Olen kohta ( siis IHAN KOHTA ) 50v yksinasuva naisihminen.
Itse puolipilpoillani sanon, että olen se puolihullu vanhapiika, joka elää mökissään eläinlaumansa kanssa 😀
Olen aikuisiän muutamaa työttömyysjaksoa lukuunottamatta ollut töissä, tai opiskellut.
Välivuoden pidin kirjoitusten jälkeen, mutta silloin olin 6kk kennelissä töissä ja toiset puoli vuotta kielikurssilla
Olen kielitaitoinen, ja kielet ovat aina olleet minulle helppoja. Ehkä siksikin vanhempani ajattelivat että minulla olisi aikuisena ns kansainvälinen ura, valmistuisin ns hyvään ammattiin, menisin naimisiin , perustaisin perheen , ulkomaille töihin jne
Vaan toisin kävi.
Aloitin kyllä aikanaan sosionomiopinnot, mutta alkuinnostuksen jälkeen ne takkusivat. Yhä enemmän tuntui, että ne eivät ole minun juttuni.
Lopulta keskeytin ( vitkuttelin liiankin kauan , mutta siksi että en halunnut tuottaa pettymystä vanhemmilleni) ja toteutin haaveen lähteä kouluttautumaan pieneläinhoitajaksi.
No sekin tie oli vähän mutkikas, mutta valmistuin v 2002. Sain määräaikaisen työpaikan, ja se työsuhde kesti vähän yli vuoden
Sitten tuntui , että tulee seinä vastaan, ja jotain täytyi kuitenkin elääkseen tehdä, joten vähän sattuman kautta pääsin HUSlle välinehuoltotöihin.
Vähän jämähdin siihen, mutta mieluiten tekisiin jotain muuta. Olenkin nyt yrittäjäkurssilla, joka tähtää yrittäjän ammattitutkinnon suorittamiseen.
Etenkin äidilläni on aina ollut tarkka mielikuva siitä , miten mun elämän olisi pitänyt mennä, mitä mun olisi pitänyt tehdä. Hän on ihan itse kertonut tämän.
Se, mikä on meidän välejä hiertänyt viime aikoina entistä enemmän, on se että minut on koiraharrastus vienyt mennessään.
Olen meidän perheen ainoa eläinhullu , ja koiria on kotona jo aika monta ( nyt 6 ja kotihoidossa oleva pentu )
Tämä tietysti rajoittaa menoja ( ei äkkilähtömatkoja jne ) mutta itselleni tämä nyt on sellainen elämään kuuluva asia, valintakysymys.
Niin toinen asia mikä on hiertänyt ihan kovasti on se, että olen myös vela. Oletus oli se, että perustan perheen, ja hankin lapsia.
Näin ei ole käynyt, vaan olen yksineläjä, ja yksin oikeataan viihdynkin. Harvoin olen varsinaisesti yksinäinen, mutta toki yksinäisyyden tunteita joskus on. Niin voi olla vaikka parisuhteessa elävälläkin, tai vaikka suuren perheen äidillä tai isällä.
Minulla ei koskaan ole ollut ihan semmoista että olisin kokenut jääväni siinä yksinäisyydessä ”vellomaan ” tai että kärsisin juuri yksinäisyydestä kohtuuttoman paljon.
Vaikka omia lapsia ei olekaan, niin kyllä minä ihan lapsista pidän, ja tulen heidän kanssaan toimeen.
Aina on naapurien lapset käyneet ulkoiluttamassa mun koiria, monista olen saanut ihan koira / talonvahdin lomamatkojen ajaksi.
Minulla on yksi veli, joka on minua pari vuotta nuorempi. Hän on menestyvä ihminen, nyt naimisissa ja heillä on pieni poika.
TOivoin kovasti, että tämän lapsen syntymän myötä äitini lakkaisi siitä aiheesta näätimisen, että minulla ei ole lapsia, ja näin on onneksi käynytkin. MUTTA
Koirista valittaminen jatkuu, ja nyt viime aikoina on pahentunut entisestään, ja tämän koen tosi raskaana.
Nyt en välittäisi lukea mitään ”ei kaikki ole koiraihmisiä” ja / tai ” oletko kuitenkin ajatellut vähentää koirien määrää ” kommentteja.
EI, kaikki ei ole koiraihmisiä. Sen ymmärrän
Minulle on tullut näinkin iso määrä koiria vähän mutkienkin kautta. Hoidan ne itse, maksan eläinlääkärilaskut itse, ostan ruuat itse, jne jne.
Muutaman harvan kerran olen joutunut pyytämään vanhemmiltani apua kun on tullut tapaturma jonka maksamiseen minulla ei ole ollut heti kaikkia rahoja ( nyt on parempi tilanne sen suhteen ) , esm nuoremman vinttikoirani raajan murtuma jonka korjausleikkaus maksoi ihan parin kuukausipalkan verran kaikkiaan.
Yleensäottaen en ole pyytänyt apua , koska tietenkään en halua niin tehdä, ja mutu on että enää ei sitä apua tippuisikaan
Esm muutama viikko sitten kuljin poikkeuksellisesti kotimatkan äitini asuinalueen kautta, koska hain sieltä sijaitsevalta eläinlääkäriasemalta ( jonka asiakas olen ) särkylääkettä vanhemmalle vinttikoiralleni, jolla on nivelrikko-
Bussipysäkillä näin että kas, äitini tulee kävellen pysäkin ohi, ja tietekin moikkasin. HÄn toki kysyi mitä tein sillä suunnalla, ja kerroin .
ALkoi silmienpyöritys, huokailu ja sen valittaminen että ”tuollaiseen ne sinun rahasi sitten menevät ! Että ostat lääkkeitä ELÄIMELLE ! ☹️ !”
En oikein sanonut siihen mitään. Bussi ( onneksi ) tuli, matka jatkui

Saan siis jatkuvasti kuulla siitä, kuinka koiria on liikaa, ne ovat vääränlaisia, niiden hoitoon menee liikaa rahaa jne jne.
En itse ota yleensä mitään niihin liittyää puheeksi, ja vastaan ympäripyörästi, jos kysytään. Kyse ei siis ole siitä että en muka osaisi puhua mistään muusta. Mutta äitini todella inhoaa koiria yleensä ja minun koiriani ihan erityisesti.

Nyt sitten sain sellaisen ajatuksen että kun vietän 50v päivät ( mietin sitä paljon mutta päätin viettää) toivon kukkien ja lahjojen sijaan lahjoitusta muutamalle yksityiselle eläinten suojakodille, joiden pitäjät ovat tuttujani.
Kerroin tästä kotona ( paikalla veljeni, hänen vaimonsa ja äitini ) ja heidän mielestään ajatus oli huono.
En yllättynyt.
Perustelin kantani , ja miksi haluan tehdä näin. Pitkien neuvottelujen jälkeen päästiin kompromissiin, että ehdotan lahjoituskohteeksi ( lahjoitukset tottakai voisi antaa tai jättää antamatta kuten yleensäkin tälläisissa tapauksissa ) yhdelle näistä, koska se on Ry, ja muut eivät ( ainkaan vielä) ole, mikä voisi osin olla ongelmallista .
No tämän minäkin ymmärsin, ja olin asiaa pohtinut.
Sain lopunkaiken kuulla jankutusta siitä miten minun tulisi toivoa lahjaksi tietokonetta ( jollaisen olen nyt hankkinut ) tai jotain itselleni.
Yritin tuloksetta selittää, miksi en halua lahjaksi tietsikkaa tai muuta tavaraa, ajatus lahjoituksesta eläinsuojelutyöhön olisi itselleni tärkeä ja arvokas.
Lopulta kävi niin, että sovittiin siis että esitän mahdollisesksi vapaaehtoisten lahjoitusten kohteeksi sitä Rytä.
Tämän jälkeen äitini oli soittanut veljelleni, ja valitellut kuinka kurjaa tämä on, ja miten voin tehdä jotain tällaista, ja tuommoiseenko minun rahani menevät.
Veljeni soitti minulle, ja sanoi että äiti on hänelle soittanut , ja oli kaikesta kovasti pahoillaan. Että tämmöistä menen tekemään jossa ei heidän mielestään ole mitään järkeä.
Että miten voin tehdä äidille näin ja ymmärränkö, että en voi ehdotella tuollaisia kohteitajne jne
Lopulta annoin periksi , ( taas) ja sanoin että okei en halua edelleenkään mitään tavaraa, mutta jos joku haluaa johonkin jonkin summan lahjoittaa, niin muotokuvan maalauttaminen on sellainen joka olisi kiva tehdä, mutta mihin minulla ei muuten ole varaa.
Itseltäni jotenkin loppui mielenkiinto koko syntymäpäiväjuhlia kohtaan siihen. Mietin peruuttamistakin, mutta kutsu oli jo esitetty sellaisille ihmisille, että peruuttaakaan ei voi.

No nyt pikkuhiljaa järjestelyt etenevät, ja juhlat järjestetään kuten suunniteltu noin muuten. En puhunut äitini kanssa tästä sen enempää muuta kuin kerran, missä hän jankutti omaa näkemystään asiasta, minulle jäi kuuntelijan osa.

Asiaan kuuluu tietysti se, että olen saanut pitkin matkaa kuulla kuinka en ollenkaan tajua , miten iso homma tässä on, miten olen järjestätytymätön, huolimaton hutilus, mikä kaikki voi mennä pieleen jne.
Yksi juttu mikä meidän perheessä on, on se että käytännön asioissa se joka meistä kahdesta enemmänkin äitiä auttaa on minä.
Koko kevään ja kesän on esm ollut puhe äidin puutarhapöydän pinnan kunnosta ( pitäis hioa ja käsitellä jollain ) ja olen moneen kertaan sanonut että voin sen tehdä.
Minulla on juuri nyt kotonakin aika iso työmaa, mutta viiime lauantaina ehdotin että voisn käydä hänen luonaan sen tekemässä sunnuntaina jos on hyvä sää.
No sitä ei kuulemma tarvinnutkaan tehdä, koska pöytäliina on aina pöydän päällä, mutta pensaita pitäisi leikata , ja sahata puu takapihalta joka olikin jo melkein kaatunut.
Kävin äidillä ja tein nuo molemmat, ja söimme äidin laittaman kalasalaatin.
Kotimatkalla sitten alkoi ( äiti halusi kyyditä minut kotiin ) taas napina kaikesta. Auton editse kävelevästä pienestä mäyräkoirasta hän totesi minulle että ”katsos tuossakin menee tuommoinen rotta ”
Tähän en viitsinyt sanoa mitään. Puhe kääntyi taas syntymäpäiväjuhliin, ja siihen että kirjoittamani kutsuteksti oli hänen mielestään todella huono, aivan kamala
Veljen vaimo sen toki on oikolukenut ja korjannut , joten siinäkään ei ole enää mitään minun omaani ( veljeni mielestä alkuperäinen oli hauska ja ”minun kuuloiseni ” ) vaan sellainen neutraali 13 tusinassa kutsu –
Kerroin , että olen ostanut mekon jonka löysin alennusmyynnistä , puoleen hintaan
Äitini sitten kyseli että millainen mekko, ja kerroin että polvipituinen, ja mielestäni ihan nätti.
Alkoi valitus siitä, miksi olen mennyt ostamaan hienon mekon jos kerran olen pyytänyt vieraita pukeutumaan ”kesäisen rennosti ” .
Miksi olen ostanut uuden mekon , kun minulla on jo monta nättiä entuudestaan , miksi olen ostanut polvimittaisen mekon kun pitkä mekko on kauniimpi ja siinä näytän kuitenkin hoikalta.
Tähän on sanottava, että nyt olen ihan normaalipainoinen, mutta esm kirjoitusvuonna olin aika pullea. Painoni kyllä pysyy kurissa, mutta sepä siinä on, että en ole niitä ihmisiä joiden ei tarvitse kiinnittää huomiota siihen seikkaan, vaan semminkin kun olen makealle perso ( olen nyt yrittänyt kovasti vähentää ja siinä onnistunutkin ) ei ole aina ihan ollut helppoa.
Tässä mielessä se että vähän vihjattiin että tietyissä vaatteissa ”näytän hoikalta ” tuntui aika ikävältä, vähän kuin hän olisi oikein keksimällä keksinyt jotain ilkeää sanottavaa.
Totesin vain , että katsotaan nyt, mutta että kai minä senään viiskymppsiilleni saan uuden mekon ostaa, ja voi olla että laitan sitten päälle jotain muuta.
Kun pääsimme perille , ( jäin autossa mäen alla pois eli äitini ei ajanut pihaani, koska piha on nyt juuri aika siivottomassa kunnossa, enkä jaksa kuunella ”onko tuo sinusta kivannäköistä ” kommentteja ) hän kyseli onko minulla vielä kotona kuusi ”niitä jaloissaroikkuvaa ” ( eli koiria )
Sanoin että on, johon hän tuhahti jotain ”jaaha, vai niin ”
Tätä hän sitten kysyy säännöllisesti, ja kysymyshän oikeasti kuuluu niin , että olisikohan kukaan koiristani kuollut .

Juttu kääntyi sitten taas johonkin juhlan järjestelyjä koskevaan ( en edes muista mikä) ja sanoin että kyllä minä sen hoidan.
”niin niin, sinähän haluat yrittää olla itsenäinen, kyllä minä sen ymmärrän ” oli vastaus.
Minusta vähän outo, eikä ihan vähän loukkaava, sekin .
Alan olla tosi väsynyt tälläaiseen.
Vanhin on nyt elokuussa 13v , vanhin vinttikoira 10, sekarotuinen 10 ja siitä seuraava 8v, nuoremmat 5v ( pentuesisarukset, joista toinen tuli minulle vähän sattumalta )
Näinollen on realiteetti, että jossain vaiheessa rivit harvenevat.
Kun vanhin lunnikoirani viime kesänä kuoli, totesi äitini vain että ” no , sinulla ei ainakaan ole siitä nyt sitten enää lääkärimenoja ” .

Aina siis on vähän riitämätön olo. Harrastukseni ovat vääriä, tapani elää on väärä , mitäpä osaisinkaan oikein tehdä, lista on loputon
Jos yritän keskustella näistä asioista hänen kanssaan seuraa siitä itkuraivari. Miten voin olla niin ilkeä, julma ja kiittämätön.
Hänhän VAIN ajattelee minun parastani , ja haluaa auttaa . Ajatushan on siis se, että olen itse ymmärtämätön siitä , mitä teen ja en tajua omaa parastani.
Arvostelua kyllä riittää, mutta koskaan , kertaakaan hän ei ole kysynyt minulta esm sitä, olenko itse onnellinen täällä koirien ja karvojen keskellä.

Kuvioonhan kuuluu tietenkin se että hän on aina elänyt taloudellisesti turvattua elämää. Toki niin olen minäkin, mistään ei siis ole koskaan ollut pulaa, vaan ihan tukevasti keskiluokkaista väkeä ollaan.
No, itse olen nyt matalapalkka -alalla, ja palkka ei ole kummoinen – tosin asunkin verrattain edullisesti ja mukavasti
Mutta kyse ei siis ole siitä että esimerkiksi hänen olisi aina tarvinnut laskea joka ropo, ei ole.
Tosin on elänyt pula -ajan jne eli eri tavalla nähnyt sen että kaikkea ei ole ( kaikilla) jne

En ole ollut missään pikavippikierteessä, josta minua olisi tarvinnut auttaa pois, ja harvoin on ( onneksi ) ollut mitään isompaa kriisiä, johon olisin tarvinnut taloudellista apua .
Hoidan talouteni ja eläimeni itse, ja hoidan eläimet hyvin. Niistä ei ole harmia eikä haittaa ulkopuolislle, ne eivät aiheuta vaaraa kenellekään, tai mitään sellaista.
Hyvä ystäväni kerran sanoi että hän ymmärtäisi huolen ja marinan, jos minulla olisi isokokoinen aggressiivinen koira, joka karkailee ja puree naapurien koiria ja yleensäkin aiheuttaa vaaratilanteita, mutta minun koiranihan ovat kilttejä ja lempeäluonteisia, ja mukavia. Ja tosiaan ymmärtäisin kritiikin jos minulla olisi joku toisten päälle hyökäilevä isokokoinen koira, tai jos täällä jatkuvasti kävisi eläinsuojeluvalvojat tarkastamassa eläinten vointia jne.Silloin olisi aihettakin sanoa koirien määrästä ja muusta sellaisesta. Nyt ei ole.
Mutta tiedän sen, että keskimäärin ihmiset ajattelevat että yksi koira on ”normaalia ”, kaksi koiraa vielä menee koska ”onhan niillä seuraa toisitaan ” , mutta siitä enemän on useimpien mielestä outoa. Eikä siinä mitään.

Toisaalta on monesti ihan mukavaakin, ja esm sunnuntaina puutarhatöitä tehdessä oli kiva tunnelma ja kaikki sujui-
Olihan se ihan kivaa niin kauan kuin sitä kesti.
Sitten toisaalta yht äkkiä jostain purkautuu sellainen suunnaton katkeruus kaikkea kohtaan ja aika ilkeitä kommentteja saan kuulla.

Nyt tuntuu jo että alan väsyä tähän, ja olen ihan oikeasti terapian tarpeessa. Mietin yhä useammin, että kaikkiko pitää niellä.
Mitetin , että ei äitini , joka on aika iäkäs jo ole täällä ikuisesti, mutta näinkö nämä jäljellä oleva ajat menevät että minä luovin ja ”sukkuloin”, ja suodatan kaiken, kaikki ne ilkeät puheet ja hillitsen kieleni, ja sitten kuitenkin ollaan semmoisessa katkeruuden ilmapiirissä , siis kaikesta siitä mitä ei olekaan ollut mitä hänen mielestään minun olisi
pitänyt olla ja tehä.