Vanhempien luona käyminen ja rajojen asettaminen
Heippa!
Minulla on aika rankkoja asioita tapahtunut elämässä. Ehkä rankkojen asioiden kohtaaminen on tehnyt minusta jollakin tapaa vahvemman, mutta olen huomannut, etten enää kestä nähdä/kuulla väkvaltaa oikein missään muodossa. Olen yrittänyt muokata ympäristöäni siihen suuntaan, ettei mielenterveyteni romahda. Olen saanut pitkän syömishäiriöni ja vaikeiden elämäntilanteiden sekamelskassa elämäni melko järjestykseen ja olen siitä onnellinen. On kuitenkin tiettyjä tilanteita, joissa ikään kuin koen niin suurta pahaa oloa, ettei pääkoppani tahdo kestää sitä taakkaa. Pystyn käsittelemään tunteitani aika hyvin ja pystyn purkamaan niitä moneen asiaan (urheilu, puhuminen, kirjoittaminen, kuvataide, musiikki jne.), mutta sitten on niitä tilanteita, joissa mikään ei tunnu auttavan.
Nämä ikävät tilanteet, joita en osaa käsitellä kunnolla liittyvät aina jotenkin ihmissuhteisiin. En kestä enää väkivaltaa. En varsinkaan henkistä. Olen saanut aika hyvin rajattua itseni eroon sellaisista tilanteista, koska ajattelen, että minulla on oikeus elää ympäristössä, jossa ei tarvitse hukkua pahaan oloon. Kuitenkin erimerkiksi omilla vanhemillani käyminen laukaisee aina tällaisen sietämättömän tuskan.
Isän ja äidin vuorovaikutus on huolestuttavalla tasolla. Heillä on jatkuvasti meneillään joku sota keskenään. Kummatkin avautuvat minulle ongelmistaan, huolistaan, toisistaan, veljestäni, isovanhemmistani… Tunneilmapiiri siinä talossa on erittäin raskassoutuinen juuri siitä syystä, että joudun aina jonkinlaiseen välikäteen sinne mennessäni. On mitätöintiä, vähättelyä, masennusta, ahdistusta, huutamista, marttyyriksi heittäytymistä, joskus tarvaroiden paiskomista, kinastelua, väittelyä joka asiasta jne.. Joka kerta näen pahoinvoivat vanhempani ja tilanne on jatkunut niin kauan kuin muistan. Äiti uhoaa lähteä talosta kokonaan, muttei lähde. Haukkuu isää. Isä haukkuu äitiä. Jos muuta syntipukkia tilanteeseen ei löydetä, haukutaan isoveljeni ja koiranikin samaan syssyyn … Olen aina monta päivää ihan rikki, kun olen käynyt vanhempieni luona. Niin kuin tänään, kun olin viikonloppureissulla vanhempieni luona. En edes pystynyt vastaamaan äidille äsken puhelimeen, koska reissun jälkeen on taas sellainen olo kuin olisin jäänyt jonkin jyrän alle.
Minusta on hirveää, ettei edes yhtä päivää voi olla riitelemättä. Olen ottanut konkreettista etäisyyttä. Sitten alkaa se syyllistäminen siitä, kun en kuulemma koskaan käy siellä ja miten paha mieli äidille ja mummolle siitä tulee jne. No, yritän käydä harvoin, koska mun mieli ei kestä käydä siellä. Nykyään tilanne on kärjistynyt siihen, että vanhempani avautuvat myös miesystävälleni ongelmistaan, silloin kun minä en ole lähellä. Koen, että nyt mun on pakko sanoa tässä kohtaa suorat sanat vanhemmilleni tästä tilanteesta. Onko vinkkejä, miten minun kannattaisi edetä? En halua katkaista välejä tai pahoittaa tahallani kenenkään mieltä. Mutta näinkään ei voi jatkaa. ☹️
Kuulostaa niin tutulta, mun äiti ja sen mies (ei ole isäni) ovat ihan mahdottomia. Haukkuvat ja mustamaalaavat minulle toisiaan minkä jaksaa. Aiemmin pystyin käymään niiden kanssa jopa joskus reisussa, nyt en enää kehtaa kun saattavat mäjähtää riitelemään ihan missä tahansa. Todella noloa käytöstä vanhoilta ihmisiltä.
Minun pitäisi kai olla äitini puolella koska lasten kuuluu puolustaa äitejään, mutta ei tuokaan mikään pyhimys ole ja pysyn puolueettomana. Haluan jatkossakin olla molempien kanssa tekemisissä ja väleissä, vaikka sotkisivatkin toistensa välit.
Hei ja voimia matkaan!
Kertomasi kuulostaa sivuavan hyvin omaa lapsuuttani. Vanhempani tappelivat kokoajan kun eivät dokanneet. Ja kun dokasivat silloinkin jos vain aihetta saivat. Enimmäkseen tappelut olivat toisen henkisesti satuttamista mutta usein ne kävivät myös fyysiseksi. Vanhempani eivät välittäneet siit kuulinko tai olinko seuraamassa heidän tappeluaan tai dokaamistaan. Ennemminkin he yrittävät asettaa minut heti "pikku ihmisenä" jonkinlaisen ratkaisijan asemaan. Meillä käytiin keskusteluja, joissa isä haukkui minulle äitiä kun äiti ei ollut paikalla, perustellen välillä hyvinkin kärkevästi miten paska ihminen hän on. Ja äiti haukkuin isää kun isä ei ollut paikalla. Lopulta äiti lähti, jätti minut isän luo ja isä joi itsensä hengiltä. Oma elämäni on ollut hyvin vaikeaa aikuisuuteen asti ja näin aikuisena olen sosiaalisesti ja tunteellisesti hyuvin vajaavainen ja monissa asioissa täysin lamaantuneen toimintakykyvytön.
Ensisijaisesti minusta, omasta kokemuspohjastani heijastaen, olisi tärkeää suojata itsesi. Lapsen rakkaus vanhempiinsa on asia jonka kautta niin moni asia kohti aikuisuutta voi vääristyä, että toimintakykyisen aikuisuuden saavuttaminen ja ylläpitäminen tulee olemaan vähintäänkin haastavaa. Esikuvat vääristyvät, ihmissuhteiden luomisen tavat vääristyvät, perusluottamus ei kehity, turvattomuuden tunteet kasvavat arvaamattomasti masennukseksi tai itsetuhoiseksi käytökseksi. Kyse on pahasta toisen tunteiden hyväksikäytöstä kun vanhemman asemassa oleva(t) ihminen (ihmiset) eivät ensisijaisesti ajattele lastaan vaan vaikka viinaa. Mun oma elämä tälläisestä taustata elämäni aloitaneena on hetkittäin aivan absurdilla tavalla pahoinvoivaa.
Miten sä voit suojata itsesi onkin sitten tosi vaikeaa. Munkin mutsi on elossa vielä. Ja vaikka se on aivan sadistinen narsisti, mä ajattelen jonkun sairaan itsepetoksen kautta, että jos mä kävelen ulos sen elämästä, mä olen sitten hylännyt sen ja siitä seuraava tuska ja pahoinvointi tulee olemaan vielä suurempaa kuin ottaa vastaan sen rakenteellista hyväksikäyttöä. Mä siis kävelisin ulos tästä jos voisin. Mä olen nyt etsimässä tapaa tehdä näin terapina kautta, sillä vaikka ymmärrän hylkäämiseksi kutsumani tunteen pohjan, jokin minussa sanoo että niin on välttämätöntä tehdä.
Lapsi ei voi mitään vanhemmilleen eikä usein sisaruksilleenkaan. Et välttämättä voi auttaa veljeäsi. Minunkaan vanhemmat sisareni eiät voineet auttaa minua mitenkään, mutta onneksi he saivat suojatuksi omat elämänsä. Heidänkin elämänsä on varmasti joillain tavoin toimintakyvytöntä mutta me kaikki olemma joillain tavaoin vajavaisia. Suhteellisuuden tajua on vain hyvä olla hiukan enemmän kun kapinoi itseään ulos henkisestä hyväksikäytöstä.
Tämä on vain ehdotus, mutta aseta tosiaan vanhemmillesi tiukat rajat. Vie tilanne ulos heidän mukavuusalueeltaan, istuta heidät jossain julkisessa paikassa niin etteivät he voi kuin kuunnella mitä aiaoit sanoa ja asiatyylisesti esitä heille miten asia on. Kävele ulos tilanteesta heti (siis käännyt kannoillasi ja mene ovesta ulos katsomatta taaksesi) jos he yrittävät väittää vastaan tai mitään muuta kuin kuunnella mitkä ehdot asetat ihmissuhteen jatkumiselle. Älä ole heihin yhteydessä vähään aikaan, äläkä vastaa heidän yhteydenottoihinsa. Jos tilanne ei onnistunut, mutta haluat kokeilla uudestaan, toista tilanne jonkin ajan päästä. Mutta vain omasta aloitteestasi.
Minäkin olen sitä mieltä että kannattaa olla pois jonkin aikaa ja kestää tuska ja eroahdistus mikä siitä tulee. koska aikuisen lapsen on oltava kuitenkin erillinen ihminen eikä enää saa olla tunnesiteellä kiinni vanhemmissa. Niin se vain on. Olisi saatava sellainen tunne aikaan että omat vanhemmat ovat kuin kuka tahansa pari jossain eikä muuta.
Itse olen elänyt riitaisan liiton, ainakin loppuvaiheessa, alussa ei niinkään. Mutta sitä riitaa kesti usea vuosi, ja nyt tajuan että ihan turhaan niin kauan yritin paikata sellaista mistä ei enää mitään tule.
Vanhempasi eivät ehkä koskaan uskalla lähteä elämään omaa elämää, mikä on vahinko heille, mutta ei lasten tarvitse roikkua siinä kiinni.
Kunpa osaisinkin sanoa sen tunteen mikä tulee kun napanuora vanhempiin katkeaa ja sellainen vapautunut tunne tulee tilalle, eikä ota enää niin henk.koht. vanhempien tekemisiä.
Minulla on itsellä ollut omien lasten kohdalla sama tilanne, että on ollut tuskaisesti irrotettava heistä, kun he ovat irrottautuneet. Mutta nyt on ihan hyvä suhde heihin, eikä enää ahdistava kuin ennen. Joten tsemppiä eteenpäin sinulle!
Tuskan kautta joskus tulee vain hyvää!