Itse olen pohtinut juurikin noita teemoja, joita toit esille viestissäsi. Mielestäni vallankäyttö tuo mielenterveysongelmia. Ne ovat siis yhteydessä toisiinsa. Oma lapsuudenkotini oli väkivaltainen. Isäpuoleni käytti minuun sekä äitiini henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Jouduin joskus 10- vuotiaana soittamaan jopa poliisin kotiimme, kun tappelu äityi niin pahaksi/ vakavaksi. Kotimme oli myös vahvasti hengellinen ja se näkyi kasvatuksessa. Kuuluimme uskonlahkoon. MInulla ei ole omia lapsia. MIelestäni on selvää, että sana auktoriteetti liittyy vanhemman ja lapsen suhteeseen. Äärimmilleen se on väkivaltaa. MInkälainen sitten on terve valta? MInusta aikuisen on tärkeää olla lapselle auktoriteetti, joka on turvallinen ja luotettava tukipilari. Lapsen on tärkeää oppia rakastamaan itseään sekä myös muita. Aikuisen tehtävä on olla lapselle " elämän opas". Asettaa tarpeen mukaan rajoja, jotka luovat turvallisuuta. Nuo olivat joitain ajatuksiani terveestä vallasta.
Omalla kohdallani sairastuin 25- vuotiaana keskivaikeaan masennukseen ja ahdistuneisuushäiriöön ja pääsin onneksi pitkäaikaiseen psykoterapiaan psykiatrian polille. Terapiaan minut ajoi itsetuhoiset ajatukset. Lisäksi olin aivan rikki ja tuntui kuin edessäni olisi ollut seinä, joka esti minua hengittämästä kunnolla . Ajattelin usein kuolemaa ja mielessäni jopa suunnittelin, että juoksen rekan alle. Se olisi ollut varma kuolema. Mietin jo paikankin, missä olisin sen tehnyt. Rekka ei olisi ehtinyt väistämään minua. Tuohon aikoihin erosin myös uskonlahkosta, johon olin lapsena kuulunut. Psykoterapiani kesti 7 vuotta ja hyödyin siitä todella paljon. Terapia- tieni ei ollut helppo vaan vaatii paljon asioista keskustelemista , sinnikkyyttä, kärsivällisyyttä. Puhuin ja kertasin monia kertoja samoja asioita. Puhuin terapeutille paljon kohtaamastani väkivallasta ja tuntui hyvältä, kun joku kuunteli minua ja sain tukea. Enää en ole kärsinyt samanlaisesta itsetuhoisuudesta. Kuolema- ajatukseni olivat hyvin raskaita ja yksin en olisi niiden kanssa jaksanut. Söin masennuslääkkeitä koko terapiani ajan.
Olen siis itse sitä mieltä, että vallankäyttö on yhteydsessä mielenterveysen ongelmiin. Itse olen joutunut aikuisiällä opettelemaan arvostamaan itseäni. Aikuisena havahduin siihen, että minulla on omia mielipiteitä. Olin tottunuit, että jumala oli kotonamme auktoriteetti, joka määritteli, mikä on oikein ja mikä väärin. Jumala määritteli myös oman moraalini. Nyt aikuisena itse määrittelen, mikä on oikein ja mikä väärin. Kuuntelen tunteitani. Lapsuuden uskonnossani mies oli perheen pää. MIelenkiintoisia kysymyksiä ovat myös: Mistä vallankäyttö johtuu ? Voiko myös käänteisesti ajatella niin, että onko mielenterveyden ongelmat yhteydessä vallankäyttöön? Johtuuko valta siis mielenterveyden ongelmista? Onko väkivaltainen ihminen pohjimmiltaan onnellinen?
Väkivaltaisessa kodissa minusta kasvoi alistuja. Opin sivuuttamaan omat tarpeeni. Perheemme eli isäpuoleni tarpeitten ja mielialojen mukaan. Itse olen nyt havahtunut ajattelemaan myös väkivaltaisia parisuhteita. Uskon, että tietynlaiset ihmiset valitsevat väkivaltaisen kumppanin ja vallankäyttäjä löytää kyllä omiin tarpeisiinsa sopivan uhrin, joka on alistumiseen taipuvainen henkilö. Uskon itse, että kasvatuksella lapsuuden kodissa on tässä asiassa merkitystä. Kaikki ihmiset eivät alistu. Oliko sitten helppoa muuttaa itseänsä alistujasta itseään kunnioittavaksi/ arvostavaksi yksilöksi? Ei ollut. Se on ollut pitkä ja kivinen tie. Vienyt paljon aikaa. Olen kuitenkin kasvanut paljon ihmisenä siinä suhteessa ja kiitollinen olen psykoterapiastani. Psykoterapia lisäsi hyvinvointiani.