Olen seurannut uusia kauhun keskellä. Olen jo ennestään syrjäytynyt koska tarvitsen aikaa parantua stressistä ja ahdingosta jota koronan takia töiden meetys ja raha ongelmat tuottivat. Tässä saikun aikana netissä vietin taidetta tehden aikaa ja tutustuin muihin ihmisiin. Löysin pelin jota lukio ja yläaste ikäiset pelailevat ja piirtävät yhdessä.

   Tutustuin taiteelisiin nuoriin ympäri maailmaa ja sillä olin yksi vanhemista käyttäjistä koitin heitä rauhoitella koulustressin suhteen. Kunnes Venäjän tilanne ja Ukraina tilanne kärjistyi. Nyt saan lapsilta tietoa kun isä kuolee eturintamalla ja videoita pommihälyytyksistä. Pieniltä kouluikäisiltä jotka ovat kauhuissaan. Toisilta vanhemilta käyttäjiltä kuulen kuinka Venäjänpuolella rahan arvo romahtaa ja ei sukulaisten luo Eurooppaan enään pääse turvaan talouden tilanteen kaatuessa. Uutisissa puhutaan asioista kuin kaukuna siitä mitä kuulen ihmisiltä suoraan näistä maista. Aikuisena koitan olla näille henkilöille tukipilari mutta kon ei omakaan vointi ollut korkealla ennen tätä.

      Oikean elämän ihmisistä olen syrjääntynyt jo aikoja sitten kun koitin ”suojella” heitä alakuloisuudeltani. Koitin keskityä harastuksiin, juhlia arjen pieniä voittoja kuin sitä että muistaa syödä. Ottaa läheisiin yhteyttä vain kun voin hyvin.

   Kaivoinko oman hautani nyt kun minulla ei ole ketään joka voi huolehtia minun huolista? Tuntuu itsekkäältä olla olematta näiden nuorten tavoittelemattomissa koska heidän arki ahdistaa. Olin heidän tukena pikku jutuissa mutta tämmöistä ei enää pää kestä. En minä ole oikea ihminen tällaiseen. Jotkut lapsista nuorempia kuin oma pikkuveljeni ja puhuvat kuolleista ruumiista videoilla joita jaetaan. En ole heidän huoltajansa enkä ole vastuussa heidän netti käytöksestä mutta se hirvittää. Minua hirvittää uutiset ja lapset ovat kauhuissaan mutta kuulevat ja näkevät tästä aivan liikaa.

Minua hirvittää ja minulla ei ole ketään jolle jakaa murheitani. Kaivoinko minä oman hautani?