Ensinnäkin huomioni kiinnittyy tuohon vanhapiika-ilmaisuun. Se on vähättelevä, vanhanaikainen ja itsellinen nainen on paljon parempi.

Kitkeryys miehen valinnasta lapsen suhteen on oikeutettua jossakin määrin. Kuitenkin jokainen voi mielipiteensä muuttaa ja uusi vaimokin on osallinen tähän valintaan  ihan varmasti. Yksin elävä nainen voi lapsen hankkia niin halutessaan. Se on ihan normaali käytäntö nykyisin. Toki se vaatii voimavaroja ja vakavasti asiaa pitää harkita.

Itse en ole koskaan lapsia halunnut ja puolisoni on asiasta samaa mieltä. Se ei ole ollut elämässämme mikään  suuren luokan kysymys. Valintoja  oman elämänsä suhteen voi tehdä. Voi elää yksin hyvää elämää tai parisuhteessa, joka edellyttää aina kompromisseja, kun kaksi mielipidettä pitää ottaa huomioon.

Vielä nelikymppisenä voi löytää sen elämänsä ihmisen. Sekään vaihtoehto ei ole poissuljettu.

Jos sinulla silloin 10 vuotta sitten ei ollut hinkua lähteä ulkomaille miehen perässä, joka ei (ainakaan silloin) toivonut parisuhteeltanne pitkällä aikajänteellä samanlaisia asioita kuin sinä, kotimaahan jääminen kuulosti minusta oikealta ratkaisulta! Kotiseudun verkostojen ja ystävyyssuhteiden hylkääminen toisen haaveiden takia on kuitenkin tosi iso ratkaisu, eikä se mielestäni olisi ollut kohtuullista siinä tilanteessa jos mies ei ollut valmis tarjoamaan sinulle mahdollisuutta toteuttaa omia haaveitasi.

Siitä, että teit itseäsi arvostavan ratkaisun silloin 10 vuotta sitten ei tietenkään seuraa ettetkö saisi haaveilla kumppanin löytämisestä nyt. Miehiä on maailma täynnä (ja sinkkuja löytyy onneksi ikäpolvesta huolimatta) joten miksi tyytyisit ns. vanhanpiian osaan jos se ei ole se mitä elämältä haluat? Kaikkia ei tietenkään sokkotreffeily innosta mutta ainahan voi pitää silmät auki ja sydämen avoinna arjessa, jos sattuu tulemaan vastaan kiinnostavia ihmisiä joihin haluaisi tutustua paremmin. Lähipiirissä on tapauksia jotka ovat löytäneet elämänkumppanin vasta eläkeiän kynnyksellä, ja hyvinhän noillakin näyttää useamman vuoden jälkeen sujuvan.

Jos taas tuntuu että olet mieluummin yksineläjä ja paine parisuhteen muodostamiseen tuntuu tulevan enemmän yhteiskunnasta tai sosiaalisista ympyröistä... no, se onkin toinen juttu. Ei varmaan auta muuta kuin muistuttaa itseään siitä että vaikka yhteiskuntaan on rakennettu aika paljon perinteistä perhemallia tukevia rakenteita, se ei tarkoita että perheettömät olisivat millään tapaa toisen luokan kansalaisia. Sinussa ei ole mitään vikaa ja olet hyvä tyyppi juuri sellaisena kuin olet, riippumatta siitä onko kukaan lähipiirisi sinkkuihmisistä riittävän fiksu tajuamaan sitä vai ei.

Kiitos, Mollyan, keskustelusta. Ensinnäkin, koen "vanhanpiian" sopivan kuvaukseksi itsestäni. Itsellisyys on yhä enemmän varattu terminä itsellisille vanhemmille, ja "sinkku" en koe koskaan olleeni, sillä en ole menevä ihminen. Ymmärrän toki, mitä tarkoitat, ja kyllä termin kuvaavuudessa kohdallani on myös kyse monista negatiivisista tunteistani: koen, että olen muumioitunut, että elämäni on mennyt ohi.

Erosta tosiaan on se reilu kymmenen vuotta, jolloin olin vielä kolmissakymmenissä. Silloin todella usein ammattilaistenkin kanssa keskustellessa vähän särähti korvaani, kun käytettiin sanoja kuten "voit hankkia parisuhteen/lapsen" tai "voit valita". Pahimmillaan sanottiin, että no kyllä niitä nyt "aina tulee", älä sure. Minulta tällainen ei ole koskaan sujunut niin luonnostaan tai edes kaikkia keinoja ja keskittymistä käyttäen, kuin nämä sanat antavat ymmärtää.

Ei lapsen hankkiminen itsellisesti ole pääosin haluamisesta kiinni. Minulla on masennusdiagnoosi, mikä toisaalta taas johtuu yksinäisyydestäni. Vaikka tästä huolimatta itsellinen äitiys olisi jotenkin ollut mahdollista, tilanteeni on ollut se, ettei minulla ole vanhempia tai ystäviäkään, jotka voisivat auttaa tarvittaessa. Ei taloudellista turvaa, ei ajokorttia, ei ketään jota pyytää edes kastelemaan kukkia. Minulta puuttuu paljon, paljon monille itsestään selvän tuntuisia asioita. Monet niistä sellaisia, ettei tilanne olisi ollut lapselle reilu.

Mitä taas tulee parisuhteeseen, ei niitäkään ole ainakaan minulle ollut helppo muodostaa. Sama pätee siis ihan ystäviinkin. Varmasti on myös niin, että ylläni leijuu negatiivisten tunteiden aura, joka karkottaa. Siksi pohdinkin, voisinko jotenkin muuttaa sisäistä tunnelmaani, löytää rauhaa tästä nykyisestä tilanteestani - koska voin kertoa, että olen yrittänyt kyllä kaikkeni etsiä parisuhdetta ja luoda muutoinkin ihmissuhteita, eikä se ole johtanut niihin tai sisäiseen rauhaan. Tässä iässä taikka tuolloin kolmikymppisenäkään uusien ihmissuhteiden luonti on minusta ollut vieläkin vaikeampaa kuin nuorena, jolloin vaikkapa tapasin tuon mainitun eksäni.

Minulla on usein erilaisissa ihmissuhteissa tullut eteen, etten osaa tulkita toista oikein. Vaikkapa tämä eksäni, en jotenkin mitenkään ajatellut että hän voisi muuttaa mieltään tuosta lapsiasiasta. Niin äärimmäisin ja rankoinkin sanakääntein hän siitä puhui, ja kyse oli kuitenkin kolmekymppisestä. Tiedän järjellä, että ihmiset voivat muuttua ja vaihtaa mielipiteensä aivan vastakkaisiksi, ja tietenkin toivon kaikkea hyvää heidän perheelleen. Ehkä enemmän olen vihainen(?) siitä, miten kurjaksi hän sai minut tuolloin aikoinaan tuntemaan omista toiveistani. Ja sitten hän tekeekin tällä tavoin.

En tiedä, voiko tuota tunnettani ymmärtää? Minulla oli jo valmiiksi murheelliset ja epäonnistuneet tunnelmat elämäni kulusta, ja tuo hänen lapsiuutisensa oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Ehkä se jotenkin on kriiseyttänyt oloni. Inhottaa tuntea tällaista kateutta ja katkeruutta.

May1, paljon voimia sinulle suruusi.

Minä elin nuoruuttani ahdistuneena että olisin steriili, ja melkein steriili olen. Mutta sain perustettua perheen, yksi lapsi.

Mutta murhe ei koskaan lopu, se vain muuttaa kohdettaan, muotoaan, merkitystään.

Voisitko ajatella adoptoida lasta tai tehdä työtä lasten ja nuorten parissa?

Kiitos sekä Soropille että Eieieille keskustelun jatkumisesta! Tuntuu mukavalta saada vastauksia ja näkökulmia.

Ensinnäkin vastaan jälkimmäisen esittämään kysymykseen. Adoptio ei valitettavasti ole onnistunut minulta, sillä masennusdiagnoosin lisäksi kärsin eräästä fyysisestä sairaudesta. Nämä ovat myös estäneet muitakin juttuja, kuten avustustöihin pääsyn. Olen kuitenkin hoitoalalla ja työskentelen myös lasten ja nuorten parissa. Niinpä olenkin pyrkinyt töiden kautta olemaan avuksi ja luomaan hyvää sitä kautta. Vähän sivupolulle, mutta sekään ei ole ollut ihan yksioikoista: tapanani on jäädä joka päivä 1-2 tunniksi vapaa-ajallani töihin (siis veloituksetta) huolehtimaan kaikenlaisesta, mutta työkaverit eivät ole tästä oikein pitäneet; kuulemma mahdollistan sen, ettei ylitöitä tarvitse tehdä (=näistä saisi isomman korvauksen). En ole siis kovin suosittua seuraa töissäkään...

Sitten taas Soropin aiheisiin. Ei, en haluaisi olla yksineläjä, mutta tuntuu olevan tosi harvinaista, että seuraani "jaksetaan". Olen ollut treffipalveluissa ja tavannut niiden kautta miehiä, mutta kukaan ei ole kovin montaa kertaa halunnut minua tavata. Olen ollut aktiivinen, enkä vain esimerkiksi jäänyt odottamaan yhteydenottoa, mutta sitten viesteihini ei enää vastata tai ilmoitetaan suoraan, ettei jatko sovi. Toki olen kuullut, että monilla on sama kokemus.

Olisin mielelläni aikoinaan lähtenyt ulkomaille, mutta ongelma oli, etten ollut varma pärjäänkö siellä: saanko töitä. Ja sitten nämä eriäväisyydet eksän kanssa. Kokonaistilanne sai minut tekemään tuon nyt katsottuna huonon valinnan.

Mielestäni ymmärrän, mitä Eieiei tarkoitti tuolla "murheen loppumattomuudella": kaikilla on omat surunsa ja murheensa. Saan tästä joka päivä muistutuksen töissä. Monesta voi omassa tilanteessa olla kiitollinen.

Ehkä tämä joulun aika on korostetun pahaa aikaa tällaisille yksintallaajille. Voi kun toivoisin, että edes jossain mainoksessa joku söisi yksin rauhallisen näköisenä jouluateriaa, vaikka hyvä kirja siinä vieressä odottamassa. Viimeksi tänään eräässä puheenvuorossa taas muistutettiin, että joulu on yhdessäolon ja lähimmäisten aikaa. Aloin melkein itkeä. Olin taannoin myös töiden puolesta saattohoitoteemaisessa koulutuksessa, jossa puhuttiin elämän merkittävien asioiden läpikäynnistä potilaan kanssa. Kaikki esimerkit liittyivät ihmissuhteisiin: kuinka elämän ihanin päivä oli ollut lapsen syntymä, miten rakastettavalta puoliso oli hääpäivänä näyttänyt. Teki mieli viitata ja kysyä, eikö mitään keksitty elämänsä yksin eläneille? No, en tietenkään näin tehnyt, ja vakuutan, etten omia murheitani työkuvioihin tuo: minulla on hyvin vankka neutraali työrooli, jossa ammattimaisesti pysyn.

Kaikella kunnioituksella, mutta en koe, että mitkään vinkit kumppanin löytämiseksi ja toivon ylläpitämiseksi auttavat. Kuten edellä Mollyanin viestiin vastatessa totesin, olen näitä runsain mitoin vuosikymmenen ajan saanut ja kokeillut. Olen myös "yrittänyt vaan elää omaa elämää", kuten jotkut kehottavat todeten, että sitten se puoliso voi tulla vastaan. Mutta riittäisikö tämä kymmenen vuotta? Milloin saa sanoa, että ei vaan onnistu minulta? Toivoisin että sen sisäisen rauhan ja elämän merkityksellisyyden voisi löytää muualta. Haluaisin pääsyn eroon tyhjän kodin levottomuudesta ja surusta. Miten sitä saisi ohjelmoitua itsensä lopettamaan toivomisen siitä, että olisi joku joka välittää?

Kerron vielä loppuun yhden kokemukseni tästä lähiajoilta. Minulla on sukulainen, joka kertoi tarvitsevansa apua. Olin tietysti heti yhteyksissä ja kävinkin hänen luonaan, yritin keksiä kaikenlaisia helpotuksia hänen tilanteeseensa. Sukulainen kertoi, että kaikista eniten auttaisi, jos voisin lainata rahaa. Näin sitten teinkin, useampaan otteeseen, ja toki korostin että takaisinmaksulla ei ole kiirettä. Olin taas menossa käymään sukulaisen paikkakunnalla ja laitoin useammankin viestin, tulisinko auttelemaan jne. Sukulainen sitten soitti, ei vastannut mitään vierailuni suhteen mutta kertoi, miksi tarvitsisi lisää rahaa; tällä kertaa jouduin sanomaan, että säästötilini on lopussa ja käyttötililläkin 20 euroa. Puhelu loppui siihen. Laitoin vielä viestejä, että voisinko tulla nyt reissullani kuitenkin käymään ja ehkä voitaisiin yhdessä katsoa, jos löytyisi tahoja, jotka voisivat auttaa. Sukulainen ei vastannut näihin mitään. Nyt viikko sitten laitoin taas viestiä, miten hänellä menee ja tulisinko jouluksi hänen avukseen, mutta hän ei edelleenkään vastaa. Näen kyllä, että hän on viestini lukenut, eikä hänellä siis mitään henkeä uhkaavaa tässä taustalla ole, joten uskoisin hänen olevan kuitenkin kunnossa.

Mutta, tämmöisiä nämä ihmissuhteeni tuppaavat olemaan. Mietin tuosta sukulaisesta, että ehkä olin liian tuppautuva ja neuvova, tai sitten tämä oma negatiivinen olemukseni tekee sen, että avustani käy vain etäisenä pitävä rahan lainaaminen. Minulle on tosiaan tosi iso mysteeri, miten ihmiset osaavat luoda toisista välittäviä suhteita.

May1 kovin ikävien ongelmien kanssa painit nyt. Joulukin tekee paineita, kun sitä yleensä hehkutetaan perhejuhlana. Itse en tällaista joulua ole viettänyt, mutta olen kuullut, ettei se aika välttämättä aina auvoista ole, kun sukulaiset kerääntyvät saman pöydän ääreen. En vähättele tunnettasi, vaikka en itse sitä tunnista. Tuo sukulaisesi on ikävä tapaus. Hän käytti sinua hyväkseen rahaa tarvitessaan. Muuta apua ei halunnut eikä tapaamistakaan.

On hienoa, että olet jaksanut tehdä vapaaehtoista työtä, vaikka työtoverit eivät sitä hyvällä katso. Pystyt pitämään kiinni siitä, mikä on oma tapasi auttaa, etkä taivu enemmistön tahtoon.

Kyllä hyvän ihmissuhteen löytäminen on lähes lottovoitto. Yksinkin voi elää hyvää elämää ja monet pitävät sitä jopa ihanteena. Voi tehdä omia päätöksiä eikä tarvitse ottaa sitä toista siinä rinnalla huomioon.  Jotenkin olen ollut havaitsevanani, että se vanha tyypillinen parisuhde on saanut rinnalleen muita muotoja elää ja olla. Esimerkiksi asuminen erillään on yleistynyt, vaikka ollaan pariskunta.

Joka tapauksessa hyvää joulun aikaa sinulle.

May1 kirjoitti: "Minulla on usein erilaisissa ihmissuhteissa tullut eteen, etten osaa tulkita toista oikein. Vaikkapa tämä eksäni, en jotenkin mitenkään ajatellut että hän voisi muuttaa mieltään tuosta lapsiasiasta."

Mielestäni tässä ei ole kyse tulkitsemisen taidosta. Eksäsi oli asiasta eri mieltä silloin, kun vielä olit hänen kanssaan. Sen jälkeen hänelle on elämässä tapahtunut kaikenlaista, varmasti paljon sellaisiakin asioita, joista et voi tietää mitään, ja hänen mielensä on nyt muuttunut tässä asiassa. Et olisi mitenkään voinut "osata tulkita" tulevaa muutosta etukäteen.

Olen Mollyanin kanssa samaa mieltä siitä, että sukulaisesi käytti sinua hyväkseen ja halusi sinulta vain rahaa. Olen pahoillani puolestasi.

Voimia sinulle. Toivottavasti löytäisit sellaisia ihmisiä, joiden kanssa olisi helpompaa pitää omat rajat.

Vaikuttaa, että kipuilet aiheita kuten lapsettomuus/sinkkuus/ex-elämäsi ex-miehesi kanssa.

Sanoisin, että heitä kuuseen se ex-mies. Lakkaa seuraamasta hänen päivityksiään tai hänen elämäänsä. Siinä lilluminen tuskin sinun elämääsi vie eteenpäin. Eihän teidän tarvitse enää pitää yhteyttä toisiinne?

Sitten tämä "vanha piikaisuus". Ensinnäkään; rakkaus ei katso ikää. Ystäväni 55 vee (nainen) löysi juuri rinnalleen uuden hyvän suhteen. Ovat olleet nyt monta vuotta suhteessa. Hänelläkin taustallaan 17 vuoden avioliitto sekä muutamia suhteita. Ei rakkaus tai ihmissuhde ole poissuljettua sinun kohdallasi. Ei 40-vuotias ihminen ole kuollut.

Lapset ja lapsettomuus. Kuuseen tämäkin ajattelumalli, että vain perheellisten ihmisten elämä on arvokasta ja hyvää. Elämään voi kuulua muutakin kuin lapset ja on olemassa myös pariskuntia, jotka valitsevat lapsettomuuden.

Eri asia on, toivotko/toivoitko lasta. Sitten se on suru, joka pitää läpielää. Toisaalta, saatat löytää tärkeitä suhteita esim. hoitolapseen, sukulaisen lapseen, ystävän lapseen, lemmikkiin tms.

Voimia!

• Muokattu kirjoittajan toimesta 1 vuosi, 9 kuukautta sitten. Syy: kirjoitusvirhe

Kiitos jälleen kerran kaikista näistä vastauksista. Olen kiitollinen, että jaatte näkemyksiänne ja autatte minua, se on minulle todella arvokasta.

En ajattele, että yleisesti ottaen lasten saanti tai parisuhteessa eläminen olisi onnistumisen merkki tai ainoa hyvä ja arvokas tapa elää. Minusta itsestäni vain tuntuu epäonnistuneelta ja arvottomalta, koska nuo asiat ovat olleet minun toiveitani omalta elämältä. Enkä tässäkään tarkoita, että olisin niitä tavoitellut vaan sitä, että suren niiden mahdollisuuden menetystä; millaista elämäni olisi voinut olla, jos olisin valinnut toisin.

Ihan äärimmäistä jossitteluahan se on. Kuten sanottu, ehkä eksäni ei olisi kuitenkaan halunnut sitoutua loppuelämäkseen minuun tai saada minun kanssani lapsia. Mutta ehkä olisi, ja ehkä elämäni olisi mennyt hyvin eri tavalla kuin nyt. Kuvittelen mielessäni kaikenlaisia tapahtumakulkuja. Sitä, että siinä olisi voinut käydä niinkuin nyt hän on tehnyt kumppaninsa kanssa.

En minä mitenkään erityisesti seuraa tätä eksää ja hänen elämäänsä, emmekä ole itse asiassa tavanneet sen jälkeen kun hän tuolloin kymmenen vuotta sitten muutti ulkomaille. Mutta en myöskään halua poistaa häntä somestani, koska en halua ummistaa silmiäni muiden ihmisten onnelta, vaikka se jossain kohtaa koskisikin. Haluan kohdella muita ihmisiä hyvin, ja näyttää, että olen iloinen heidän puolestaan. En alkaa itkeä omaa suruani, kun joku kertoo vauvauutisia, vaan onnitella.

Ehkä tarkoitin sillä väärin tulkitsemisella ennemmin sitä, että en ole ymmärtänyt, miten täysin ihmiset voivat muuttaa mieltään. En myöskään ajattele, että tässä eksän jutussa märehtimisessä olisi kyse pelkkä menneisyyden katuminen, vaan myös se, mitä siitä voisin yhä oppia: miten käyttäytyä saman kaltaisissa tilanteissa tulevaisuudessa paremmin.

On asiassa kyse myös siitä, että rakastin aikoinaan eksääni oikeasti ja hyvin paljon. Sellaisia tunteita en ole enää kokenut. Päätös erosta oli hyvin raskas, mutta luulin, että minun oli valittava niin; että toinen ei muutu enkä voi alkaa häntä muuttamaan. Typerästi luulin, että voisin saada "enemmän" jonkun muun kanssa, että pakko vain riuhtaista itsensä irti vaikka sattuu ja satuttaa.

Kymmenen vuotta on sitten mennyt tyhjyydessä. Ymmärrän kyllä, ettei se ole vain tuosta suhteesta eroamisen vuoksi, vaan kyse on myös masennuksestani. Minulla ei ole ollut energiaa, olen polkenut tyhjää paikoillani. Olisiko elämän kipinä säilynyt, jos olisin lähtenyt ulkomaille rakkaan elämänkumppanin kanssa? Mitä olisin kokenut, millaiseksi elämä olisi muodostunut, kun en olisi ollut yksin? Näitä mietin, suren elämätöntä elämää.

Kymmenen vuotta on myös tosiaan muokannut minusta ikävän tuntuisen ihmisen, jonka seurassa ei ole kellään hyvä olla. Tuosta sukulaisestani, esimerkiksi: ehkä että ajattele, että hän halusi vain hyötyä ja saada rahaa, jos kuulette, että hänen hätänsä koski ja yhä koskee hänen lapsensa sairastumista. Ehkä voitte ymmärtää, että hänellä on oma uupumuksensa tuossa tilanteessa, eikä hän tällaista lapsetonta hylkyä kaipaa ankeuttamaan "avullaan". Eikä hän ole minulle velvollinen kertomaan heidän kuulumisiaan, vaikka minä niitä kuinka miettisin ja murehtisin. Mahdollisesti hän myös ajattelee että minä ajattelen hänen halunneen vain rahaa, tai sitten hän pelkää, että tarvitsisin lainaamani rahat jo takaisin; eikä näistä syistä halua kontaktia. Olen kyllä sanonut, ettei rahalla ole mitään kiirettä, ja että tarpeen vaatiessa otan vaikka pankista lainaa. Ehkä hän viimeiseksi jääneessä puhelussa koki, että rikoin tuon lupauksen. Kerroin tosiaan silloin, ettei minulla enää ole rahaa, ja voisiko ehkä joku muu tai vaikkapa jokin järjestö auttaa, ja että voitaisiin vaikka yhdessä katsoa hakemusten tekoa jne.

Tästä tuli nyt vähän sekava ja poukkoileva kirjoitus. Ehkä vielä kommentoisin ja tähdentäisin, että mielestäni minun suurin ongelmani on tämä negatiivisuuspilvi ympärilläni ja tietysti myös sisimmässäni. Pilvi karkottaa muita ihmisiä, ja minulla on sisäisesti huono ja levoton olo. Pilveä ruokkii asiat kuten esimerkiksi tuo uutinen eksäni ja hänen perheensä onnesta, ja minusta tuntuu hirveältä, että olen näin itsekäs ja kateellinen ihminen. Samoin pilveä ruokkii tuo toinen esimerkki sukulaiseni hädästä: minä mietin, miten itse taloudellisesti selviän, enkä vain kyseenalaistamatta järjestä rahaa toisen paljon vaikeampaan tilanteeseen.

May1, minusta ongelmasi ei ole negatiivisuuspilvi ympärilläsi. Tottakai masentuneena tarvitsisit tukea, ja tottakai jokainen masentunut ihminen on tavallaan negatiivinen. Se kuuluu sairauteen nimeltä masennus. Masennus on sellaista.

Mietit jotenkin niin, että jos olisit toiminut exäsi suhteen toisin, niin nyt hän haluaisi lapsen sinun kanssasi ja elämäsi olisi hyvää hänen kanssaan. Ikään kuin hänen nykyinen parisuhteensa olisi todiste siitä, että hän todella olisi saattanut muuttua kanssasi, jos olisit vain yrittänyt tarpeeksi jollain "oikealla" tavalla.

Elämäsi todennäköisesti olisi hänen kanssaan suurin piirtein sellaista kuin se oli silloin ennen kuin erositte.

Etkö voisi antaa itsellesi luvan itkeä omaa suruasi ja antaa exän ja hänen vauvojensa jo mennä. Hän ei halunnut lasta kanssasi. Siksi lähdit. Näin ymmärsin. Lapsiasia oli sinulle tärkeä. Sehän oli siinä tapauksessa oikea ratkaisu ja hyvin mietitty.

Harva pystyy noin hyvin huomioimaan omat arvot ja toiveet. Et voinut tietää, mitä seuraavina vuosina tulee vastaan omassa elämässäsi. Sinun oli pakko tehdä ratkaisu silloisessa tilanteessa, ei nykyisessä tilanteessa. Siinä tilanteessa suhteesta lähteminen oli sinulle oikea ratkaisu. Ja rohkea ratkaisu. Siten jätit avoimeksi mahdollisuuden löytää uusi parisuhde ja saada toivomasi lapsi sen sijaan, että olisit lukinnut oven (tämä ihminen ei halua lasta kanssani). Surullista on, ettei toiveesi ole vielä toteutunut. Mutta se ei millään tavalla liity exääsi. Se on sinun elämääsi. Ikävää, ettei se ole mennyt toisin. Valintasi erotilanteessa oli silti minusta täysin oikea ja vastasi todella hyvin arvojasi ja toiveitasi.

Kateuden ja mustasukkaisuuden tunteet ovat normaaleja! Olet normaali ihminen, joka tuntee normaaleja tunteita. Eikä siinä ole mitään väärää tai huonoa, päinvastoin.

Jos itselläsi on taloudellisesti vaikeaa, älä nyt ihmeessä sotkeudu toisen taloudellisissa vaikeuksissa olevan ihmisen ongelmiin. Voit huolehtia omasta tilanteestasi sen verran kuin jaksat. Autettavia tämä maailma on täynnä.

Hyvä vaan että sanot mikä ei tunnu sinun tilanteessasi toimivalta tai relevantilta, May1. Kaikilla ei sitä taitoa ole, ainakaan yhtä tahdikkaasti ilmaistuna kuin sinulla - ja jos ei jostain harmia aiheuttavasta asiasta kerro, ei voi olettaa että toinen sen rivien välistä pystyisi lukemaan ja omaa toimintaansa muokkaamaan.

Kuten Purjevene jo sanoikin, katkeruus ja suru menetetyistä mahdollisuuksista ovat tietyissä tilanteessa tosi ymmärrettäviä ja inhimillisiä tunteita enkä usko että niitä tarvitsee yrittää estää tulemasta silloin kun ovat tullakseen. Se, ettet halua niisen jäävän päälle, kuulostaa kuitenkin tosi viisaalta.

Auttaisikohan tuossa itsenäisen naisen elämään tyytymisessä/sen sietämisessä/siitä nauttiessa joskus asiakseen miettiä ja listata kaikkia mahdollisia hyviä puolia joita siitä voi keksiä. Ainakaan silloin ei tarvitse olla huolissaan perheväkivallasta tai siivota kenenkään muun sotkuja, ei tarvitse tehdä kompromisseja siitä mitä haluaisi katsoa televisiosta tai mitä tehdä vapaa-aikana. Tai olisiko jotain projektia, mikä tuntuisi itsestä kiinnostavalta ja toteuttamisyrityksen arvoiselta? Arjen tai vapaa-ajan täyttäminen jollain itselle mielekkäällä ja sopivan haastavalla tavoitteella voisi auttaa siirtymään eteenpäin sen pyörittelystä mikä siitä juuri nyt puuttuu.

Kiitos Purjeveneellä mietteistä ja neuvoista.

On se totta, että ei kyse ole vain 10 vuotta sitten tehdystä valinnasta, vaan tietenkin myös siitä, mitä on tapahtunut sen jälkeen: tarkemmin sanoen, mitä EI ole tapahtunut.

Yritän kuitenkin löytää ratkaisua tuosta 10 vuotta sitten tapahtuneesta, koska muuten aines on epämääräisempää. Kaiken siitä sanomani voi kuitenkin peilata yleisemmäksi kuin tuota yhtä suhdetta koskemaan.

Jos ajatellaan, että eksäni ei olisi kuitenkaan halunnut lasta kanssani, mutta näin teki toisen ihmisen kanssa, syynhän täytyy olla silloin minussa. Yritän ymmärtää, mitkä ne syyt sitten olivat. Usein vaan sanotaan, että onko niillä väliä, sen kun jatkat yrittämistä ja sopiva tulee vastaan; ilman, että muka ei pitäisi pohtia yhtään omaa käytöstä ja yrittää kehittyä sen suhteen. Joka tapauksessa ketään uutta ei ole tullut vastaan.

Yritin töissä aikoinaan kysellä, voisinko päästä sellaiseen vuorovaikutuskoulutukseen, jossa keskitytään työtovereiden kanssa kommunikoimiseen. Esihenkilöni totesi tähän, että sosiaaliset kyvyt nyt ovat sellaisia, että niitä luonnostaan on tai ei ole, ja jos työt kuitenkin hoituvat, ei työtovereiden tarvitsekaan sydänystäviä olla. Tämä on minusta aika toistuva asenne, sillä eihän koulussakaan ole oppiainetta sosiaalisista taidoista: silti niitä ainakin omana kouluaikanani arvosteltiin, oli arvostelu vaikkapa käytöksestä tai ryhmätyötaidoista. Näistä molemmista sain aina huonot arviot, mutta en koskaan mitään ohjeita, kuinka olisin näitä voinut opetella.

Joten, en vielä tähänkään saakka täsmällisesti ottaen tiedä, mitä teen väärin ihmissuhteissa. Olen tosiaan ajatellut, että se on se negatiivisuuspilvi. Olen joskus yrittänyt kysyä asiasta. Eräs vastaus oli, että vaikutan kylmältä ihmiseltä. En tiedä, mitä voisin tehdä sen suhteen.