Asynja kirjoitti 27.7.2016 14:55

Hei!

Olen reilu parikymppinen nainen. Masennukseni alkoi noin 11 vuotiaana ja sitä jatkui kahdenkympin tienoille. Tällä välillä oli kolme osastojaksoa, kokeiltiin useita lääkityksiä ja terapiaa monessa muodossa. Paljoa en muista noista ajoista, vain häivähdyksiä sieltä täältä. Uskon, että syvä masennus ja ahdistus johtui lapsuuden kodistani.

Nykyisin tänä päivänä, opiskelen korkeakoulussa ja pärjään elämässäni hyvin ja koen olevani tasapainoinen. Kuitenkin koen välillä syvää ahdistusta,katkeruutta ja häpeää omasta taustastani ja sen jättämistä arvista kehooni. Koen etten ole arvokas ihminen ja tämän asian kanssa kamppailen jatkuvasti. Nämä tunteet hankaloittavat välillä elämääni ja pelkään työllistymistä. Miten kukaan voisi ottaa minua vakavasti?

Suurimman osan ajasta koen olevani kuitenkin elämänmyönteinen, huumorintajuinen ja pirteä. Minun on kuitenkin vaikea päästä ylös sängystä ja ylläpitää sosiaalisia suhteita. Pelkään että teen jotakin väärin tai olen jotenkin liian erilainen. Ystäviä minulla ei juurikaan ole koska tutustuessani ihmisiin en juurikaan aluksi luota ihmisiin.
Tuntuu, että kiikun laudalla jonka toisessa päässä on "elämä, mahdollisuudet, työ, perhe ja onni" ja toisessa päässä "yksinäisyys, pimeys, ahdistus ja pelko". 😞

Pitäisikö minun kuitenkin vielä hakeutua keskustelemaan jonkun kanssa?

Hei. Itsellänikin on alkanut syvä ahdistus jo nuorena... En muista miltä tuntui olla oikeasti onnellinen.. En kuitenkaan ole koskaan saanut apua, sillä en ole koskaa kertonut kenellekkään. Opin nopeasti piilottamaan kaiken tuskani, välillä viiltely auttoi pitämään itkun poissa. Vasta illalla annoin itkun tulla ja monesti itkin tunteja..

Kaikilla meillä on arvoa. Välillä sitä ei vain nää. Vaikka järki sanoisikin, että on arvokas siinä missä muutkin, tunteet pistävät vastaan ja se on vaikeaa.

Itse olen juuri päässyt lukiosta, ja hain yliopistoon opiskelemaan, koska jotain on pakko yrittää tällä elämällä tehdä. Omaksi yllätyksekseni päsin sisään ja nyt on sitten muutto edessä. Uusi kaupumki, viiden tunnin ajomatkan päässä kotoa. Tuskin pääsin lukiota kunnolla läpi, kun välillä ahdisti niin, etten saanut syödyksi ja nukutuksi, saati sitten läksyjä tehdyksi. Minulla on kuitenkin hyvä muisti, joten sain suhteellisen hyviä arvosanoja vaikken mitään tehnytkään. Nyt minua odottaa vielä lukiota paljon suuremmat haasteet... On kuitenkin pakko ainakin yrittää.

Keskusteluapu voisi auttaa. Ei siinä mitään menetä jos ei voitakkaan. Minusta se voisi tehdä sinulle hyvää.

Kiitos vastauksestasi! Hienoa kuulla, että olet kaikesta huolimatta menossa opiskelemaan. Itselläni oli sama juttu kouluun hakemisen kanssa, tuntui että pakkohan se on kai jotain tehdä elämällä. Olen muuttanut monesti viimeisen 5 vuoden sisällä jonka vuoksi aikaisemmat ja ainoat ystävyyssuhteet ovat katkenneet. Minun on vaikea pysyä paikoillani ja suunnittelen jatkuvasti uutta "alkua" ja "elämää". Varmaan yritän pakoilla ongelmiani ja tunteitani, en ehkä halua kohdata niitä ja nyt se ahdistus puskee väkisin läpi. Viimeisen viikon olen ollut todella pahalla tuulella, avopuolisoni ihmettelee mutta minun on vaikea myöntää pahaa oloani.

Voisi tehdä meille molemmille todella hyvää myöntää itsellemme ettei tälläisiä asioita tarvitse jaksaa yksin kantaa.

Hei! Mullakin joitakin samankaltaisia fiiliksiä: vaikea nuoruus, traumaattisia kokemuksia. Niistä jäänyt päälle arvottomuuden ja riittämättömyyden tunne, vaikka muuten elämä mennyt aika mallilleen. Kuitenkin esim. yliopistossa opiskellessani en uskaltanut käydä syömässä yliopiston ruokalassa, sillä pelkäsin kaikkien tuijottavan minua - ihan kuin minusta näkisi jotenkin päälle päin mitä olen kokenut ja mitä ajattelen itsestäni - enkä tuntenut kuuluvani joukkoon. Samoin olen monta kertaa suunnitellut "uutta alkua", ihan kuin elämän voisi kääntää katkaisijasta jotenkin toisenlaiseksi. Kun tarpeeksi monta kertaa on huomannut elämän luisuvan aina siihen samaan vanhaan, olen nyt päättänyt ottaa tehtäväkseni käsitellä menneisyyden haamut, kärsiä kaiken katkeruuden, surun ja ahdistuksen ja toivottavasti joku päivä ikään kuin "eheytyä". En tiedä riittävätkö voimavarani siihen, en tiedä kauanko tämä prosessi kestää, enkä tiedä mihin se johtaa - toivottavasti siihen, että hyväksyn itseni sellaisena kuin olen enkä anna menneisyyteni määritellä minua.