🙋 Minä olen tuntenut itseni vääränlaiseksi koko elämäni. Olin myös nuorena hämmästellyt ja kipuillutkin kaksijakoisten, vastakkaisten piirteiden ja mielenkiinnon kohteiden kanssa. Vääränlaisuuden tunteen kanssa kamppailen edelleenkin, mutta ristiriitaisuudet olen oppinut hyväksymään ja jopa nauttimaan.

Minua kummastutti esimerkiksi se, miten hyvin pragmaattisena, loogisena ja tieteeseen ajatukseni perustavana saatoin kuitenkin rakastaa huuhaata, mielikuvituksellisia asioita ja olla niin tunteiden vietävänä. Kunnes sitten keksin olevani romantikko ja jostain syystä tämän määritteen löytäminen myös lopetti ristiriidan kahden eri puoleni välillä.

Iän karttuessa olen oppinut ymmärtämään, että elämä on tällä(kin) tavoin risaista; kaksi näennäisen vastakkaista asiaa voivat olla suvussa sovussa samassa paketissa. Minulla on yhtä aikaa sekä tiukasti jalat maassa ja pää pilvissä. Tykkää kirjoittamisesta, mutta olen tosi laiska kirjoittamaan ja minullakin on vaikeuksia saada tekstiä aikaan, etenkin ns. virallista tai vaadittua tekstiä (työhakemus, essee). Olen alati matkalle haikaileva kotikissa, teknologiaan kyllästynyt teknologiafriikki sekä niin sukujuhlia kaipaava että niitä kuin ruttoa välttävä.

Kun ymmärsin, etten ole joko-tai, niin mustavalkoisen ajattelun sijaan aukeni melkoinen skaala harmaansävyjä. On helpottavaa ajatella, että en ole vain arka ja ujo, vaan että rohkeuttakin löytyy ja että se on paljon monimuotoisempaa kuin vain rohkeus tietyn asian suhteen. Tai että on ok pitää tärkeänä jotain perinnettä mutta inhota jotain toista turhana reliikkinä. Tämän ei-binäärisyyden oivaltaminen on myös auttanut ymmärtämään muita ihmisiä, koska aivan samalla tavalla joku toinen voi olla yhtä aikaa leppoisa ja ahdistunut, onnellinen ja onneton tai vaikkapa suvaitsevainen ja avarakatseinen.

Niinkin voi olla, että ristiriidat ovat piirre, jotka tekevät ihmisestä mielenkiintoisen. Fiktion puolellahan jopa sanotaan, että ainoa kirjoittamisen arvoinen asia on ihmissydän konfliktissa itsensä kanssa (William Faulkner).

Vääränlaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteet ovat inhottavasti syöpäläisiä, joista keneenkään ei pitäisi kärsiä ja joita en missään nimessä halua vähätellä. Mitä tässä yritän kangerrellen sanoa on, että vastakohtaisuudet ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja että niiden kanssa voi oppia elämään ja niistä voi jopa hyötyäkin.

Samoin luulen, että päänsisäinen soimaaja on vaimennettavissa ja vääränlaisuuden tunne on nujerrettavissa, mutta ne ovat itselläni vielä työn alla oleva prosessi.

Jos osaat eritellä, että mikä wanhan ajan (?) maatalouselämässä viehättää, niin ehkä löydät vastaavia elementtejä jostain muualta. 🙂 Opinto-ohjaaja voi siinä varmasti auttaa tai TE-toimiston ammatinvalinnanohjaaja.

Kiitos vastauksesta.

Mustavalkoajattelua mulla joo saattaa olla. Koen, että minkä tahansa suunnan tai askeleen otankin elämässä, se ei loppupeleissä johda mihinkään hyvään. On vain huonoja ja vähemmän huonoja ratkaisuja mieleni kannalta. Lopulta tulen kuitenkin aina olemaan mieleni vanki. Asiaan liittyy varmasti jonkinlainen kaiho menneitä kohtaan. Vaeltelen usein siellä ja huomaan, että silloin mulla oli paljon enemmän eloa ja toiveikkuutta elämässä. Hyväksyntä sitä kohtaan, että elämä on mennyt miten on mennyt ja näkeminen, mitä hyvää siitä on jäänyt käteen ja etenkin miten sitä hyvää voi jalostaa eteenpäin tekisi varmasti hyvää. Mutta mistä mä nään sen? Mistä mä löydän tien? Mistä mä löydän vaihtoehdot?

Vanhassa maatalouselämässä, tai paremmin muotoiltuna maatilaelämässä pidän kiehtovana tietyn vaihtoehdottomuuden. Jos sulla on maatila, sun täytyy ensinnäkin hoitaa sitä. Sitten siinä on tietyt, selkeästi nähtävät käytännönläheiset rutiinit. Eläimet synnyttävät tiettyyn aikaan, vilja puidaan tiettyyn aikaan ja maitoauto käy tiettyyn aikaan pihassa. Sä elät itse siinä kaiken elon ja toiminnan keskellä. Silti sä voit oppia ja kehittää omia työtapojasi ja huomaat kehityksen käytännössä. Se on mielestäni paljon vaikeampaa teoreettisessa työssä.

Miksi en sitten ole käytännönläheisessä työssä? Suuri osa sellaisesta on tehdastyötä, joka ahdistaa minua. Kokeiltu on. En siedä sitä melua ja työympäristöä siellä. Agrologiksi tuleminen vaatisi jonkinlaista steppiä uskaltautua nykyolojen ulkopuolelle. Voin vain haaveilla siitä mahdollisesta mukavuudesta. Katsoin juuri agrologin ammatin toimenkuvan. Siihen vaaditaan nykyään ammattikorkeakouluopintoja. Tuntuu käsittämättömältä. Yhteiskunnan pitäisi mielestäni olla paljon käytännön läheisempi, ja yksinkertaisempi mitä se nykyään on.

Jos amk-tutkinto tuntuu liian pitkältä, niin onhan metsä-, maa- ja hevostalousalan koulutusta myös ammattikoulututkintoina. Ja niitähän voi opiskella myös oppisopimuskoulutuksella. 🙂

Koulutusta vaatimattomasta ja säntillisyyttä vaativasta työstä tulee mieleen ainakin lehtienjakaja, miksei myös postinjakaja. Jaoin nuorena paikallislehteä kesätyönä ja se jos mikä oli rutiinityötä: joka yön sama lenkki. Itse asiassa se työ opetti minulle, että minä tarvitsen aivotyötä toistuvan liukuhihnatyön sijaan. Yötyö tietysti on kovaa ja kuluttavaa, eikä säiden armoilla oleminen ole aina mitenkään herkkua. Mutta oli siinä työssä hyvätkin puolensa: itsenäisyys, yöllinen maailma ja pienet hienot hetket (hiljaisella lammella uiskenteleva joutsenpari, pikainen irtokissan rapsutustauko, aamu-usva...).

Vilkaisin ihan uteliaisuuttani Metsähalituksen työpaikkoja ja esimerkiksi huoltotyöntekijälle ei ole asetettu tutkintovaatimuksia, mutta tiettyjä taitoja kyllä edellytetään.

Ylikoulutuksesta olen jossain määrin samaa mieltä. Tai siis se on kovin alakohtaista, mutta minunkin mielestä sitä kyllä on. Tai kenties ongelma on siinä, että kun työpaikkoja ei ole kaikille ja samasta hanttihommasta saattaa kilpailla koko koulutusskaala, niin väistämättä tulee mieleen, että korkeammin koulutettujen koulutus menee hukkaan. Vanhan ajan lapiohommat, joihin ei koulutusta tarvittu alkavat olla harvinaisia.

Ymmärrän tehdastyön vastenmielisyyden. Tekniikka on senkin kohdalla lienee kehittynyt huomattavasti, mutta minun mielikuvani perustuvat isäni, eläköityneen tehdastyöläisen, kuvauksiin ja avoimien ovien päivänä tehtyihin omiin havaintoihin. Meluisia, pahanhajuisia ja likaisia paikkoja.

Voi kuinka tutulta tuo kyynistyminen sekä huonon ja huonompien valintojen kanssa painiskelu kuulostaakaan! Minä haikailen nuoruuden päiviin, jolloin oli vielä iän sallima naiivi luottamus elämää ja jopa itseänikin kohtaan.

Onpa hyvää ja mielenkiintoista tekstiä edellisillä kirjoittajilla. Ihan tässä viisastui lukiessa.

Olen ollut aina ulkopuolinen, joko vääränlainen tai kauniimmin sanottuna outo. Itselleni olen väsyttävyyteen asti tuttu (olisi kiva löytää itsestään jotain ihan uutta), ulkopuolisuuden tunteesta ovat pitkälti vastuussa uskonnollisesti arvostelevat ja koulukiusaajat lapsuudessa. Nykyään olen ulkopuolinen, koska mieleni ei ole terve (varoituksen sana!) ja kuulun niihin lukuisiin, jotka on pakotettu elämään yksin tuon, tuon ja tuon psyykkisen kauneusvirheen vuoksi.

Aloittaja mainitsi piikittelevän piirteen itsessään. Tuttua. Piikittelen ja arvostelen siekailematta, mutta lähinnä pääni sisällä. Tällä hetkellä piikittelyni kohdistuu fundamentalistiseen uskonnollisuuteen ja suomalaiseen koulutusjärjestelmään.

Kirjoitan varmasti lisää tänne, mutta nyt en jaksa enempää kännykällä näpytellä.

Hieno ketju!

Tunnistan itseni edellisistä viesteistä ja varmaan ainoa asia minkä haluaisin tietää niin onko se muilla johtanut itsetuhoisiin ajatuksiin? Itselle jopa tällä hetkellä ainoa helpottava ajatus on se että täältä pääsisi pois. Täytyy vaan löytää rohkeutta.

Minua ärsyttää se, että minun mieli lentää niin usein. Jalat eivät ole tukevasti kuitenkaan maassa. Ärsyttävää.

Mutta minä harjoittelen. Puhelimella soittaminen jännittää niin paljon, että unohdan samantien mitä piti sanoa kun tuuttaus kuuluu. Jos minulle soittaa niin se on vielä kamalampi juttu! Mutta tänään, vaikka minua jännitti niin paljon uudelle tuttavalle soittaminen, minä tein päätöksen että minä soitan.Ja apuna minulla oli kynä ja paperia.

Niin mikä pointti tossa nyt oli.. oliko tämä nyt se piikittelevä osuus? Että mikä oli hyöty nyt tuostakin asiasta että minä uskalsin kerran soittaa? Heti alkaa itsensä mollaaminen. Ärsyttää niin moni muukin asia. Taidan olla ärtyneellä tuulella, heh. Sitähän sanotaan että kiukku on eteenpäin vievä voima. Mutta entä jos nyt ei ole paljon mitään tekemistä? Nojoo heti keksin tekemistä kyllä.

Nuo aikaisemmat kommentit aivan mainioita! Alati matkoille mielivä kotikissa. Just niitä mitä minäkin tunnen. On arka mutta rohkea.

Tuohon pelkoasiaan haluaisin vielä sanoa. Kun jos sanotaan että mitä sinä siinä pelkäät, niin helppo se on toisen sanoa kun se ei ole se joka pelkää. Mutta onhan se totuuskin että pelkoa päin. Mutta pelkoa päin ei ole tarkoitus mennä niin että tulee kiitolaukkaa takaisin. Kirjoitinkin tuosta puhelupelosta jo. Kirjaimellisesti tein niin että kirjoitin paperille melkein koko puhelun etukäteen. Sitten soitin ja puhelimeen luin paperista lauseita ja kysymyksiä. Sitten kuuntelin ja toinen vastasi. Jos toinen teki kysymyksen tai aloitti aiheen jota en osannut odottaa, jäykistyin/hämmennyin/häiriinnyin hieman, mutta muodostin aiheen paperille kynällä. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa siis täälläkin. Töissä olen kuitenkin pärjännyt. Siellä pitäisi kai puhua enemmän, mutta enemmän se on semmosta tekemistä. Tekemistä tekemistä. Mutta en siis voi soittaa yhtäkkiä vaan koska sitten tulee ihan mustaa päähän. Vaikka olen minä niinkin soittanut. Monet puhelut ja viestit ignooraan jos ne eivät tule minulle sopivaan aikaan. Ja taidan pelätä myös sisältöä että mitä sieltä tulee. Olen pitkään kuunnellut "muuten vain" soittajia että kohta sieltä tulee kuitenkin joku uutinen tai vaatimus ja se tulee sen kaiken puhumisen jälkeen jota ensiksi pitää kuunnella. Siksi ne ensimmäiset tein sitä ja tätä ja kävin siellä ja täällä menevät ohi korvien ja en pysty keskittymään niihin ollenkaan vaan korva odottaa sieltä koko ajan jotain kauheaa uutista yms. I need help. Tiedän. Mutta nyt olen kunnolla tiedostanut asian. Ja ehkä tämä auttaa jotakuta toista jolla samoja pulmia. Radiossa juontajat ottivat puheeksi puheluiden soittamisen ja he keskustelivat siellä että miksei kukaan enää soita. Kuuntelin töissä sitä ja ajattelin että aika osuva aihe miten keksivätkään juuri sen aiheen. Toinen juontajista sanoi että hän juttelee monta kertaa päivässä puhelimessa. Hän ei soita tavan puhelua vaan facetimen (kasvopuhelu tms.aavistan mikä se on, on minullekin joskus semmonen soitettu). Toinen juontaja sanoi puhuvansa hyvin harvoin. Minun pitäisi myös luottaa enemmän sinne toisee  päähän, että jos joku on minulle kerta soittanut niin kyllä hän varmasti juttuakin sen verran keksii että minun kauhusta jäykkää olemustani ei aluksi aisti. Ja sitten kun aistii niin hän voikin lopettaa puhelunsa. Jossain vaiheessa minulla oli vaihe että en vastannut mihinkään. Minulla saattoi olla kaverin kanssa sovittuna tapaaminen. Mutta minulle tuli niin jäätävä väsymys ja pelkäsin sitä sosiaalista kontaktia että en mennyt. Silloinen kaveri soitti sitten vihaisena. Ymmärrän ja minun olisi vain pitänyt selittää että pelkäsin. Toivon että ajan kanssa puhelun vastaanottaminen ja soittaminen sekä viestin kirjoittaminen on helpompaa ja sen voi tehdä ilman miettimisiä. Mutta se on erilaista kuin vaikkapa päiväkirjaan kirjoittaminen tai blogiin ajatuksensa vuodattaminen tai tänne palstalle ajatuksensa vuodattaminen.

Ihan mainioita tekstejä! Löysin niin itseni monesta kohdasta 😊