
Käypä lukaisemassa 🙂
http://www.kommentti.fi/kolumnit/syrj%C3%A4ytymisen-kierre-katkaistaan-yhteis%C3%B6ss%C3%A4
Hei!
Kirjoituksessai oli paljon tuttua. Myös minä pyöritän päässäni samoja asioita; menneitä, pettymyksiä, vertailen itseäni muihin jne. Tunnen olevani epäonnistunut monessakin asiassa ja olen yksinäinen. Olen muiden silmissä outolintu.
Luulen, että kadulla vastaantulevat tyttöporukat tai muut vastaavat ihmiset nauravat minulle.
Asiat, joista ennen sain elämän sisältöä ja iloa ovat menneet. Tai eivät enää merkitse mitään.
Jep, vaikka olisikin asunto ja työ. Mitä se auttaa? Pään sisällä on yhä se sama vankila. Ei mikään työpaikka saa näitä ajatuksia silti syrjään. Muka työntouhussa unohtaisin ajatella?
Tiedän sisimmissäni mitkä ovat ne syyt (ketkä ihmiset ovat sen aiheuttaneet, mitkä tapahtumat yms.) miksi tunnen olevani päivittäin merkityksetön, miksi en kelpaa sellaisena kuin olen, miksi käyttäydyn päinvastoin kuin "pitäisi", jos jotain hyvää elämääni haluaisin. Ja tärkein miksi en ole onnellinen. Näitä syitähän pyörittelen päivittäin päässäni.
Samalla tämä salailu estää minua tutustumasta paremmin muihin ihmisiin. En luota muihin. Tiedän, että nekin pettää vielä luottamukseni ja satuttavat ennemmin tai myöhemmin (kuten ovatkin tehneet yksi toisensa jälkeen). Tai eivät halua olla kanssani, kun tietäisivät mikä luuseri todellisuudessa olen.
En ole kuin muut, jotka voivat huolettomasti olla ja mennä ja suunnitella kaikkia juttuja eteenpäin. Olen kateellinen näille ihmisille joille on elämä helppoa. Toki kaikilla on vastoinkäymisiä ja murheita (mutta tuskin nyt on samanalaisia mitä esim. minulla).
Näkymätön vankila on minulle yhtä tosi kuin oikeakin olisi.
En yritä suurennella kokemiani asioita, vaikka ne olisivatkin olleet jonkun muun silmissä "pieniä" olen silti jäänyt niiden vangiksi. Itse olen kuitenkin kaikki ne elänyt. Sellainen ihminen joka ei ole samoja asioita elämässään elänyt ei voi tietää mistä puhun, vaikka kuinka yrittäisi ajatella miltä tuntuisi ja asettua toisen asemaan: Ei silti.
Joskus, kun tulen hylätyksi tai muut ei välitä otaa yhteyttä. Ajattelen, että elä ensin elämäni (kaikki kokemukseni) ja katsotaan sitten millainen sinusta olisi tullut? Olen olosuhteisiin nähden silti elossa ja en ole sortunut rikoksien polulle tai tehnyt kenellekkään suurempaa pahaa. Alkanut huumeidenkäyttäjäksi tai muutakaan vastaavaa. Mutta empä ole saanut mitään suurempaa "parempaakaan" aikaan ei sen puoleen :/.
Silent, tiedän tunteen.Sivullisena olis niin helppo sanoa että kerro noi kaikki samat jutut lääkärille.Mutta ei se vaan ole niin helppoa,eihän? 🙂 Tsemppiä sulle ja toivotaan että ne asiat lähtis rullaamaan.Et sä ole niin huono tai paha ihminen kun luulet.Mut toisaalta se on välillä niin vaikea uskoa.
Tänään piti käydä kaupassa.Meni lähes 4h että pääsin lähtemään.Puin päälle ja olin jo lähdössä mutta ääni pään sisällä käski jäämään sisään.Taas kerran.Lopulta kun olin ehkä kymmenennen kerran saanut vaatteet päälle niin yksinkertasesti vaan lähdin ulos sen enempää ajattelematta.Törmäsin samalla muutamaan naapuriin ja kukaan ei voi uskoa mitä pakokauhua koen kun näen että joku naapuri tulee vastaan.Pitäiskö moikata vai olla moikkaamatta?En pysty katsomaan heihin päin ja se hävettää.Jos moikkaan niin mitä ne oikeen ajattelee?En halua moikata mutta en haluais olla moikkaamattakaan koska se on "outoa".Kuka nyt ei naapureitaan moikkaa?
Tollasta toi on.Todella sairasta kuinka ihminen välttelee ja ajattelee tollasta asiaa näinkin paljon.Kuinka tollanen asia voi vaikuttaa näin paljon mun elämään.
Tai se kun kävelin kauppaan.Kaupassa oli tooodella tuskastunut olo kun oli suht paljon porukkaa.Nopeasti kamat kärryyn ja siinäkin tuli mietittyä et mitä muut ajattelee mun korin sisällöstä.Onneks löysin kassan missä ei ollut jonoa ja nopeasti kamat hihnalle maksu ja ulos.Huh mikä helpotus.Enää oli edessä kävely pihan poikki ja lähes rukoilin että ei tulis naapureita pihalla/rapussa vastaan.No pääsin pihaan niin siinähän juurikin yksi vanhempi rouva oli nousemassa autosta ja tiesin että asuu samassa rapussa.Mietin jo että jatkan matkaa ettei tarvitse kohdata mutta miltä se näyttää?Huomaa selkeästi että olen menossa kotiin mutta nähtyäni naapurin jatkankin eteenpäin kauppakassin kanssa.Noh kiristin vauhtia ja ehdin onneksi ennen naapuriani rappuun ja juoksin rappuset ylös ja pamautin oven perässäni.Syvä huokaus ja helpotus että nyt se on ohi.Nyt olen turvassa....
Siinä pieni pala mun elämästä.Siitä kuinka vaikeeta voi olla kaupassa käyminen.Siitä kuinka paljon se vaatii multa että pääsen edes ulos.Siitä kuinka helv. sekasin mä olen oikeesti.Ymmärrän että tässä ei ole mitään järkeä ja pitäis ajatella et
kuullosti minullekin tutulle se mitä kerroit.
Mua ahdistaa ja turhauttaa suunnattomasti mm. se että kun toinen ihminenhän ei millään mun päähäni/mieleeni pääse, mut ymmärretään väärin tai ei oteta tosissaan. Mä olen jotenkin niin lukossa, pystyn jotenkin vielä pitämään itseni kasassa ihmisten seurassa. mutta kun pääsen kotiin "turvaan",romahdan ☹️ Kaikki kanssakäymiset ihmisten kanssa on niin vaikeita,tunnen aina olevani altavastaajana ja tavallaan nöyristelen,ikäänkuin en olisi samanarvoinen kuin tuo toinen. Kuvittelen paljon kaikenlaista,murehdin paljon..
Kun juttelen ihmisen kanssa,on se kuka hyvänsä, kuvittelen sen ihmisen eleistä,ilmeistä ja äänensävystä mitä ko. ihminen ajattelee.Se on niin rasittavaa!! yritän tavallaan muotoilla sanani sen mukaan,minkä käsityksen muodostan ihmisestä. olisiko se jonkinlaista miellyttämisen halua? yritän olla epätoivoisesti sellainen josta ihmiset pitäisi?
Tuo mitä kerroit, että jos pihassa naapuri tulee vastaan mietit pitäisikö tervehtiä vai ei yms. Mulla on ihan sama juttu! sitten ärsyttää itseäni miksi ihmeessä pitää tehdä tästäkin asiasta niin vaikea?!
Joten luulen ymmärtäni sinua,ainakin jollain tasolla. mä varon sanomasta kenellekkään että ymmärrän sua,koska kuten alussa kirjoitin,toinen ihminen ei voi sinne toisen mieleen mennä ja ihan oikeesti TÄYSIN ymmärtää. Mutta se on helpottavaa kun kuulee että joku tietää ja ymmärtää edes jollain tasolla miltä tuntuu.Mä luulen että kokemiemme asioiden lisäksi, jotka on vaikuttaneet siihen millasia me tänään ollaan, me näin tuntevat ollaan myös erityisen herkkiä/virittäytyneitä.
Jaksamista sulle tosi paljon toivon!!🙂
Hei!
Kun luin tekstisi niin olisin jo voinut luulla että oisin itse kirjottanut sen. Eli tiedän todellakin mistä puhut. Oon kärsinyt sosiaallisten tilanteiden pelosta jo niin kauan kuin muistan, mut tuntuu vaa et mitä vanhemmaks tuun ni sitä pahemmaks mun pelko muuttuu. Oon umpikujassa ja tuntuu et ainut tapa päästä pois, ois vaa tappaa itteni.. Mutku en sitäkään uskalla tehdä koska pelkään kuolemaa ja kipua ☹️ Ja sen lisäks on mulla vielä vähän toivoa et, jos jotenki ihmeen kaupalla asiat viel muuttuis 🙂
Mulla tilannne paheni nopeasti kun valmistuin kauppiksest, sen jälkeen ku ei ollut enää koulua eikä duuniakaan ni oli vaa nii helppoo eristäytyy koko maailmasta. Nyt on mennyt jo 10 kk 4 seinän sisällä ja alkaa kohta pieni paniikki iskeä. Mutsi ei nimittäin enää kauaa jaksa muo katella, kun en mtn saa aikaseks, jopa uhkaa heittää mut pihalle kesän jälkee. Se nimittäin luulee et oon vaan laiska vaik kysymys on iha jostain muust..
Tiedän kyllä et toi sos. tilanteiden pelko ei tod. oo ainut asia joka mus on vialla. Masennus mulla on 100 varmasti ja varmaa muitakin mielenterveys ongelmia. Lääkäriin meneminen tuntuu mahdottomalta. Vaikka työkkäristä sain sinne lähetteenkin kun aloin pillittää sielä (tiedän noloo..) ku käytii läpi yhtä lomaketta. Pelkään just sitä et mun ongelmii vähätellään ja sanotaan vaan et "ryhdistäydy". Enkä tiedä miten ikinä pystyisin puhumaan mun henk. koht. asioist jollekin ihan tuntemattomalle ku en pysty puhuu niist ees mun mutsille 😑❓
Kaikki on niin vaikeet mulle, nykyään koiran ulos vientiki hermostuttaa. Yritän aina mennä semmosta reittiä missä vältän mahd. paljon ihmisiä. Alkaa iha v*tuttaa jos vastaan tulee joku toinen koiran ulkoiluttaja, koska lähes aina sillon se meinaa sitä et pitäis alkaa vääntää jtn small talkia sen kanssa. 🙄 Ja muutenkin ku pitäis jonnekki lähtee ni joku mun sisällä estää sen.
Mä oon monesti miettinyt et mulle ei oo paikkaa täs maailmas, et en kuullu tänne. Koska en ikinä tuu pärjäämään jos oon tämmönen. Mut on mul sit välil parempii päivii et elän tavallaa sellases toivos et kyl mulle tulee tapahtumaa viel paljon hyviiki asioita.
Ootko muuten miettinyt et voisko sulla olla epävakaa persoonallisuus? Oon itelläni epäilly tota mut en tietenkää voi olla varma ku en siel lääkäris uskalla käydä. 😀
Ja sori ku en pysty oikee auttaa suo. En itekkää tiedä miten pääsisin mun "sisäisestä vankilasta" pois 😭 Mut toivon et löydät jostain apuu!
Paljon tsemppiä sulle! 😉
Nicki, sähän puhut ihan niinkun sä voisit olla minä.Täysin samanlaisia ajatuksia,toivoa ja sitten masennusta.Tota koiran ulkoiluttamista itsekkin vihaan juurikin kyseisen small talk jutun takia.
Mun mielestä on helpompi puhuu lääkärille kun omalle sukulaiselle.Mulla näistä jutuista ei tiedä kukaan muu paitsi minä ja lääkäri.Ajattelet et hitto 15min ja puristat ne sanat ulos.Itellä kävi huono tuuri kun tuli joku osaamaton virolainen nainen lääkäriksi kuka lähinnä voivotteli ja määräs jotain hiton unilääkettä.Sitten yks päivä toinen lääkäri soitti ja asiat lähti hetkellisesti rullaamaan.No ei sitä iloa kauaa kestäny..
Ite sovin itseni kanssa varmaan 3 vuotta että "ens maanantaina soitan lääkäriin".En ikinä soittanut.Toissa keväänä mulle riitti ja nappasin yks aamu puhelimen käteen ja soitin, ilman varoitusta tai valmistautumista.Aloin tärisemään kun kävelin hermostuneesti kämppää ympäri.Oli uskomattoman vaikea sanoa se ääneen ekaa kertaa "mulla on sos.tilanteiden pelko".En itkeny tuolloin lähes koskaan mutta sillon purskahdin itkuun.Olihan se lääkäriin meno hiton vaikeeta.Istuin siellä eikä lääkäriä näkyny ja ajattelin että ei hitto vie pitääks mun nyt mennä infoon kyselemään?Jos ne kysyy multa miks hain hoitoa yms.
Tässä nyt pitäis itsekkin hakea uudestaan apua.Tekis mieli mennä sinne ja pompata sinne lääkärin pöydälle ja huutaa asiat sille lääkärille jos hitto vie menis jakeluun 😀 Räjähdän jos se alkaa taas hyssyttämään jostain koulu/kämppäjutuista.Terapiaa mä tarvitsen en ala syömään lääkkeitä lopun ikääni.
Nyt tuli mieleen kun mietin sillon et en mitenkää pysty menemään apteekkin hakemaan lääkkeitä.Sehän paljastuu samantien sille kuka on isllon töissä että haen masennuslääkkeitä.Mutta sekin menee suht kivasti ja anonyymisti.Lääkkeet pakataan pahvipussiin mistä ei näy lääkkeen nimeä eikä mitään ja maksetaan kassalla.Tosin siinä kun haet lääkettä ja annat reseptiä niin välillä saa sääliviä katseita mitkä inhottaa mua todella paljon.Vihaan sitä että mua säälitään.Säälin jo itse tarpeeksi itseäni.
Ajattelin tehdä tästä jonkinsortin "blogin".Päivittelen asioita ja kerron millaista elämä on sos.tilanteiden pelossa.Ehkä saan jaettua jollekkin samaa sairastavalle tietoa ja rohkeutta.Itse sain tätä kautta rohkeutta ekan kerran hakea apua ja tietoa esim mikä lääkitys on toiminut jne joten kyselkää ihmeessä jos teitä askarruttaa jokin asia niin koitan vastata parhaani mukaan.On myös hieno lukea muiden kokemuksista, jotenkin surullinen ajatus mutta samalla huojentava että en mä ole ainoa ihminen kuka tätä sairastaa vaan meitä on monta täss'kin maassa.
Hei Random1988
On se kiva et löytyy välil tälläsii kohtalontovereita, jotka menee läpi samoi asiot ku mä. Antaa tavallaa sellast toivoo et kyl tää elämä viel täst helpottuu. 🙂 Kerro ihmees sit ku alotat sen blogin kirjottelun, ni voin aina käydä lukasee sitä. Muo kiinnostaa etenki toi lääkitys. Onks sellast lääket ees olemas joka auttais huomattavasti sos. tilanteiden pelkoon ja minkähänlaisia sivuoireita mahdollisesti tulee?
Mun ongelmista ei tiedä kukaan muu paitsi mä, sen takii välil tuntuuki et pää räjähtää. Vaikka kyl mun mutsi varmaa epäilee jtn ja välil jopa on kysynytki et ootsä maseentunu? Ja tietenki vastaa heti nopeesti et En! Vaikka tekis mieli vaa alkaa itkee ja huutaa ja kertoo ihan rehellisesti et en enää jaksa kauaa. Mut en vaa pysty tekee sitä, en tiiä miks. Tuun vaa vihaseks jos se kyselee mult liikaa henk. koht. asioit. Mut ehk se johtuu siit et muo oikeesti hävettää mun masennus ja sos. tilanteiden pelko, ja varmaa myös siit en en oo ikinä pystyny kenellekkää puhuu näist asioist aijemmin.
Nyt kun mietin ni oot kyl oikees. Luulen et mulleki ois nimittäin helpompaa puhuu jolleki lääkärille ku esim mutsille. Mut silti mulle se kynnys soittaa sinne ja sit jopa mennä sinne on vielä liian suuri. Noist lääkäreist mulle on tullu sellanen kuva, et pitää olla onnekas et saa pätevän ja hyvän lääkärin joka oikeesti haluu auttaa. Sen takii se avun hakeminen onki nii hemmetin vaikeet. Mun tuuril mulle tulee just tollanen osaamaton virolainen tai venäläinen joka sen lisäks puhuu huva soomi 😀 Yritä siinä sitten selittää omista ongelmista.
Ja mulla on toi ihan sama juttu! Oon aina sillee et ens viikol soitan lääkäriin, ens viikol alan urheilee, ens viikol meen työkkäriin ja alan ettii duunii yms. 😀 Sit maanantai tulee ja alan keksii jtn tekosyitä; pää kipee, huono olo.. ja sit taas sanon itteleni et no "ens viikolla sitten!" ☺️
Ja tosta tulikin mielee et kai sinne lääkäriin pitäis nyt sitten oikeesti ens viikol soittaa. Saa nähä siirtyykö taas viikolla eteenpäi. 😀
Tiedän nuo tunteet kokemuksesta, on kaikkea muuta kuin helppoa avautua asioistaan, ongelmistaan ja tuntemuksistaan jollekin. Ei se ollut mullekaan helppoa, mutta kun pelot ja ahdistukset kävi liian suureksi, en nähnyt muuta mahdollisuutta kuin hakeutua lääkärin puheille. Ja siitä asiat rupes rullaamaan, toki mukaan tuli lääkitys ja myös KELA:n korvaama terapia, jotka yhdessä `aiheuttivat` 😋 tai ainakin osaltaa auttoivat toipumisen tielle. Hakeutukaa hyvät ihmiset ammattiauttajan luokse, oli lopputulos mikä tahansa niin kokeilla kannattaa, ei kannata jäädä yksin asioitaan pyörittelemään. Ja on ihan varmaa että nuo ammattilaiset on nähnyt ja kuullut niin monenlaisia asioita, ettei omiaan kannata lainkaan hävetä ja salailla.