Olen jo 45 ++++ ikäinen, silti äitini jaksaa muistutella mitä olen lapsena tehnyt väärin. 

Olin ehkä noin kolmivuotias, kotihoidossa. Asuimme maalla, ympäristössä ei ollut muita lapsia enkä ikäisiäni muuallakaan nähnyt.

Naapuriin tuli kesävieraita, näin että oli myös yksi hieman minua vanhempi lapsi. Oi miten ilahduin, huutelin hänelle että tulla leikkimään minun kanssa. Lapsi empi, lisäsin vielä että minulla on karkkia, tule maistamaan. Tästä on saanut kuulla vuosikymmeniä, tarinaa on kerrottu aina vieraiden viihteeksi. Että tämä meidän tyttö huuteli sillätavalla ja koitti lahjoa karkilla, mutta tämäpä huomattiin ja minut kiskaistiin sisälle. Hirveä häpeä ja syyllisyys ollut vielä yli 40 vuoden jälkeen ja varsinkin kun minun kuullen tällä viihdytetään vieraita. Myös mieheni sai kuulla tarinan kun tuli muinoin ensivisiitille.

Muutama vuosi myöhemmin alueelle rakennettiin rivitaloja ja niiden pihaan lasten leikkipaikka. Olin ehkä kuuden vanha, olin päivät yksin kotona, vanhemmat tuolloin molemmat töissä. Määräys oli, että en saa päivän aikana mennä ulos, sisällä pitää pysyä ettei mitään satu. Kiusaus oli kerran suuri, kirmaisin leikkipaikalle muiden lasten joukkoon leikkimään. Jotenkin tempaus tuli ilmi ja siitä hirveä kuulustelu, ketä lapsia sielä oli, oliko poikia. Oli ollut yksi poika, ehkä ikäiseni, ehkä nuorempi. Tästä myös olen kuullut, että olen ollut kova poikien perään, hyi. Tämä jonkun pojan oleminen samalla alueella oli niin kauheaa että sain selkääni. En tiennyt mistä minua rankaistiin, en ymmärtänyt miksi tuo joku poika oli jotenkin paha asia, mutta jotain häpeää tunsin. Muistan sanoneeni että ”äiti, minä olen vasta lapsi”. Tämäkin tapahtuma oli muistelemisen arvoinen, varsinkin äidin ja lapsettoman tätini puheissa. Kun toinen tyttäristäni avioitui, tätini tuumasi että kovasti on poikien perään niinkuin äitinsä.

Olen joskus pyytänyt että voisiko tällaisten vanhojen muistelun jo jättää, olin tuolloin vasta kolmivuotias ja myöhemmässä tapauksessa kuusivuotias. Olin pieni lapsi !!

En nyt tiedä miksi tästä avauduin, kyllä nämä jonkinlaiset haavat ovat jättäneet ja ehkä toivon ulkopuolisten mielipiteitä, mitä ajatuksia muissa herättää. Onko kenenkään suvussa vastaavaa, ettei koskaan unohdeta?