Vanhempien ero aiheuttaa vieläkin ongelmia
Vanhempani erosivat 10 vuotta sitten, kun olin 13-vuotias. Ero tapahtui ilman mitään riitelyä, eräänä iltana, kun olin yksin kotona, sain puhelun äidiltäni, että isää ei saa päästää kotiin jos yrittää tulla. Olin viimeinen lapsi kotona ja jouduin äidin vaikutuksen alle. En ollut yhteydessä isääni seuraavaan vuoteen, äitini hallitsi puhelintani (katsoi keneltä tullut tekstiviestiä tai puheluita ym..) Kaikki sisarukseni asuivat poissa kotoa, eikä meidän perheessä koskaan puhuttu ’aroista’ asioista.
16-vuotiaaksi asti hoidin kodin ja perheen kaksi koiraa, koska äitini pystyi juuri ja juuri käymään töissä. Emme ole hänen kanssaan koskaan keskustelleet asiasta. Kuuntelin lähes kaksi vuotta kun äitini itki itsensä uneen, enkä sanonut mitään, ettei häntä satu enempää. Pistin hänen hyvinvointinsa oman itseni edelle. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana kun äiti löysi uuden parisuhteen (olen kyllä hyvissä väleissä isäpuoleni kanssa, eli muutto ei johtunut hänestä). Välit ovat kunnossa niin isäni, äitini kuin sisarustenikin kanssa. (Kunnossa olemisella tarkoitan sitä, että olemme muuten ihan normaaleissa väleissä, mutta tästä eroasiasta ei koskaan puhuta).
Erosta jäi käteen hylätyksi tulemisen, arvottomuuden ja riittämättömyyden tunteet. Noin vuosi sitten sydämeni särjettiin, ja nämä samat tunteet tulivat pintaan. Tämän parisuhteen päättymisen jälkeen itken usein iltaisin kotona. Itku tulee hallitsemattomina kohtauksina, melkein paniikkikohtauksen omaisesti.
Tarkemmin ajateltuna mitkään parisuhteeni eivät ole oikein toimineet. En osaa olla oma itseni suhteessa, kun pelkään, että suhde loppuu heti jos näin teen. Pyrin aina olemaan sitä mitä luulen toisen ihmisen haluavan minusta. Olen hyvin yksinäinen, vaikka kavereita on riittämiin, heistä kuitenkaan edes ’ystävikseni’ lukeutuville en pysty tästä asiasta puhumaan. En ole mielestäni syrjäytynyt, käyn kahta ammattikorkeakoulua ja olen ollut aspa-työssä viimeiset 7 vuotta. Mutta viime aikoina on tuntunut siltä, etten enää nauti ihmisten seurasta tai sosiaalisesta kanssakäymisestä. En jaksa enää laittautua tai käydä missään. Liikunta ei maistu ja olen ruvennut kammoamaan uusia ihmisiä.
Yritin päästä opiskeluterveydenhuollon kautta psykologille (tämä oli todella iso kynnys, näyttää heikkouteni tuntemattomalle), mutta minulle sanottiin, ettei siihen ole mahdollisuutta kun minulla on vielä kaikki ihan hyvin (tämä oli terveydenhoitajan ’diagnoosi’, koska minulla ei ole itsemurha-ajatuksia).. En haluaisi, että tilanne menee enää pahemmaksi, mutta en oikeen tiedä mitä voin tehdä kun selkeästi tämä ’käsittelen asian ihan itse’-meininki ei oikeen auta (en siis ole koskaan käynyt psykologilla tai vastaavalla asiasta)..
Ajattelin, jos täältä löytyisi ihmisiä, joilla on ollut tai on samanlaisia ongelmia.. Miten olette selvinneet? Mistä ihmeestä saan apua..
Yrität uudestaan sinne psykologille. Mitä ihmeen terveydehuoltoa tuo tuommoinen on että itsaria pitää pohtia ennen kuin otetaan psykologille. Kyllä sinne pitäisi päästä ihan vaan sillä, että on kurja olo ja epäilee masennusta. Ehkä et osannut terkkarille kertoa ongelmistasi niin avoimesti, että hän olisi ymmärtänyt? Jos mielialasi vaikuttaa merkittävästi arkielämääsi tai opiskeluusi, niin se on hyvä kertoa. Ja se, jos olet huolissasi miten jaksat tulevaisuudessa. Ei mitään "diagnoosia" tarvita. Psykologi voi teettää vaikkapa masennustestin, mutta ei varsinainen diagnoosi ole vielä hänenkään asiansa, vaan psykiatrin. Psykologille mennään ihan vaan juttelemaan kun on vaikeata.
Varsinaisen ongelmasi ymmärrän kyllä hyvin, itsekin eron lapsena kokeneena ja nyt hiljattain omasta avioliitosta (jossa toinen osapuoli myös erolapsi) eronneena. Minunkaan lapsuudessa tapahtunutta eroa ei koskaan käsitelty mitenkään. Otin siitä opiksi omien lasteni kanssa, ja ehkä jotain toivoa on että he pystyisivät aikuisena rakentamaan kestävän parisuhteen.
Jaksamista sinulle! Hae rohkeasti apua! 🙂🌻
Hei, koulumaailmassa on iso uupelo(puute) psykologeista ja kouluterveydenhoitajien vastuulla on riippuen paikasta liki 600 opiskelijaa vastuualueellaan.
Se asenne kertoo tuon myös.
Ei ole voimia vastata niin kuin haluaisi jokaiseen apua hakevan opiskelijaan eli totta tuo, että pitää olla liki pää kainalossa ennnekuin tulee säpinää ja asioiden eteenpäin vieminen saa kyytiä.
Kannattaa ottaa yhteys vaikka mt-tstoon, jos sitä kautta olisis enemmän resursseja tarttua asiaan, tilanteesi selvittämiseen.
Itse olin alle 5v kun vanhemmat erosivat.
Sitä eroa ei käsitelty koskaan perheen sisällä, mutta jotakin ehkä kertoo että pikkuveljeni päätyi itsemurhaan ja itse olen koko aikuisikäni selvitellyt taustojani.
Puhumatta jos jää ero siinä perheessä jonka sisällä ero tapahtuu, se puhuttaa jossain muussa yhteydessä/yhteyksissä, koska ilman asioiden käsittelyä ongelmat heijastuvat omiin ihmissuhteisiin ja voimavaroihin varsinkin.
Siihen ettei voimia ole.
Nyt en tiedä sanoa, onko esim.netin kautta olemassa vertaisryhmiä 'avioeron jalkoihin joutuneille' - meitä on paljon.
Yksin ei kannata jääda asian kanssa.
Voimia ja rohkeutta toivotan!