Lapsuus/nuoruus oli omalla kohdallani vaikea, ja luulin ennen ettei se jättänyt mitään jälkiä minuun. Nyt tämä asia on kuitenkin ruennut kaihertamaan mieltäni, ja tunnen katkeruutta siitä, etten saanut enkä voinut elää normaalia lapsen elämää. Haluan kertoa teille nuoruudestani ja toivon, että joku samanlaisia asioita kokenut voisi kertoa siitä, miten nämä asiat ovat hänen elämäänsä vaikuttanut. Pelkään että jossain vaiheessa pimahdan täysin jos en pura näitä asioita mielestäni pois.

Muistan ihan pienestä lapsesta asti sen, että isäni teki aina pitkää päivää töissä, ja illat menivät kaljaa juodessa. Minä puolestani toimin kaljakuskina jääkaapilta olohuoneeseen, palkaksi sain ottaa huikan kaljasta. Silloin olin muistaakseni n. 6-vuotias. Meno alkoi muuttumaan pahemmaksi ollessani menossa viidennelle luokalle, eli olin silloin 11 vuotta. Silloin äidilläni alkoi ilmenemään sellaista ongelmaa, että juotuaan tarpeeksi hän ärsytti isääni kaikin keinoin; syytti pettämisestä, riehui ja raivosi ihan turhaan. Sitä hän teki niin kauan, että humalainen isäni hermostui ja kävi hänen kimppuunsa. Ensimmäisen kerran näin niin tapahtuvan juuri kesäloman loppupuolella, ennen viidettä luokkaa. Vanhempani olivat riidelleet todella kovaäänisesti, ja huolestuneena huudosta tulin alakertaan katsomaan että onko kaikki hyvin. Katsoin ikkunasta pihalle, ja näin isäni kuristamassa äitiäni. Menin paniikkiin enkä tiennyt mitä tehdä. Pian isäni kuitenkin hellitti otteensa, ja huuto jatkui. Siitä tuli perinne, sillä useampi viikonloppu kuukaudesta meni sellaisissa merkeissä. Joskus äitini heitti kaikki isäni tavarat pihalle, ja minä yritin kerätä niitä aina takaisin sisälle, joskus isäni ja veljeni auttoivat. Isäni yritti pyytää aina anteeksi heidän riitelyään. Kerran myös poliisit kävivät, mutta mitään lastensuojeluilmoitusta tms. ei tehty.

Kotiongelmien takia myös koulussa alkoi ilmenemään ongelmia. Kuudennella luokalla ainoa ystäväni hylkäsi minut, ja silloin mietin ensimmäisen kerran itsemurhaa. Olin itsetuhoinen ja masentunut, join keskellä viikkoa viinaa jota olin varastanut vanhemmiltani. Tällöin varastelin myös paljon kaupasta vaatteita, tupakkaa yms. Koulusta ei herunut mitään apua, siellä ei edes epäilty huonon käytökseni johtuvan kotiongelmista, sain osakseni vain syyllistämistä. Silloin myös veljeni muutti pois kotoa, joten jäin yksin kestämään vanhempieni riidat. Se oli minulle ihan normaalia, että vahdin etteivät he tapa toisiaan tai itseään. Kuuntelin sanatarkkaan kaikki huudot, jotta tiedän mitä tapahtuu. Jos tuli hiljaista, ryntäsin alakertaan pelastamaan äitini isän kuristukselta. Se oli minulle todella ristiriitainen asia, koska tiedän, ja tiesin silloin isäni olevan oikeasti hyvä mies. Tiedän äitini sekopäisen käytöksen. Hän saattoi syyttää isääni ihan päättömistä asioista, ja haukkui tätä kovaäänisesti. Lopetti vasta kun oli saanut isän käymään kimppuunsa.

Yläasteen alkaessa tunsin ensimmäisen kerran pitkään aikaan jotain toivoa, ja itsetuhoisuuskin oli jäänyt pois. Sama meno jatkui kotona, mutta siihen olin jo jollain tavalla tottunut. Seiskaluokan syksy menikin ihan hyvin lukuunottamatta kotiasioita. Kevään edetessä päihteiden käyttö alkoi lisääntymään. Kesäloman aikana saamani iso kaveriporukka teki asioita ilman minua, pyytämättä mukaan. Kahdeksannen luokan alkaessa kuulin kaikista kivoista asioista mitä he olivat tehneet keskenään. Itse olin viettänyt paskan lomani lähes yksin, kestäen lisääntyneet riidat kotona, sillä kesä lisäsi ryyppäämistä kotonani.

Heti kahdeksannen luokan alettua olin todella syvissä vesissä. Olin masentunut ja aloin saamaan kesken oppituntien jonkinlaisia ahdistuskohtauksia, jolloin minun oli pakko vain poistua luokasta tyhjälle käytävälle. Tästä johtuen minut siirrettiin koulun pienryhmään jossa olivat kaikki ”pahisnuoret”. Silloin kaveriporukkani hylkäsi lopullisesti minut. Kerran yritin mennä oman luokkani tunnille. Istuin heidän kanssaan hiljaa samaan pöytään, mutta sydämeni hakkasi niin lujaa että luulin saavani sydänkohtauksen, jolloin syöksyin luokasta ulos. Mennessäni näin heidän katsoen virnistäen toisiaan. Siitä lähtien rupesin hengailemaan pienluokan oppilaiden kanssa.

Kotona joka ilta kului kun kuuntelin musiikkia, viiltelin jalkojani ja join viinaa tai imppasin. Kävin koulussa juttelemassa kuraattorin kanssa ja tein masennustestin, tulokseksi tuli keskivaikea/vaikea masennus. Pyysin ettei hän ilmoittaisi kotiini asiasta, mutta jo samana iltana äitini tuli humalassa huoneeseeni kertomaan että kuraattori soitti. Tämä oli ensimmäinen ja myöskin viimeinen kerta kun hän kysyi vointiani, mistä masennus johtuu jne. Asiat koulussa menivät kokoajan huonommin. Aloin lintsaamaan paljon. Kuraattori otti minut puhutteluun, ja siellä hän kertoi että minulle on varattu lääkäriaika masennuksen takia, ja uhkaili myös osastolla tai koulukodilla. Silloin lähdin ovet paukkuen pois. Sovimme erään huostaanotettuna olleen kaverini kanssa, että pakkaan lääkäriin menoa varten laukkuuni kaikki tarpeellisimmat asiat huomaamattomasti, ja jos minua ollaan viemässä johonki, karkaamme yhdessä. Lääkäri oli kuitenkin paljon ymmärtäväisempi kuin kuraattorimme, eikä minua oltu heti viemässä pois kuleksimasta. Joidenkin kuukausien päästä olin saanut koottua itseäni niin paljon, että kykenin siirtymään takaisin omaan luokkaani. Viiltely oli vähentynyt, ja imppaamisen olin myös lopettanut, mutta alkoholia kului edelleen, ei tosin niin paljoa. Pikkuhiljaa ystävystyin taas entisen kaveriporukkani kanssa, ja se huonompi seura jäi pois. Ystävieni voimalla elämäni alkoi taas hymyilemään, ja lopulta lopetin viiltelyn kokonaan. Kotiasiat menivät kokoajan huonompaan suuntaan, mutta kestin sen kun oma pääni oli paremmassa kunnossa.

Yhdeksännen luokan koittaessa olin jo henkisesti todella hyvässä kunnossa. Join edelleen ystävieni kanssa lähes joka viikonloppu, mutta se ei ollut ahdistukseen tms. juomista. Isänpäivänä asiat kotonani kärjistyivät. Päivällä joimme vanhempieni kanssa kakkukahveja pöydän ääressä. Muistan elävästi miettineeni, että tässä me ollaan, mekin pystytään olemaan ihan tavallinen perhe. Samana iltana olin huoneessani katsomassa telkkaria, kun alakerrasta alkoi kuulua hirveä huuto. Menin katsomaan. Äitini oli nakannut tekemäni isänpäiväkakun seinään, ja hirveä riita oli käynnissä. Äitini raivosi taas jostain itse keksitystä asiasta, ja isäni poistui ulos rauhoittumaan. Olin seuraava kohde. Äitini alkoi huutamaan minulle asiasta joka on tapahtunut jo ennen syntymääni, joka ei luultavasti ole edes totta, ja joka ei koskenut minua millään tavalla. Kun en ottanut kontaktia, hän tarrasi paitani kauluksesta kiinni, veti lähelleen ja huusi hullunkiilto silmissään. Säikähdin ja löin häntä, jolloin pääsin pakenemaan, mutta vain n. metrin päähän. Hän tarrasi minuun ja kaaduin selälleni lattialle. Hän yritti käydä päälleni, mutta potkin ja potkin, niin kauan kunnes pääsin pakenemaan ulos. Oli pakkasta ja olin kuumeessa, mutten voinut muuta. Tärisin vain ulkona ja mietin että kummasta käsissäni oleva veri on peräisin. Myöhemmin palasin huoneeseeni, jonne äitini seurasi minua huutaen samasta asiasta. Istuin katsomatta häneen, jolloin hän vain löi minua käteen että kuuntelisin. Samana iltana sain myös kuulla olevani huora yms. Silloin tiesin täydellisesti miltä isästäni tuntui. En ollu tehnyt äidilleni yhtään mitään, silti hän kävi päälleni ja haukkui. Teki mieli vetää turpaan kaikkien niiden vuosien edestä, mutten tehnyt sitä. Kun tilanne oli rauhoittunut ja he istuivat vierekkäin hiljaa, uskaltauduin viimeinkin nukkumaan. Heräsin kuitenkin myöhemmin siihen, kun poliisi tuli huoneeseeni. Hetken kelasin mielessäni, että pitikin mennä nukkumaan, nyt ne on tappaneet toisensa. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut kuollut, mutta isäni vietiin putkaan. Hänen rakas metsästysharrastuksensa oli myös mennyttä, sillä kaikki aseet takavarikoitiin häneltä. Syyksi tähän selvisi se, että hän oli uhannut äitiäni ysimillisellä. Se aiheutti todella paljon ristiriitaisia tunteita… Viimein se lastensuojeluilmoitus tehtiin, ja sosiaaliviranomaiset tulivat käymään seuraavana aamuna. Äitini oli lähtenyt kuulusteluihin poliisiasemalle, joten olin yksin kotona. Kerroin sossuille siitä mitä äitini teki minulle, mutta se ei tuntunut kiinnostavan paskan vertaa. Sen illan johdosta kävin viikottain puhumassa heidän kanssaan, ja asuin jonkin aikaa kaverini luona. Kun palasin kotiin, vanhempani olivat selvinpäin! Isäni asui tontillamme sijaitsevassa toisessa rakennuksessa, eikä hän ollut talossamme ollenkaan, joten en nähnyt häntä kuin vilaukselta varmaan kuukauteen, mutta molemmat olivat selvinpäin! Jouduin tekemään ruokaa ja pitämään talon kasassa, ja niin vastenmielistä kuin se olikin, kuuntelemaan äitini itkut. Hän ei pyytänyt päällekäymistään minulta anteeksi, itki vain hänen ja isäni tilannetta. Mutta selvinpäin, ja useamman kuukauden! Ei enää vahtimista, ei autonavaimien ja viinojen piilottelua, ei pelkoa siitä että toinen tappaa toisen. Monta kuukautta meni juomatta, lopulta puoli vuotta. Sinä aikana sain skarpattua koulussa, ja nostin puolessa vuodessa joitakin numeroita jopa kolmella numerolla. Vanhempieni välit olivat palautuneet ennalleen, ja he alkoivat pikkuhiljaa taas juomaan. Välillä heillä oli edelleen riitoja, mutta isäni oli kehittänyt sellaiset lehmän hermot, ettei hän enää hermostunut vaikka äitini riehui sekopäisenä ympäriinsä syytöksineen.

Yläasteelta päästyäni muutin toiselle paikkakunnalle ja vietin välillä viikonloppuja vanhempieni luona. Asuin kaverini kanssa, ja alku menikin hyvin. Saimme paljon uusia ystäviä, ja siitä syystä juominen riistäytyi käsistä. Useampi kuukausi meni niin, että join n. 3-5 päivää viikossa ja harrastin irtosuhteita. Pari kertaa tuli myös otettua lääkkeitä viinan kanssa, mutta se jäi onneksi heti pois. Meno rauhoittui kun aloin seurustelemaan nykyisen avopuolisoni kanssa. Hän oli aina mukanani kun menin vanhempieni luokse, ja sai opetella tottumaan vanhempieni riitelyyn. Joskus äitini saattoi soittaa itkuisena että olisi vain parempi lähteä tästä maailmasta, ja joskus isäni soitti että taas se saatanan hullu sekoilee.

Nyt olen 21-vuotias, ja olen edelleen avupuolisoni kanssa yhdessä. Ennen kävimme silloin tällöin vanhempieni luona viikonloppuja ja pitempiä loma-aikoja. Äitini alkoi kuitenkin kerta toisensa jälkeen räyhäämään humalassa minulle eri asioista, en edelleenkään ollut tehnyt hänelle mitään. Isäni kertoi että hänkin saa edelleen osansa silloin tällöin, mutta nauraa vain. Välimme äitini kanssa kokivat lopullisen kolauksen viime jouluna. Olimme mieheni kanssa viettämässä joulua vanhempieni luona, tarkoitus oli olla siellä ainakin viikko. Jouluaattona äitini veti taas pään täyteen ja alkoi valittamaan meidän kissastamme. Sen jälkeen hän löi minua. Ei lujasti, mutta löi, ja vielä raukkamaisesti ohi mennessään. Taas teki mieli vetää turpaan kaikkien vuosien edestä, ja ehkä vielä tulevienkin edestä, mutten vetänyt. Koko yö kului kuunnellessa sitä armotonta rääkymistä ja huutoa, ilman syytä. Seuraavana aamuna ei kuulunut anteeksipyyntöä, eikä mitään muutakaan. Pakattiin kamppeet ja lähdettiin pois, äidilleni en sanonut mitään. Isän kanssa sovittiin että soitellaan.

Kului kuukausia, kunnes äitienpäivänä äitini lähetti tekstiviestin, jossa kysyi että voinko antaa anteeksi. Vastasin kyllä kai. Sen jälkeen ei olla oltu missään yhteyksissä. Isän kanssa ollaan soiteltu pari kertaa. En tiedä mitä tekisin. Äiti on aina äiti, mutta tavallaan vihaan sitä ihmistä yli kaiken. Aina se on riehunut kännissä ilman syytä, sen jälkeen itkee marttyyrina ja saa kaiken anteeksi ilman anteeksipyyntöä. Mököttää seuraavana päivänä muille riitelystä vaikka on itse ollut se riidankylväjä joka haukkuu muut lyttyyn vaikkei kukaan sanoisikaan yhtään mitään. Ja hän teki myös jouluna hyvin selväksi sen, ettei meidän kissat ole tervetulleita enää sinne. Tein selväksi että sitten ei tulla mekään. Ei oo tullut kutsua kylään…

Tästä tulikin pitkä avautuminen, eikä tässä ole edes puoliakaan kaikista niistä riidoista vanhempien välillä, mun ja äidin välillä, saati sitten niistä joissa veljeni on mukana. Mutta tässä on nyt mukana aikalailla suurimmat käännekohdat. Jospa tämä puhdistaisi vähän mieltä. Löytyykö kohtalotovereita?