Vammauttava mielenterveys
Korona-aikaan on tullut moneen paikkaan pakolliseksi mahdollisuus etä-työskentelyyn sekä -tapaamisiin, mikä on ollu loistava asia sinänsä. Mutta nyt kun koko pandemia rauhoittuu, ihmisiä rokotetaan tai heitä ei vain kiinnosta, nämä palvelut katoavat taas.
Olen sairastanut vakavaa masennusta ja ahdistuneisuutta vuosia, ja usein hoitotahot kertovat etteivät ”voi auttaa jos et tule paikalle”. Minulla on todella vakava ahdistuneisuushäiriö sekä kompleksi traumaperäinen stressihäiriö, jotka vaikuttavat kehooni voimakkaasti, joiden vuoksi en ole päässyt kotoani ulos vuosiin. Olen hakenut apua, syönyt kaikkia lääkkeitä joita jatkuvasti vaihtuvat lääkärit kirjoittavat, tehnyt kaikki harjoitukset ja altistukset ja päivittäiset kävelylenkit, mutta lyhyetkin matkat poliklinikalle ovat aivan yhtä vaikeita kun ennenkin.
Korona-aikaan etä-asioinnista tuli normi ja melkeinpä vaatimus, jolloin hoitosuunnitelmani etenivät hyvää tahtia. Kykenin tapaamisiin kotoa käsin ja hoitamaan muut itsenäisesti netissä. Yht äkkiä, kun työkykyisiä piti suojella virukselta, löytyikin teknologia ja osaaminen etä-työskentelyyn, joka aikaisemmin oli ollut ”mahdotonta”.
Mutta tilanne laimeni liian pian, ja vuoden päästä jopa psykiatrian poliklinikan ajanvarauksessa sihteeri ihmetteli pyyntöäni saada etä-tapaamis aika lääkärille.
Olen edelleen työkyvytön psyykkisen sairauden takia, joka vaikuttaa koko kehooni. Jotta pääsisin neurologiselle puolelle tutkimuksiin, on minun ensin käytävä sisätautien puolella tutkituttamassa fyysinen kuntoni. Mutta lääkärit vaihtuvat koko ajan, joko vanhemmuusloman tai työpaikan vaihtumisen vuoksi, ja kukaan ei tunnu yrittävän ymmärtää tilannettani. Tiedän, että kaikkia tutkimuksia ei voida tehdä asiakkaan kotona. Tiedän, miten tärkeää tutkimukset ovat. Minä haluan, että kaikki mahdollisuudet tutkitaan, nyt kun viimeisin psykiatri on vihdoin ottanut tilanteeni vakavasti. Mutta silti tuntuu, ettei ketään kiinnosta se, miten vaikeaa minun on lähteä kotoa näihin tutkimuksiin.
Omatuntoni on aivan palasina ja se ei auta masennukseen ollenkaan. Sitten, kun terveydenhuollosta kommentoidaan, että ”ihan sinua ollaan auttamassa mutta ei voida jos et halua tulla paikalle” ja ”sun olisi eilen pitänyt ilmoittaa ettet pääse, oltaisiin saatu toinen potilas tilalle.” Ymmärrän sen, häpeän itseäni jo kamalasti, ja nämä kommentit vain pahentavat oloa. Tuntuu, että olen vain yksi potilas muiden joukossa, ja yksikään uusi lääkäri ei välitä ymmärtää sitä, miten vaikea ja pitkäaikainen tilanteeni on. En yritä tahallani olla vaikea. Ajanvarauksen jonot ovat järkyttävän pitkät, joten pelkkä labra-aika saattaa mennä kuukauden päähän. En pysty ennakoimaan alati vaihtelevaa oloani niin pitkälle, saati edes seuraavalle päivälle. Olen aina valmis lähtemään, joten joudun perumaan ajat samana aamuna koska henkinen stressi saa kehoni romahtamaan täysin, ja siitä rankaistaan syyllistämisellä ja 60€ laskulla.
Tuntuu siltä, ettei kukaan ymmärrä, miten vammauttavaa mielenterveyden sairaudet voivat olla. Koska minulla ei ole liikuntaelinsairauksia eikä fyysistä vammaa, oletetaan että asia hoituu pillereillä ja ”jos vaan yrittäisit enemmän”. En voi saada hoitoa kotiin, sillä en ole vanhuuseläkkeellä. Ja ainoa apu on kuntoutusohjaaja, mutta hänenkään läsnäolonsa ei auta kun kyse on niin lamaannuttavasta asiasta.
Anteeksi pitkä valitus, halusin saada tämän ulos jotenkin. Olen vain niin väsynyt. Tuntuu, ettei kukaan oikeasti välitä minusta, pelkästään siitä miten minut saisi takaisin työmarkkinoille. Jos vain olen hiljaa ja teen niinkuin sanotaan, niin yhteiskunta palkitsee. Mutta jos sanon, etten molemmat jalat katkenneina pysty kävelemään sairaalaan, on se oma syyni etten hyväksy saamaani apua?
Tuntuu siltä että olet ollut pelkästään somaattisen puolen lääkäreiden ja hoitajien kanssa tekemisissä ja terveyskeskuksen.Olettaisin että sinun pitäisi saada lähete psykiatrille pikimmiten sieltä terveysasemaltasi- hän voi lausua jarvionsa kyvystäsi käydä hoidoissa muualla(b- todistus).Koska olet psykiatrin viimeksi tavannut?Kuntoutusohjaajasikin pitäisi tässä auttaa.-liittyyhän vointisi täysin siihen millainen kuntoutus on nyt ajankohtaista.
Joka tapauksessa toivon asiasi paremmaksi muuttuvan,ikävä kyllä masentuneen tarpeet on helppo ohittaa,kun ei voimia ihmisellä ole.
Kaksijakoiseksi muuttumassa oleva maailma? Ne, jotka jaksavat oravanpyöriä ja ne joilla ei ole voimia lähteä kotoaan. Mielenterveyden hyväksi tekevillä on mammuttimäärä töitä tehtävänä, että tilanne muuttuisi. Vai mistä löytyy se muutoksen siemen, pieni kärrynpyörä, joka pyöräyttäisi alkuun suunnanmuutoksen? Voisko se alkaa ja mistä?
Luulen, että kun vain lähtee tarpeeksi monta kertaa kodista pois, niin siihen tottuu.
Ainahan se varmaan on taistelu, mutta se toisaalta on pakollinen taistelu.
Hei Huurreruusu. Tunnen ihan samoin kuin sinä. Masentuneena en jaksa paneutua töihini, en opiskella, en lähteä minnekään, paitsi ettei minulla ole minne mennä, vain toimimattoman perheen isänä tulla myöhään asunnolle nukkumaan ja aamulla varhain takas töihin. Ystäviä ei ole ja ne muutamat harvat ovat minut hylänneet. Työyhteisö on narsistinen, toksinen. En saa mitään hoitoa. Th-lääkäri määräsi vain nappeja niinkuin hänen edeltähänsä vuosi sitten viime syksynä. Ja kattellaan kevväämmällä tyyliin höpisi jotain psykiatrisesta hoitajasta jota nyt ei kuitenkaan de facto ole. Vuosi sitten oli muttei hänestä ollut mitään konkreettista apua. Muutamia vuosia sitten olin kelan tuetussa terapiassa, mutta ei synkannut psykologin kanssa vaan hän junnasi paikoillaan tunnelukko-huuhaassa. Lopetin terapian koska aloitin harrastuksen joka virkisti minua ja koin kerrankin olevani onnellinen, hyväksytty ja kuuluvani joukkoon. Mutta toisin kävi.
Tuosta lääkärien tavasta määrätä vain lisää nappeja: En tiedä välittääkö (kaikki) lääkärit juurikaan potilaistaan? On poikkeuksia, jotka välittävät, mutta välillä tuntuu siltä että lääkärit vain määräävät jotain jotta saisi sen illuusion siitä että he todella tekevät työnsä hyvin. Toki lääkärin ammatti on haastava, joten osittain sen ymmärtääkin.
Ihmisen pitää vain huolehtia itsestään, koska en tiedä välittääkö toinen ihminen lopulta toisen ihmisen terveydestä tarpeeksi.
Aikanaan usein soitin terveyskeskukseen, kun oli vaivoja, mutta en sitten tiedä että onko siitä aina hyötyä jos soittaa? Tullut välillä se tunne, että sinne ei saisi soittaa. Että tyyliin silloin vain kun on henki lähdössä saa soittaa. Minun oma terapeuttinikin puhui siihen sävyyn, että minkä takia soitan terkkuun...
Tai sitten ne sanoo siellä vain että ota Buranaa ja koita pärjätä.
Ei sitä masentuneena jaksakaan mitään töitä tehdä. Täytyy vain pitää itsensä hengissä, siinä se työ.
Vielä siitä, että en ymmärrä, mikä terveyskeskuksen tarkoitus on? Jos he eivät halua hoitaa ihmisiä? Vähän kyllä mietityttää se. Vai eikö lääketiede ole vielä niin kehittynyttä, että he pystyisivät sanomaan muutakin kuin sen että ota sitä Buranaa ja koita selvitä..?
Keskustelua, minusta maailma näyttää hyvin samansuuntaiselta kuin tämä mitä kirjoitit: "Kaksijakoiseksi muuttumassa oleva maailma? Ne, jotka jaksavat oravanpyöriä ja ne joilla ei ole voimia lähteä kotoaan."
Oravanpyörään ei enää edes voi palata, kun sen on alkanut nähdä. Mistä tosiaan suunnanmuutos, joka olisi kolmas erilainen suunta, eri kuin kumpikaan noista. Hyvä kysymys, keskustelua.
Joo, missä on hyvä lääkäri, lääkärit eivät nykyään osaa tehdä töitänsä, väitetään että lääkärissä pitää käydä, sellittäis lääkärit enemmän masennuksesta tai tai mikä muu mielen sairaus sillä hetkellä ihmisellä on, pitää netistä googlettaa kohta kaikki sairaudet ja kaikki oireet. Googleen vaan, tää nykyaika on sitä.
Minulla ollut elämän aikana paljon vaivoja ja ongelmia, eikä useinkaan lääkäri ole pystynyt niille tekemään mitään.
Ainut mikä todella auttaa, on se ettei pelkää liikaa kaikkea kuraa mitä elämässä tulee vastaan.
Kuraa tulee, mutta ei pidä pelätä. Niinhän taisi joku suurmies aikanaan sanoa että pahinta on pelko... Kun ei enää pelkää niin paljon asioita, niin elämä voi olla siedettävää...
Tämä kuulosti niin tutulta, ajattelin että kukaan muu kuin minä ei ole niin onneton ettei pääse ovesta ulos ja palveluiden pariin. Mulla kans stressireaktiot niin voimakkaita että voimat voi mennä täysin, enkä pysy pystyssä, silloin on hankala mihinkään lähteä. Jossain vaiheessa sain tukea mielenterveysjärjestöltä, mutta sielläkin tavoite oli että pikkuhiljaa osallistuisin ryhmätoimintaan, koska nämä yksilökäynnit eivät olleet kustannustehokkaita. Toivon todellakin että hoito kehittyisi niin että kotikäynneistä tulisi normaaleja juttuja. Koin melkein normaaliutta kun etätapaamisia ja ryhmiä yms. oli etänä. Nyt ei taida enää löytyä paljonkaan.
Mikä on vammasta vapauttavaa mielenterveyttä?