Hei kaikille. Löysin tämän sivuston juuri äsken ja ajattelin vähän purkaa tuntojani.

Jos aloitetaan alusta: valmistuin vuosi sitten terveysalan ammattiin ja sain työpaikan melko nopeasti. Olin hirveän ylpeä saatuani työpaikan, ja vielä sellaisen, jossa hoidetaan ihmisiä, jaetaan lääkkeitä, eli otetaan itselle paljon vastuuta. Tunsin olevani tärkeä ja tekeväni läheiseni ylpeäksi kun näin hienosti olin onnistunut. Läheisilleni työnteko on tärkeää ja heidän mielestään ihmisen on tehtävä työtä, ei muuten tule mitään.

Pikkuhiljaa aloin nähdä painajaisia työpaikastani. Nukuin huonosti, heräilin tarkistamaan kellonaikaa etten vain myöhästy. Olin jatkuvasti ”työmoodissa” enkä pystynyt rentoutumaan kotonakaan. Voin pahoin, oksentelin aamuisin ja itkin. Mutta koska työtä täytyy tehdä, en sanonut mitään.

Muutaman viikon päästä olin jo aivan loppu. Keräsin kaiken rohkeuteni ja myönsin pomolleni, etten jaksa enää. Hän oli ymmärtäväinen ja sovimme, että irtisanoudun. Ja näin tehtiin.

Ensimmäiset pari viikkoa palauduin työuupumuksesta hiljalleen. Seuraavat kolme viikkoa voin jo paljon paremmin ja ajattelin hakevani uutta työtä. Sitten se iski. Aloin vajota siihen samaan alakuloisuuteen jossa olin ollut. En jaksanut innostua asioista enää samalla tavalla, mikään ei tuntunut miltään. Istuin kotona ja pistin itseni ”tyhjäkäynnille”. En pystynyt puhumaan enkä syömään, nukuin huonosti. Halusin kadota maan päältä, etten olisi enää taakka muille. Pelkäsin olla kotona, toisaalta pelkäsin lähteä ovesta ulos. Lopulta mieheni käski minun hakea apua.

Sain keskusteluajan aikuisten psykiatriselta poliklinikalta ja kävin siellä parin viikon välein. Se auttoi paljon. Aloin ajatella asioita, oloani ja entistä työtäni ihan eri näkökulmista. Pahoja päiviä toki tuli, ja muutama paniikkikohtaus, mutta nyt osasin suhtautua niihin rauhallisemmin.

Nyt olen ollut työttömänä 7 kuukautta ja käynnit jatkuu edelleen. Luulen, että muiden silmiin olen juuri sellainen mielipidepalstojen lempiaihe, laiska ja haluton hakemaan töitä. Pystyisi muttei viitsi. Valtion elätti. Oikeasti en uskalla hakea töitä. En aio enää koskaan päästää itseäni sellaiseen tilanteeseen ja olotilaan missä olin, enkä usko että olen vieläkään täysin päässyt sinuiksi sen kanssa.

Tällä viikolla olen huomannut, että olen alkanut liukumaan takaisin siihen, että jään kotiin yksin. Tuntikausia aikaa miettiä, ettei tälläistä olisi jos uskaltaisin hakea töitä ja olisi päivissä rytmiä. Yksinäisyyspuuskassani tätä kirjoitan.

Haluaisin kuulla, onko muilla ollut saman tyyppisiä ongelmia? Oletan etten ole ainoa.

Hauskaa kesää kaikille tasapuolisesti 🌻🙂🌻 🙂