Olen kokenut perheväkivaltaa kuusivuotiaasta lähtien. Tekijänä oli äiti. Asiaa piti hyssytellä. Se ei saanut näkyä ulos. Tänäkin päivänä alkoholisoitunut äitini sukulaisineen vähättelee natsimaisten toimiensa vaikutusta lapsiin ja yhteistyösuhteisiin.
Aikuisena tulin miehen hyväksikäyttämäksi. Kyseessä oli väkivaltarikollinen. Pelkäsin hyvin paljon. Maksoin useita kymmeniä tuhansia euroja, mutta rauhaa en saanut. Korvauksia menettämistäni rahoista en ole saanut, mutta omat luottotietoni menetin. Kosto elää, sanotaan. Siksi en (ohjattuna) tehnyt rikosilmoituksia pitkään kestäneestä, monitahoisesta väkivallasta, joka minuun kohdistui. Luulimme asianajanjani kanssa, että saan elää jatkossa rauhassa.
Tulin raskaaksi ja sain lapsen. Hain apua. Väkivalta ulottui kotiini, jossa pieni lapsi asui. Menetin kodin ( taas), rahat ja terveyden. Lapseni kärsi. Terveenä syntynyt musiikkiopiston poika ei enää tunnu omalta. ”Se on vaihe”, ammattilaiset sanovat. Minä vannon ja vakuutan väkivallalla olevan tekemistä asian kanssa.
Tuntematon mies joukkion tukemana on vainonnut meitä päivälleen viisi vuotta mm. käskyttämällä erilaisiin tekoihin. Jpudun kuunnella häntä ja hänen tuttavapiirin ”huora” -juttuja joka päivä. En saa miehen henkilöllisyyttä selville. Mukana on joukko naisia. Olen kokeillut vaihtaa työpaikkaa, asuntoa, kaupunki, harrastusta. Mikään ei ole muuttunut. Olen tavannut montakin ammattiauttajaa, ihan vain kestämisen tukemiseksi. Kyllä kai ihmiseltä voi odottaa tavallisen aikuisen käytöstapoja. Itsehän tein 9.8 keskiarvon, soitin viulua ja lauloin sopraanoääntä kuorossa. Minun kaverini eivät ”tarkkiksella” eläneet eivätkä missään nimessä olleet epäsosiaalisia. Myöhemmin kirjoitin ylimääräisenä matematiikan Magna cum lauden normaaliajassa ja pääsin kahdeksaan eri ammattikorkeakouluun. Esimieskokemustakin sain. Taloushallinnollisesti vastasin n. 10 000 mk:n kassanlaskusta joka työpäivä. Työllisyysprosenteistakin täytyi osata pitää huolta.
Työpaikan ulkopuolella en epäsosiaalisia yksilöitä siedä. Minulla on rajani. Lyömistä en kestä. Seuraamistani en kestä. Vaatteitteni ja kehoni alentavaa arvostelemista en kestä. Kotirauhani rikkomista en kestä. Genitaalialuettani ei saa rikkoa. Rikokseen ei tarvitse kannustaa, ei pakottaa, ei alistaa. Yksikin lyönti on liikaa. Yksikin valvomaan pakotettu yö on liikaa. Yksikin käytöshäirikkö minun pyhässä omassa kodissani on liikaa. Tekstiviestieni lukeminen on liikaa. Ystävieni tarkkaileminen on liikaa. Jokainen ”kuollut ämmä” huudahdus röökinhajuiselta epäsiistiltä habitukselta on liikaa. 125 000 € ansionmenetyksiä viimeisten vuosien aikana on ollut liikaa. Intiimielämäni kommentoiminen on liikaa. Jokainen ilmaisena pidetty hetki, ajankäyttövarkaus ja aivopesutapahtuma on ollut liikaa. Jokainen muiden tahallisesta käytöksestä johtunut lääkäri- ja sairaalakäynti, lääkitys ja sairausloma on ollut liikaa.
Tänään sain poliisilaitokselta päätöksen. He eivät vie rikosilmoitustani tutkintaan. Päätöksessä lukee mm. ”sekava” ilmoitus. Olen hyvin pettynyt. Viisas lukija ymmärtää hengenhädän. Miten rikkaassa länsiimaassa ihmisoikeuksien noudattaminen ja avun saaminen voi olla näin vaikeaa? Itkettää.
Vakuutan, että mm. lehdistössä olleet (panttivanki)tapaukset eivät ensimmäisellä kerralla apua hakiessaan vaikuttaneet viisailta. Oli kysymys Jolon saaren Seppo Fräntistä tai saksalaisesta Natashasta. Natasha joutui synnyttämään kaappajalleen vankeusaikana lapsen. Riisto oli silti totta. Vuosikausien alistaminen, pakottaminen, kontrolli, pelko kiinnijäämisestä ja fyysinen kipu toi rajoitukset kerronnan laadukkuudelle. Minun kohdallani sen poliisi unohti.
Päivä kerrallaan huomiseen.😭