Mulla on elämässä periaatteita. Sellaisia periaatteita, jotka ovat hyviä, jopa yleviä, mutta ne tekevät elämästäni joskus todella vaikeaa, sillä kaikki muut eivät noita periaatteita noudata tai edes kunnioita. Yksi periaate on se, että jos jotain ihmistä rakastaa niin sitä suojelee, vaikka henkensä kaupalla. Sitten jos mua kohdellaan lapsuudenkodissa niin, että kukaan ei suojele alistavaa isää vastaan niin tuntuu, ettei kukaan myöskään rakasta. Ne tavallaan sulkee toisensa pois. En pysty ymmärtämään sitä, että jos omaa lasta rakastaa niin kuinka voi olla sitä suojelematta? Jos välittää yhtään siitä, että lapsi kärsii sisältäpäin, miksei häntä auteta? Suljetaan vain silmät ja korvat ja ollaan niin kuin mitään ei olisi vialla. Lapsi kärsii ehkä mahakivusta, raastavasta päänsärystä, silmistä on kadonnut elo ja ilo. Elämällä ei ole mitään tarkoitusta, kuin että kasvaisi äkkiä isoksi, että pääsisi pois kotoa. Tulevaisuutta ei uskalla edes ajatella, sillä on liian raskasta ajatella, että samanlaista elämää tulisi olemaan vielä monta vuotta eteenpäin, ilman että siihen pystyy itse juurikaan vaikuttamaan. Sukulaiset ehkä säälivät, he näkevät ettei lapsi ole onnellinen. Silti siitä ei puhuta. Se on norsu olohuoneessa, makuuhuoneessa ja joka paikassa. Se on tyhjyys sydämessä, pala kurkussa, tekonaurussa, siinä kun miettii miten saisi näyteltyä onnellista, ettei läheiset ahdistu. Se on harjoittelemista peilin edessä, kun tietää, että oikeasti aidosti iloisen ihmisen silmäkulmiin tulee ryppyjä hänen nauraessaan, voinhan minäkin tehdä niin. Kukaan ei sitten ehkä huomaa, että miltä minusta tuntuu oikeasti. Eikä kenenkään tarvitse ahdistua siitä, että elämä on tehnyt minusta onnettoman, ja se on jonkun tai joidenkin ihmisten syytä.

Mun pahaolo, on säälittävää. Äiti sanoi niin myös silloin, kun isä itki surkeaa elämäänsä, se oli säälittävää äidin mielestä. Eittämättä tulee sellainen olo, että myöskään mun surulla ja onnettomuudella ei ole oikeutusta. En itsekään halua tätä. En halua olla iän kaiken onneton. Olen vain umpikujassa, enkä tiedä, että miten tästä pääsee eteenpäin. Olen viimeiset vuodet todellakin yrittänyt olla puhumatta menneistä, jättää ne taakseeni. Ne vaan ei suostu sinne jäämään. Olen kroonisesti lievästi masentunut ja yksinäinen. En pysty oikeasti aidosti kohtaamaan ketään, sillä silloinhan paljastaisin tämän alhon jollekin muulle, joka voi sen taas tyrmätä ja minut hylätä. Olen kai myös itse itseni hylännyt. Autiotalossa tuulee. Eli nostan ne teko siristykset silmien ympärille, ja olen muka onnellinen. Vähän kun pintaa raaputtaa niin huomaa, etten sitä ole. Ilmankos en tunne mitään myöskään vastakkaista sukupuolta kohtaan. Fyysinen hellyys tuntuu hyvältä, mutta muuten ne miehet ovat minulle tasan yhdentekeviä, kukaan ei pääse muurin läpi, kukaan ei tunnu erityiseltä, sellaiselta josta ei haluttaisi päästä koko ajan eroon. Tämäkin on ristiriitaista, kun haluaisin läheisyyttä ja parisuhdetta ja perhettä, mutta se samalla myös kauhistuttaa mua. Miten voi päästää jonkun näkemään itsensä, jos ei edes itse uskalla itselleen olla rehellinen? Ajatus siitä, että viettäisin jonkun toisen kanssa lopun elämääni, tuntuu kauhealta. En tahdo kestää kenenkään seuraa yhtä päivää pidempään yhteen putkeen niin saati sitten koko elämän? Rintaa puristaa. Ja sitten tuntuu, että edes tämä surkeus ei ole totta vaan teeskentelyä, että oikeasti en vain välitä hevon paskaakaan mistään. Olenko sitten vihainen, sekö tämä tunne on? Mitä sekään ketään hyödyttää, että tunnen vihaa? Selvä, vihaan äitiäni sen tekemättä jättämien asioiden vuoksi, vihaan isää sen tekojen vuoksi. Vihaan äitiä ja myös veljeäni sen vuoksi, että he lyöttäytyivät yhdessä minua vastaan vanhempien eron jälkeen, enkä saanut heiltä minkäänlaista tukea tai edes oikeutusta tunteilleni. Mä en kerta kaikkiaan käsitä, että miten mä pääsen elämässä eteenpäin ja eroon tästä tukehduttavasta olotilasta, jossa kaikki tekemäni ratkaisut tuntuvat vääriltä. Ihan sama mitä teen, niin olen onneton.

Isäni olen nähnyt kahdesti vanhempieni eron jälkeen. Tunsin suunnatonta vihaa, sellaista etten meinannut nahoissani pysyä. Sain keskittää kaiken voimani siihen, että sain hillittyä sen. En tiedä oliko sekään hyvä asia että hillitsin sen. Tein taas vain asioita toisten vuoksi. Sen sijaan, että olisin purkanut omaa pahaa oloani sen aiheuttajaan, olin kiltti tyttö ja kuuntelin isän ongelmia. Sen jälkeen en ole isän kanssa halunnut olla tekemisissä, mikä on isälle sopinut hyvin. Hän jopa muutti pois asunnostaan, etten tiedä missä hän nykyään asuu. Hänen mielenterveytensä ei kestä sellaista, että hän olisi syyllinen mihinkään.

Miksi ajattelen edelleen elämästä, että kunpa se loppuisi… Tapan vain aikaa täällä. Mulla on ihan sama tunne-elämä sisälläni kuin lapsena. Miten sen saa muutettua? Miten saan itselleni sellaisen olon, että minua rakastetaan tai minusta välitetään? Miten opin itse välittämään muista? Miten elämään saa jotain tarkoitusta? Miten voin rakastua, jos olen koko ajan onneton? Miten asiat alkavat tuntua myös oikeilta ja hyviltä?

Kävin terapiassa kolmisen vuotta jokunen vuosi sitten, mutta tuntuu, ettei siitä ollut apua näihin asioihin. Minulla on myös ajoittain ahdistavia pakkoajatuksia, joiden vuoksi joudun puristamaan itseni kasaan. Pelkään paljon läheisyyttä, en niinkään miesten kanssa, mutta naisten ja lapsien. Tuntuu, että pelkään tekeväni heille jotain seksuaalista lähentelyä. En tiedä mistä tuo juontaa, mutta miestenkin kanssa tuntuu hankalalta olla koskematta heihin, mutta koska se on jotenkin kuitenkin sallittua (ainakin suhteessa) niin kokoajan olen toisen kimpussa, että tuntisin edes jotain. Tunnen varmaan sillä tavalla itseni halutuksi tai tärkeäksi, kun en muulla tavalla voi olla varma, että kelpaan tai että se toinen on kiinnostunut musta. Ostan siis seuraa, koska en koe olevani muuten mitenkään tärkeä. Ennen käytin ostovälineenä sitä, että kuuntelin toisten ongelmia, enkä itse puhunut itsestäni mitään syvällisempää. Tunsin itseni siten arvokkaaksi, kun toinen sai purkautua. Nyt kai sitten tarjoan seksuaalipalveluja tai muuta hellyyttä, saamatta itse paljoakaan takaisin, muuta kuin ahdistusta. Mitenkähän tätä omanarvon tuntoa voisi saada ylöspäin… Miten voisin saada sellaisen tunteen, että kelpaan itselleni ja muille? Se on todellakin helpommin sanottu kuin tehty. Kun on rakkaudesta kyse, niin olen ihan hukassa. Joko tuntuu siltä, että toinen ei ole tarpeeksi hyvä mulle tai minä en sille. Hyvää en saa ja huonoa en huoli. Ja sitten kun olen näin onneton ihmisen tekele, niin en kait voi olettaakaan, että joku toinen tekisi minusta onnellisen? Mutta kai mulle sentään joku voisi olla tärkeä, sellainen josta en haluaisi luopua? Kun olen tärkeimmät ihmiset ajanut elämästäni aina pois, niin miten voin välttyä tekemästä sitä uudelleen? Vaikeaa on elämä…