Valtava syyllisyys
Ensiksi tervehdys kaikille. Olen lukenut jo jonkin aikaa kirjoituksianne ja miettinyt, että voisin kirjoittaa itsekin tänne. En ole löytänyt vain kohtaa mihin kirjoittaa tai vastaanvanlaista kohtaloa, joten aloitan oman.
En tiedä mistä aloittaa joten aloitan siitä mikä eniten sattuu. Koen kyllä, etten ansaitsisi helpotusta pahaan olooni, mutta järkeni sanoo, etten voi myöskään elää tällä tavalla miten nyt elän ja ajattelen.
Aloitin aikuisiälläni urheilemaan kasvavassa määrin, kisasin jopa useamman vuoden päästen SM-tasolle. Tuona aikana noudatin äärimmäisen tarkkaa ruokavaliota sekä treeniohjelmaa, olin itselleni tiukka, en joustanut syömisteni suhteen, enkä jättänyt yhtäkään treeniä välistä. Tietenkin samalla kävin myös suht vaativassa työssä, jossa osan ajasta olin myös vastuutehtävissä.
Elämässä sattui ja tapahtui useamman vuoden ajalla (n. 5-vuoden sisällä) paljon kohtalaisen kuormittavia asioita. Oma isäni kuoli, mieheni sairastui vakavasti, mummoni kuoli sekä äitini leikattiin, jolloin autoin häntä suht tiiviisti.
Omasta mielestäni hoidin kaikin oikeinkin mallikkaasti, työ, treeni, kisaaminen, ruokavalio, harjoittelu, kaikki vastuut, kuntouttamiset, hautajaiset, perus arki, muut harrastukset, läheiset ja kaikki mahdollinen. Kova treeni ja tiukka ruokavalio aiheutti varmastikin sen, etten nukkunut kovinkaan hyvin.. Pikku hiljaa aloin heräämään aikaisemmin ja aikaisemmin, jopa niin, että viimeisen vuoden (2017) nukuin noin 2 tuntia yössä. Heräsin yhden-kahden maissa yöllä ja valvoin aamuun asti. Siltikin, kaikki oli minusta ihan ok.
Olin kireä, ärtynyt, stressaantunut, minulla oli aina kiire joka paikkaan, pienikin muutos aikataulussani aiheutti kauhean hermostumisen ja en kyennyt jakamaan aikaani muille. Jossain vaiheessa huomasin, etten enää esim. itkenyt, aivan kuin en enää olisi tuntenut mitään. Olin jopa omasta mielestäni kylmä. Mummoni kuolema ei varsinaisesti itsenyt, hoidin vain hautajaisjärjestelyt, varmistaen ettei oman elämän aikataulut sotkeennu (tiedän, sairasta).
Lupasin vuonna 2016-2017 auttaa äitiäni ja samalla mummoani, koska äitini joutui leikkaukseen. Hän oli auttanut mummoani kauppakäynneissä ym. Samana vuonna mieheni oli sairastunut vakavasti ja tästä olimme ihmeen kaupalla yhdessä selvinneet. Tietenkin ajattelin, että selviän mistä vaan. Kuinkas sitten kävikään.. Hoidin oman elämäni niin kuin siihenkin asti, mutta lisäksi tuli siis myös äitini luona käynnit kahdesti viikossa (matkaa kertyi yhteensä 120km/reissu eli viikossa 240km). Yhtäkkiä huomasin, että minua suoraan sanoen vitutti.. olin tympääntynyt käydessäni äidilläni, meidän hyvä äiti-tytärsuhde oli muuttunut kuin hoitosuhteeksi. Äitini alkoi jossain vaiheessa panikoimaan sitä, jos en enää käykkään hänen luonaan ollenkaaan ja hylkään hänet, ärsyynnyin tästäkin. Koin, että olen kuitenkin jo yli 30- vuotias ja minulla on omakin elämä. Myös siinä sivussa kävin mummoani auttamassa erittäin harvoin, en halunnut käydä siellä. Olin jo aikaisemmin harventanut käyntejäni mummoni luona . Nyt tätä kadun suunnattomasti, koska on myöhäistä.. mummoni kuoli keväällä 2017 ja hänelle jäi tunne etten välita hänestä.
Sanotaanko näin, että olin jatkuvasti kireä, en halunnut tehdä mitään ns. ylimääräistä kaiken sen lisäksi mitä elämässä jo oli. Tiuskin, huusin tai olin hiljaa.
Minun apuani olisi moni tarvinnut, varmasti olisi riittänyt pelkästään sekin, että olisin kuunnellut tai ollut vaikka edes ihminen ihmiselle.
Vuonna 2018 jouduin lopettamaan ns. tavoitteellisen treenaamisen pitkäaikaisen suht kivuliaan vamman takia. Tuolloin kävi jotain.. Pikku hiljaa aloin nukkumaan, en enää stressanut niin paljon, hymyilin ja nauroin. Mutta kaikki oli jo myöhäistä..
Kaikki tunteet alkoivat nousta pintaan. Yhtäkkiä tunsin kaiken, ikävän surun, huonon omantunnon, valtavan syyllisyyden jonka alle muserrun. Kuinka saatoin kohdella läheisiäni niin!! Miksi en auttanut ja tukenut mummoani, niin rahallisesti kuin läsnäolollani. Mummo aina käydessäni (noin 1-2 kuukauden välein) sanoi, että sinulla on aina niin kiire.. ja hän oli oikeassa, niin minulla minun mielstäni olikin vaikka ei varmasti ollut.
En auttanut riittävästi äitiäni, en neuvonut sairausloma asioissa vaan hoin etten tiedä. En käynyt kaupassa hakemassa mummolle ruokaa vaan oletin, että muutkin voivat auttaa.
Kaipaan myös pientä kissaamme, otin lopetuspäätöksen omalle kontolleni ja nyt suren sitä.
Toivon, etten olisi koskaan alkanut kisaamaan, miksi tuntuu, että vuodet 2015-2017 pyyhkivät pois kaiken sen mitä oli ennen niitä vuosia?? Tuntuu kuin mitään ei olisi ennen eikä jälkeen.. Olen sitä mieltä, että kaikki paha mitä minun elämässäni eteeni tulee on täysin ansaittua, ja samalla toivonkin itselleni vastoinkäymisiä jotta elämä rankaisisi minua. En anna itseni koskaan unohtaa pahaa käytöstäni! Tämä jatkuva syyllisyys on ihan oikein minulle.
Kiitos teille jotka jaksoitte lukea tämän. Voikaa hyvin.
Kun luin kirjoitustasi, niin minusta tuntui, että olet tehnyt valtavasti monenlaista hyvää lähimmäistesi hyväksi. Mutta itse löydät siltä ajalta vain virheitä js puutteita. Moni ihminen ei tee mitään toisten hyväksi ja saattaa silti ajatella että asia on ihan OK. Ei kai sinun tarvitse itse kaikkea tässä maailmassa tehdä. Jokainen tarvitsee omaa aikaa ja lepäämistä. Jos olet kilpaillut, niin varmaan sieltä tulee tuo mieletön suorituspaine.
Ne vähiin jääneet yöunetkin vaikuttaa ettei mieliala pysy aurinkoisena. Ja kukapa meistä osaisi aina menetellä oikein. Tai olla aina hyvällä tuulella niin että jollekulle toiselle jää meistä hyvä muisto. Tottakai minäkin toivon, että olisin aina kaikille kiva, mutta ei se elämä aina niin mene. Joskus joudumme pitämään puoliamme, ettei meitä pidettäisi kynnysmattona. Jos on hyvin kiltti ja aina valmiina palvelemaan, niin varmasti hyväksikäyttäjiäkin löytyy.
Minullakin tulee syyllisyys kun avioeron jälkeen en ottanut kissaa pieneen asuntooni, vaan se täytyi sijoittaa toisaalle ja kuulin että se oli sittemmin karannut. Se oli hyvin arka kissa ja jälkeenpäin kaduin että en ottanut sitä mukaan. Vieläkin tuntuu pahalle kun se tulee mieleen vaikka aikaa on kulunut monia vuosia. Mutta silloin avioeron jälkeen oli rankkaa muutenkin, moni asia muuttui. Ihmisien suhteen en niinkään koe syyllisyyttä, koska eivät ne ihmisetkään minua aina niin täydellisen hyvin kohdelleet. Tuskin sinuakaan?
Kiitos, kun kirjoitit minulle!
Tottahan tuokin on, ettei aina voi auttaa kaikkia, ehdi auttamaan, voi olla hyvä ihminen tai pystykään. Osittain nykyinen paha oloni johtuu myös varmaankin siitä, että olin silloin oikeasti aivan loppu.. En jaksanut tuntea mitään, en iloa enkä surua, olin vain käsittömättömän kireä jotenkin koko ajan. Jälkeen päin, kun olen tutustunut paremmin aiheeseen sekä itseeni ja tuntemuksiini, voin olettaa, että minun sympaattinen hermostoni oli täysin loppu, kortisoliarvot koholla ja riittämätön uni sai aikaan negatiivisia tuntemuksia.
Nyt, kun olen ns. alkanut normalisoitumaan, otan enemmän huomioon läheisiäni, en tiuski, kestän muuttuvia tilanteita ja nukun normaalisti, huomaan, että minkälainen oikeasti olen ja minkälainen olen ollut ennen kisaamisen aloittamista. Se myöskin säikäytti minut, aivan kuin olisin herännyt painajaisesta ja tajuan miten olen muita kohdellut. Asetin oman edun toisten edun edelle ja nyt kärsin siitä.
Harmittaa myös se, että kovalla työllä saavuttamani sijoitukset tuntuvat nyt huonolta asialta. Toivon jopa etten koskaan olisi ottanut valmentajaa ja lähtenyt tavoitteellisen treenaamisen pariin.. Kadun paljon kisavuosiani vaikka silloin se oli se mitä halusin tehdä.
Meidän "perheemme" ei ole koskaan ollut sellainen idyllinen, tasapainoinen perhe. Alkoholi, huutaminen, pettäminen ja henkinen väkivalta on aina ollut paljon läsnä. Syyllistäminen ja ns. marttyyriasenne on aika yleistä meillä. Katkeruus on myös liikaa läsnä.
Meitä ei ole jäljellä enää montaa ja uskon, ettemme koskaan saa ns. selvittämättömiä asioita kuntoon.
Ihminen on erehtyväinen.. Niin minäkin..
Kirjoitan oman tekstini jatkoksi.. Olo menee taas huonompaan.. kuinka olenkaan saattanut olla niin paha ihminen, etten jakanut aikaani mummolleni. Miksi en käynyt useammin ja silloin kun kävin, miksi en viettänyt pitempiä aikoja hänen luonaan. Hylkäsin hänet ja nyt saan siitä kärsiä.
Onnistuin myös noiden muutaman vuoden aikana käyttäytymään kuin täydellinen idiootti, välitin vain itsestäni ja omista aikatauluistani tai kisoistani.
Mitä sitten vaikka en nukkunut, taiminulla oli paljon tekemistä, olisin voinut löytää aikaa ja hermoja olla läsnä. Olisimpa osannut pysähtyä ja huomata mitä tein muille ja samalla itselleni.. Tuntuu kuin rusentuisin tämän kamala syyllisyyden alle ja se on minulle ihan oikein!
Usein toivon, että minulle sattuisi jotain pahaa ja juuri nyt toivon sitä paljon. Sanoin eilen jopa ääneen, että kunpa kuolisin pois ennen muita, koska jos jään eloon ja muita läheisiäni kuolee, en tule selviämään siitä syyllisyyden tunteesta! Vaikka samaan aikaan en saisi toivoa kuolemaani, koska silloin pääsisin liian helpolla, parempi kärsiä tätä kamalaa ikävää ja olotilaa.
Koitan nyt ollla äitini kanssa paljon kärsivällisempi vaikka häntäkään en auttanut silloin kun hän eniten apua tarvitsi. Hän oli aika yksin oman hätänsä kanssa ja miulla oli taas elämässä liikaa kaikkea, joten en sitten kestänyt ja jaksanut häntä auttaa.. Miksi en tajunnut, että ei ole normaalia hermostua pienimmästäkin asiasta kun en ennen ollut sellainen. No, myöhäistä se enää on.. Mokasin ja sillä siisti.