Välillä onneton ja välillä onnellinen

Välillä onneton ja välillä onnellinen

Käyttäjä Onni aloittanut aikaan 29.09.2007 klo 15:56 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Onni kirjoittanut 29.09.2007 klo 15:56

Hei kaikki! Jo kotona poismuuttanut 23-vuotias tyttäreni
odottaa esikoistaan ja hänestä
näillä näkyminen tulee yh-äiti. Lapsen isä ei halua kantaa
vastuuta.
Välillä olen onnellinen, että minusta tulee isoäiti, mutta yön
pimeitä tunteina mietin, että miten tyttäreni tulee
pärjäämään yh-äitinä; kun se pieni ihmisen alku vaatii
synnyttyään sitten kaiken huolenpidon ja isommaksi
kasvettuaan myöskin, eli tyttäreni elämä muuttuu täysin.
Samalla suren sitä, kun lapsen isän täytyykin olla tuollainen,
ettei osaa ottaa vastuuta, ei halua yhteenmuuttamista,
saatikka sitten kihlautumisesta puhumattakaan, vaan
ahdistelee tytärtäni jos millaisilla vaatimuksilla, abortista
alkaen. Eivät ole kyllä kovin vakituisesti seurustelletkaan ja
olen käsittänyt, että suhde on ollut aika riitainen alusta
alkaen. Poikaa itsekin olen varannut vain hei -asteella, eikä
ole koskaan käynyt meillä, kuin vain tuosta pihapiiristä
tytärtäni noutamassa.

Toisaalta tyttärellämme on paljon tukijoukkoja ympärillään,
ystäviä ja me vanhemmat. Miehelläni on tosi läheiset
suhteet tyttäreeni ja hän tulee olemaan ihana isoisä
lapsenlapselleen. Itselläni sitävastoin on
mielenterveysongelmia ja suren, että jospa en osaakaan
olla hyvä isoäiti, suren jo etukäteen asiaa, pelottaa!

Tyttäreni ei ole kuin hei -asteella tavannut pojan vanhempia
ja laskee niin paljon sen varaan, että kyllä pojan
vanhemmat ”hyväksyvät” tulevan lapsen. Me vanhemmat
olemme kyllä sitävastoin keskustelleet tyttäremme kanssa
asiasta siten, että voihan olla niinkin, että pojan vanhemmat
eivät haluakaan olla missään tekemisessä lapsenlapsensa
kanssa!

No, aika näyttää.
Olihan tämä meille vanhemmillekin shokki, eli miksei sitten
itse lapsen isälle ja lapsen isän vanhemmille!

Mitä neuvotte, että saisin asiaan jotain positiivista
näkökulmaa? Minunhan äitinä pitäisi olla vahvana tukena
tyttärelleni?!!
Lapsen tulohan pitäisi olla ihana asia, kun on todella
aviopareja, jotka eivät saa lasta.

Käyttäjä Minussako Vika? kirjoittanut 30.09.2007 klo 15:54

Minulla on omakohtaista kokemusta siitä kuinka pojan vanhemmat suhtautuvat 23-vuotiaaseen tyttöystävään, joka tulee raskaaksi. Me olimme kyllä seurustelleet jo muutamia vuosia, mutta raskaus oli pojan vanhemmille kova paikka. He olivat ilmeisesti odottaneet, että me eroamme ja heidän kullannuppunsa löytää sen minkkiturkissa kulkevan missin, joka paapoo poikaa.

Minä en onneksi jäänyt yh-äidiksi, mutta anoppini ei hyväksynyt minua koko 20-vuotisen seurustelun ja avioliiton aikana. Vasta silloin, kun olin jo tehnyt päätöksen erosta, hän ilmoitti hyväksyneensä minut vihdoin. Sain kokoea kaikkea mahdollista henkistä kiusantekoa tuon 20 vuoden aikana. Onneksi se ei kohdistunut lapseen. Hänestä tuli mummin silmäterä.

Älä sure tyttäresi puolesta. Jos hän on päättänyt pitää lapsen, hän kyllä pärjää äitinä. Ja jos lapsen isä on vastuuntunnoton renttu, on parempi sekä tyttärellesi että lapselle, että he aloittavat elämänsä ilman isää. Jo lapsen kasvattaminen on tarpeeksi rankkaa. Ei siinä tarvita enää yhtä renttua tekemään elämästä vielä hankalampaa.

Kyllä sinusta tulee hyvä mummi, kun muistat pitää myös itsestäsi huolta. Jo se, että olet näitä asioita miettinyt, kertoo sen. Voimia sinulle!

Käyttäjä malina kirjoittanut 30.09.2007 klo 22:26

Hei sinulle lapsenlapsen odottaja!

Minusta kuulostaa ihanalta, että olet tulossa isoäidiksi/mummiksi/mummoksi (joko tiedät, mikä sinusta tulee?). Onnitteluni!🙂🌻 Minkäköhän ikäinen olet? Se mitä kirjoitat miehestäsi eli tulevasta isoisästä/ukista/vaarista/vaijasta kuulostaa tosi hyvältä.☺️ Varmasti tyttärellenne myös todella tärkeää ja arvokasta, että on hyvä isäsuhde. Ja, etenkin tulevalle vauvalle aivan upeaa! Eikö sinullakin ole tukea miehestäsi myös isovanhemmuudessa?

Odota vain rauhassa lapsenlastasi (miten pitkään vielä on odotusta?). Anna kaikenlaisten tunteiden tulla ja TUNNE ne; onkohan niissä jotain sellaisia, mitkä juontavat juurensa/alkunsa jostain omasta taustastasi? Minulla ainakin osa voimakkaista tunteista tulee jostain lapsuudesta/nuoruudesta, jolloin en ole osannut tai voinut tuntea tunteitani. Sitten jokin 'nykyjuttu' saa tunteen esiin ja on hyvä tuntea myös niitä vanhoja juttuja (aina en tiedä, mitä ne ovat tarkalleen, mutta joskus saan selkeän 'olon' siitä, mitä ne ovat olleet). Sillä tavalla jotenkin 'voimaudun', saan taakkaa pois sisältäni.

Älä vaadi itseltäsi liikaa ('Minunhan äitinä pitäisi olla vahvana tukena tyttärelleni?!!'). Jos koet tai jopa tiedät, ettet jaksa olla 'vahvana tukena', saat olla vähemmän. Nuoret ovat aika vahvoja, vauvat pääasiassa antavat enemmän kuin ottavat, ja kuten kirjoitat, tyttärelläsi on tukijoukkoja. Silloinhan sinä saat olla sellainen isoäiti kuin jaksat ja pystyt olemaan, eikö vain.

Olet varmaankin pettynyt siihen, että tyttärelläsi ei ole miestä tukena, ettei ensin tullutkaan häitä ja sitten vasta lapsenlasta, tai mistä sitten oletkin pettynyt ja surullinen ja jopa onneton. Ne tunteet ovat osa sinua, saat tuntea niitä ja ne ovat totta.

Minkä ikäinen olit itse, kun tyttäresi syntyi? Liittyikö siihen jotain 'ikävää'?? Anteeksi, jos kysyn tosi tyhmiä...

Se mitä kerrot lapsenlapsesi isästä saa ajattelemaan, että tyttärelläsi on asiat paremmin ilman häntä. Millainen isä haluaa tappaa lapsensa? Tosin, jos hänkin on yhtä nuori kuin tyttäresi, vastuu lapsesta varmasti kauhistuttaa. Oletko voinut puhua tästä asiasta tyttäresi kanssa? Onhan hänkin varmasti tosi pettynyt poikaystäväänsä ja tämän reaktioon lapsesta. Hienoa kuitenkin, että tyttäresi on 'niin vahva ja terve', että haluaa lapsen! Lapsi on todellakin lahja.🙂👍

On hienoa että edes välillä olet onnellinen isoäitiydestäsi!🙂👍 Valvotko paljonkin öisin tätä asiaa pohtien? Onko sinulla unilääkkeitä, jotka voisivat auttaa nukkumaan koko yön? Aamuyön heräämiset stressiin tai nukahtamisvaikeudet varmasti pahentavat tilannettasi. Minua auttaa imovane-nukahtamislääke (puolikaskin riittää).

Kyllä tyttäresi varmasti tulee pärjäämään äitinä, vaikka onkin yksin lapsen kanssa. Käyhän hän neuvolassa ja tutustuu kenties muihinkin yksinodottajiin? Netissäkin varmasti on eri yhteystietoja. -Äitiyden myötä elämä kyllä muuttuu täysin, mutta ei se tarkoita että huonompaan, vai mitä? Tyttäresi tukijoukot auttavat häntä selviytymään, eikö niin? Hänen pitää vaan tietää jaksamisensa rajat ja pyytää apua ajoissa, ajattelisin. Varmasti tekin isovanhempina voitte sanoa, milloin olette valmiit ja halukkaat hoitamaan vauvaa niin että tyttäresi saa 'omaa aikaa' ilman vauvaa (lenkille, ulos, harrastuksiin, tms. menoon).

Onneksi vauva ensin nukkuu paljon, ja kasvaakin 'suht hitaasti', joten teillä kaikilla on aikaa totutella uuteen tilanteeseen ja muutokseen. -Tyttäresi on oikeastaan paremmin totuttautunut selviämään lapsen kanssa yksin, kuin 'onnellisesti naimisiin mennyt', jonka mies sitten lapsen synnyttyä hylkääkin vaikka toisen naisen takia. Silloin ei todellakaan ole suunnitellut yksinhuoltajuutta ja siihen joutuu täysin vastoin omaa tahtoaan.

En usko mielenterveysongelmien haittaavan isovanhemmuutta ainakaan lapsen 'suunnalta'; pieni lapsi on tosi vähään tyytyväinen ja isovanhempi on lapselle aina valtavan tärkeä ihan 'itsestään'/itsenään. Millainen sinun mielestäsi pitäisi olla ollaksesi hyvä isoäiti?? Älä tässäkään vaadi itseltäsi mitään enempää kuin, mitä olet ja jaksat. Isoäitejähän on vaikka minkälaisia. Jos aiot viettää aikaa lapsenlapsesi kanssa, olla tämän elämässä jollain lailla, se riittää. Saatathan jopa itsekin saada voimia ja jaksamista vauvan kanssa olosta, joten ehkä turha pelätä sellaista, mikä ei välttämättä edes toteudu. Jokin aika sitten kuulin, miten moni meistä pelkää sellaista, mitä ei koskaan tulekaan.. Joskus olen pelkoihin saanut ohjeen: mieti mitä pahimmillaan voisi tapahtua ja sitten kysy itseltäsi 'entä sitten?' niin pitkälle kuin mielikuvituksesi menee.

Varmaan sitäkään ei teidän tarvitse murehtia, jos lapsen isän vanhemmat eivät halua olla tekemisissä vauvan kanssa. Sehän on heidän asiansa. Näin ulkopuolisena ajattelen, että he siinä jäävät paitsi jostain hyvin tärkeästä, mutta kuitenkin heillä on oikeus tehdä niin. Etenkin jos heidän poikansa ei ota mitään vastuuta, voisi ajatella että heidänkin on vaikea 'tulla kuvioon mukaan'.

Tunnut mielestäni kaikenkaikkiaan ottavan tyttäresi raskauden hyvin. Haluat tukea häntä, haluat olla hyvä isoäiti, jne. Se riittää. Onnea sinulle ja lähimmillesi! Kirjoittele ihmeessä lisää tuntojasi täällä, jos se sinua auttaa.🙂👍