Vanhanpiian suru ja monet muut tunteet
Olen nelikymppinen nainen, joka kipuilee vanhaksipiiaksi jäämistään. Monenlaiset tunteet surusta ja merkityksettömyydestä aina epäonnistumisen tunteeseen tuntuvat värittävän olemistani joka hetki.
Tiedän, että minun kuuluisi nyt löytää merkitystä ja rooli hyvän tekemisestä yhteiskunnassa ja maailmassa, antaa yksinäisen elämäni palvella muita – ja näin kyllä teenkin. On vain vaikea pakottaa elämäniloa, kun teen tätä surutyötä. Sitä myös vaikeuttaa kaikkialla korostettu perhekeskeisyys: parisuhteen ja lasten kaiken ylittävä olennaisuus. Tunnen itseni epäonnistujaksi, jossa täytyy olla paljon pahasti vikana.
Erosin reilu 10 vuotta sitten parisuhteesta. Mies kuulutti kovaan ääneen, kuinka ei ikimaailmassa hankkisi lasta: syitä oli monia, aina ylikansoitukseen ja ilmastonmuutokseen. Tunsi itseni itsekkääksi, kun toivoin lasta. Tuli kohta, jolloin minun piti valita lähteäkö miehen uran perässä ulkomaille ja järjestää siellä itselleni elämä muutoin tyhjän päälle. Tuolloin päätin erosta.
Nyt, vuosikymmen myöhemmin, tuosta miehestä on tullut isä. Hän löysi uuden suhteen pian eromme jälkeen, ja tämän naisen kanssa he ovat nyt saaneet lapsen. Mies on pitkin syksyä jakanut iloisia ja ylpeitä päivityksiä pojastaan, nyt viimeksi suloinen tonttulakki päässä isänsä sylissä.
Minua hävettää, että tuntuu näin pahalta: katkeralta ja kateelliselta. Miten näin kävi – mies, joka todellakin oikein julisti, ettei ikinä aio hankkia lapsia, on nyt onnellinen perheenisä pitkässä suhteessa, ja minä olen yksin yhä vuosikymmenen päästä?
Tiedän, että minua neuvotaan nyt keskittymään itseeni, mutta siitä huolimatta mietin: miten en osannut aikoinaan valita oikein? Millaista elämäni voisi olla nyt, jos en olisi eronnut? Vai oliko kyse minusta, ettei mies siis olisi kuitenkaan halunnut lapsia minun kanssani? Mitä tämä toinen on ollut, mitä minä en?
Miten pääsen näistä tunteista eteenpäin? Miten löydän merkitystä ja tarkoitusta tunnetasolla vanhastapiikuudestani ja yksinäisestä puurtamisesta yleisen hyvän eteen ilman läheisiä ihmissuhteita? Miten voisin luoda itse yksin lämpimän, levollisen kodin? Olisiko minun mahdollista muuttua, että olisin jotenkin siedettävämpi ihminen?