Valehtelen aika paljon isoista ja pienistä asioista. Olen tehnyt niin yli puolet elämästäni ja olen nyt päälle parikymppinen. Asenteeni valehteluani kohtaan on löyhä, enkä edes ole kiinnostunut lopettamaan – ehkä se johtuu moraalistani. Haluan tällä viestillä ja mielipiteiden kysymisellä tarvittaessa herätellä itseäni näkemään itseni todellisessa valossa.

Tämän viestin sisältö:
1. Pienistä asioista valehtelu
2. Isot valheet
3. Perhetaustani
4. Lyhyesti ja mitä mieltä olette tästä?

1. Pienistä asioista valehtelu

Yleensä pyrin rehellisyyteen, vaikka toinen suuttuisi tms. En tiedä, miten paljon muut kertovat ”valkoisia valheita” ja mitä yleensä pidetään valkeana valheena, mutta kerron niitäkin varmasti enemmän kuin muut.

Olen nyt muuttanut pois kotipaikkakunnaltani opiskelujeni perässä. Mieheni jäi kotipaikkakunnalleni, joten tässä ollaan taas kaukosuhteessa. Mieheni asuu siis samalla paikkakunnalla kuin vanhempani. On luonnollista, että haluan nähdä miestäni säännöllisesti muutamia kertoja kuussa, joten käyn hänen luonaan pari kertaa kuussa yökylässä. Vanhempieni näkemiseen ei ole niinkään suurta tarvetta.
Äitini hyväksyy seurustelusuhteeni. Isäni puolestaan ei pidä tuosta miehestäni juurikaan. Hän on muutenkin vanhanaikainen (ja myös melko iäkäs, pian 70-vuotias). Hän toteaa yleensäkin suhteestani, että nainen saa olla miehen luona yötä siinä vaiheessa, kun on kihloissa ja aikeena on mennä naimisiin.
Näin ollen olen jättänyt kertomatta vanhemmilleni, että käyn mieheni luona pari kertaa kuussa viikonloppuisin ja heidän luonaan harvemmin kuin kerran kuussa. Äidille asiasta tietysti voisi kertoa ja hän haluaisikin pitää ns. salaisuuden, koska haluaa totta kai suoda mulle, aikuiselle tytölle, normaalin määrän vapautta ja itsenäisyyttä. En haluaisi saattaa äitiäni siihen tilanteeseen, että hän joutuisi olemaan kertomatta isälle tästäkin asiasta.
Alkuun tämä, ettemme puhu näistä vierailuistani vanhemmilleni, oli miehelleni melko lailla ok. Hän kuitenkin kuuli puhelun, jonka puhuin isäni kanssa. Puhelun aikana valehtelin sen hetkisen olinpaikkani pitääkseni salassa sen, että olin mieheni luona viikonlopun. Mieheni suuttui oikeastaan siitä, että valehtelin niin luonnollisella tavalla, sujuvasti ja katumatta. Häkellyin, kun hän suhtautui niin karusti pienenpieneen valheeseen, ja tilannetta helpottaakseni esitin, että minulle tuli valehtelusta huono omatunto.
Mieheni alkoi vaatia, että kertoisin äidilleni tuon, että käyn kyllä kotipaikkakunnallani. Kaipa minä tässä sitten jossakin vaiheessa kerron, jos mies sitä vaatii.
Mikä minua tässä häiritsee, on oma asenteeni valehteluun. Mieheni pitää tällaista pientä kyläilystä valehtelemista melko suurena asiana, kun itse suhtaudun siihen aivan toisin.

Valehtelen muistakin asioista ja valehtelen tarvittaessa peittääkseni sen, että nytpä tuli valehdeltua. Nyt ei tule mitään pieniä asioita mieleen, enkä pelkää pikku valheista kiinnijäämistä, koska pieni valehtelu on periaatteessa sallittua: ”valkoisia valheita”.

2. Isot valheet

Sitten ne isot valheet. Ne onkin helpompi muistaa.

Joskus keksin päästäni jonkin vaikean kokemuksen siksi, että haluan jollakin tavalla tukea vaikean kokemuksen omaavaa ihmistä. Läheisyyttä lisää monesti se, jos on yhteinen kokemus.
Eksäni äiti tapettiin, kun hän oli lapsi. Heti, kun tutustuin eksääni, kerroin hänelle, että ensirakkautenikin (se oli kaukosuhde) on tapettu ja että tietenkään ensirakkaus ei ole sama kuin äiti, mutta että ymmärrän häntä. Ensirakkauteni on siis tosi asiassa elossa.
Jouduin tietysti kertomaan saman asian perheelleni ja ystävilleni, jotta he ns. tietäisivät saman asian. Nykyään tuo vanha valhe on osa elämääni, vaikka täysin turhaan valehtelin silloin.

Tuon valheen jälkeen ajattelin, että ei enää isoista asioista valheita. Niiden valheiden ylläpito on inhottavaa, koska kaikille on valehdeltava, kun niin monelle pitää kertoa ”sama tarina” ja isot valheet jäävät olemaan osaksi elämää.

Varsinkaan noita isoja valheitani en halua puhua ihmisille juurikaan, koska toki tiedän, että se on ihmisten mielestä väärin. Yleensä ihmiset eivät tietenkään juuri muistele ”menneisyyteni” asioita, jotka todeksi uskovat, mutta jotka ovat usein täysin päästä keksimiäni. Joskus tulee puheeksi ja en halua puhua niistä milloin mistäkin syystä, joten eipä niistä juuri tule puhetta.

Menin AA-kerhoon tuttuni kanssa ja hänen tuekseen, koska hän ei uskaltanut mennä sinne yksin. AA:ssa käy sekalaisesti sekä pitkään raittiina olleita alkoholisteja että juovia, jotka haluavat päästä alkoholista irti. Yllätyin siitä, kun viihdyin AA:ssa myös itse, sillä olen raitis, kuten useimmat heistä – minä vain olen raitis huvikseni. Löysin monen AA-kerholaisen kanssa yhteisiä mielenkiinnonkohteita.
Muutaman käyntikerran jälkeen mulle alkoi tulla sellainen olo, että he eivät oikein sulata kerhossaan yhtään ei-alkoholistia, vaikka sitä ei ääneen sanottu. Ei-alkoholistitkin saavat kyllä kerhoissa käydä. Potutti ja meinasin, että annan koko kerhon olla, mutta mietin asiaa ja halusin jäädä – valehtelin siis, että olen myös raitis siksi, että olin aiemmin alkoholiriippuvainen. Ajattelin, että jättäisin tuon valheen AA:n sisällä pysyväksi, mutta löysin AA:sta itselleni raittiin mieheni, jonka kanssa seurustelen yhä ja joka edelleenkin uskoo, että olen raitis alkoholisti.

Siinä vaiheessa, kun aloin seurustella tämän AA-kerholaisen kanssa, valhe karkasi lapasesta ja kerroin tuon valheen taas lähipiirillenikin. Vähän mietin silloin etukäteen, kyseenalaistaako joku ääneen tai mielessään, mutta ei ainakaan siltä vaikuttanut, koska pidän sisälläni paljon oikeastikin tapahtuneita isojakin asioita, joten ihmiset uskovat helposti isot valheet… Ihmiset uskovat muutenkin helpommin isot kuin pienet valheet kai siksi, että uskotaan, ettei isoista asioista viitsitä valehdella.

Uskon, että todennäköisesti en jää isoista valheistani kiinni, sillä kukaan ei tiedä noiden isojen asioiden olevan valheita. Se ”kuollut ensirakkautenikin” asuu hyvin kaukana, eikä tunne tuttujani. Uskottelen myös itselleni, että nuo eivät ole kovin isoja valheita. Itse asiassa en enää tiedä, ovatko ne sittenkään isoja valheita.

3. Perhetaustani
Vanhempani ovat oikeastaan aina salanneet toisiltaan monia pieniä asioita aivan kuten varmasti suurin piirtein kaikki pariskunnat tekevät. Äiti on muun muassa suklaan suurkuluttaja, mättänyt sitä suuhunsa runsaasti isältä salaa ja pyytänyt, että ”tätähän ei sitten kerrota isälle” 🙂 Isä puolestaan on koko parisuhteensa ajan salannut äidiltä esimerkiksi sitä, miten paljon hän kuluttaa rahaa uhkapeleihin.
Kumpikin vanhempani sanoo arvostavansa rehellisyyttä – erityisesti äitini – ja niin he mielestäni arvostavatkin, eivätkä kai lausu noita valkeita valheitaankaan kovin paljoa. He ovat yrittäneet kasvattaa meidät lapset rehellisyyteen.
Olin 10, kun isäni lähti mukaani luokkaretkelle ja siellä kertoi mulle, että hänellä on sivusuhde. Häntä se ahdisti ja hän halusi puhua siitä jolle kulle, joten puhui mulle ja toivoi, etten kellekään kertoisi. Silloin hän ensi kertaa totesi, että minun on opittava valehtelemaan sujuvasti. Muistan jollakin lailla sen, miten huono omatunto ja paha olla mulla oli siksi, että valehtelin äidille, kun halusin olla isän mieliksi. Valehteluun totuin kuitenkin nopeasti. Isän suhde pysyi äidiltä salassa pari vuotta.
Siitä lähtien olen valehdellut milloin missäkin tilanteessa, enkä muista tunteneeni sinänsä katumusta valheistani sen jälkeen, kun turruin äidille pettämisestä valehteluun. Siitä eteen päin valehtelu on aiheuttanut vain hetkittäin pelon häivähdyksen, että ”jos jäisin kiinni, niin…”

4. Lyhyesti ja mitä mieltä olette tästä?
* Valehtelen aina tarpeen vaatiessa ja välillä turhaankin. Mulla on ollut tuo tapa nuoresta saakka.
* Valehtelen luonnollisesti, enkä tunne valehtelusta katumusta. En yleensä pelkää kiinnijäämistä, koska olen niin tottunut valehtelemaan.
* En tiedä, minkä ihmiset ajattelevat olevan valkea valhe ja mikä ei sitä ole. Tiedän vain, että läheiset suuttuisivat tietäessäni, miten olen heille valehdellut. Tiedän, että mieheni olisi vaikeaa sitten enää luottaa minuun jne.
* Ainakin mieheni on valehtelun suhteen melko tiukka ja se on saanut minut ihmettelemään, onko asenteeni kuinka outo.
* Mulla ei ole oikeastaan mitään syytä päästä valehtelusta eroon.
* Mitä ajattelette: valehtelenko tosiaan liikaa, onko moraalikäsitykseni aivan vääristynyt yms.?