Uusi elämä. Ihana kauhea painajainen.
Olin 24 vuotta ”väärässä” paikassa. Eli edellisessä parisuhteessa, joka alkoi ollessani 15. Koskaan en ollut mieheen rakastunut, mutta kuitenkin onnistuin päätymään naimisiin ja kaksi lastakin sain. Lapset ovat nyt parikymppisiä ja mina just 40.
Pari vuotta sitten uskalsin viimein lähteä ja vannoin, etten koskaan enää halua parisuhdetta tai mitään vakavaa..
Ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Vietin aika villiä sinkku aikaa ja aloin olla jo hieman kyllästynyt sinkkuiluun tavatessani miehen, joka tuntui elämäni suurimmalta haaveelta. Elämäni raukkaudelta.
Päädyimme varovaisen startin jälkeen muuttamaan yhteen ja pari viikkoa sitten naimisiinkin asti.
Jokin ei kuitenkaan ole kohdallaan.. Jokin ahdistaa minua.
Minua kiusaa suunnattomasti ajatuskin hänen meneestä elämästä. Exät ja mahdolliset yhden yön jutut. Hän ei oikeastaan halua puhua asiasta – sanoo vaan olleensa paljon sinkku ja olevansa ujo ja arka.
Minä taas tulkitsen tilanteen siten, että koen hänen väistelevän kysymystäni ja pimittävän asioita minulta. Miksi hän ei voi reilusti kertoa minulle, minkälainen määrä noita petikumppaneita on kertynyt? ( Taivaallisen hyvä ja nyt en enää pysty nauttimaan siitäkään, kun mietin miten taidot on kertynyt)
Naimisissa hän ei ole ollut, eikä ole lapsiakaan.. Kaksi joiden kanssa on asunut ja sitten joitakain hänen sanojensa mukaan ei merkityksellisiä juttuja joista ei tullut mitään.
Asuimme eri paikkakunnilla, joten muutin hänen kotiinsa. Nyt koen miten ahdistus ja hirveä taakka painaa harteitani ja kuristaa rintaa. Mielessä pyörii kaikki nämä mahdolliset ex:ät – vakavat ja ei vakavat… Paljonko niitä on? Keitä he ovat? Joudunko olemaan tekemisissä heidän kanssaan esim. uudessa työssäni.
Alan olla siinä tilassa, että epäilen ettei minusta vaan ole tähä suhteeseen. Mies on ihana, mutta minusta ei vaan taida olla tähän..
Tiedän olevani mustasukkainen.. Yritin hakea tilanteeseen apua. Psykiatrit, psykologit ja lääkkeet veivät minua vaan huonompaan suuntaan, joten lopetin ne kaikki..
Olotilani tuntuu menevän määrätyllä tavalla kuukautiskiertoni mukaan. Eli pari päviää ennen kuukautisia olo on ihan kauhea.. Välillä on helpompaa – mutta koskaan ei ole vapautunut ja rento olo – kuten sinkku aikana, jolloin olin onnellinen ja suurempi kuin elämä.
Voiko olla, että minun kuuluukin olla vapaa? Että en luonteeltani sovikaan parisuhteeseen?
Vai onko miehen ja minun kommunikoinnissa jotain sellaista mihin en luota ja siksi olen epävarma?
Onko kenelläkään kokemusta tämän kaltaisesta tilanteesta?
Ja kaikille jotka ajattelette että olen lapsellinen ja typerä – Niin varmaan olenkin.. Nämä on kuitenkin minun tunteitani, enkä voi niitä sivuutta. En saa niitä pois, niin paljon kuin toivoisinkin niin..
Hei Salamanteri2
Kirjoituksesi kuulosti jollain tavalla tutulta, ja jollain tavalla aika kamalalta. Mulla on ollut taipumuksia olla mustasukkainen miesten menneisyydestä joissain suhteissa mitä on ollut. Kun sitä ajattelee järjellä, niin se on aika...järjetöntä.
Musta kuulostaa pahasti siltä että olet ajamassa omaa suhdettasi katastrofiin omien pelkojesi takia. Toki voit kysyä itseltäsi sovitko ollenkaan parisuhteeseen, mutta musta tuo kuulostaa kyllä enemmän vain jonkinlaiselta paniikilta jolle olet antanut vallan.
Siinä vaiheessa kun ihminen on elänyt 40 vuotta, siihen ehtii jo mahtua paljon. Kumppaneitakin voi olla paljon, vaikka parikymmentä, vaikka niitä olisi yksi vuoteen parikymmpisestä eteenpäin. Me ei voida pyyhkiä pois kenenkään menneisyyttä, mutta ehkä meidän ei kannata niin kamalasti miettiä mitä niihin vuosiin kuuluu.
Mä epäilen että miehet, eivätkä varmaan monet naisetkaan tykkää siitä että heitä tentataan edellisistä suhteista. Ne on olleita ja menneitä, jotain opitaan ja jotain ei.
Ehkä pitäisi vaan ajatella tulevaisuutta, eikä miettiä kuka on kenenkin exä. Niitä tulee, niitä menee, niihin saattaa törmätä, sellaista se elämä on. Älä tuhoa suhdettasi vain omien pelkojesi takia. Se alkaa näkymään omassa käytöksessäsi eikä varmasti paranna tilannettasi.
Helpommin sanottu kuin tehty, tiedän. Mutta entäs jos vaan keskityt nyt uskomaan niin että oli kumppanillasi sitten ollut kymmenen tai sata suhdetta, sinä olet se jonka kanssa hän meni naimisiin. Sinä olet hänelle erityinen. Ole oma ihana itsesi, elä elämääsi, nauti suhteestasi ja anna mennä. Jos putoaa, niin sitten putoaa ja siitäkin selvitään. Sitähän tämä elämä on. ☺️
Voimia sinulle, usko itseesi ja suhteeseenne. Menneisyys on kuitenkin jo mennyttä.🙂🌻
Kiitos Metsäkauris viestistäsi. Juurikin näin, järjetöntä! Yritän tolkuttaa sitä itselleni ja suurimman osan kuukaudesta pysyn jotakuinkin selväjärkisenä.. Taustalla se on, mutta ei niin pinnalla, mihin se nousee pari päivää ennen kuukautisia. Mistä tämmöinen voi johtua.
Olen tullut ymmärtämään, että tilanteeni saattaa johtua hivenen haastavasta lapsuudestani ja siitä, että nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni menetettävää.
Jotakinhan pelkään, jokin tunnelukko.. jotakin. Mutta mitä?
Olemme puhuneet mieheni kanssa asiasta (kun kk yhteydessä on homma karannut multa käsistä. Minä kun olen silloin ollut pakkaamassa kamani ja jättämässä kaikki). hän pitelee kyllä lujasti kiinni. Kertonut minulle monesti miten käsittämättömän upea ja erityinen meidän suhde on. Ja että vei minut vihille vaikka tiesi tästä. Hän kertoo rakastavansa minua virheineni.. Ihana mies, tiedän. Olen onnekas.
Minun pitää vaan työstää päätäni ja yrittää löytää rauha asian kanssa. Pelkään itsekin ajavani hänet pois.
Aurinkoista kesää sinulle.
Hei,
Noi tunnekuohut kk kiertoon liittyen voivat kyllä olla ihan uskomattoman voimakkaita, siihen pystyn kyllä samaistumaan. Mä oon silloin niin ahdistunut että musta tulee suorastaan itsetuhoinen enkä näe valoa tunnelin päässä.
Opettelin joskus hyväksymään sen että olen muutamana päivänä kuukaudesta ihan hirveässä henkisessä jamassa, ja vaikka se tunne on todellinen eikä sitä järjellä pysty kontroloimaan, niin pystyin kuitenkin ajattelemaan että se MENEE ohi.
Nyt kun kierto on ihan sekaisin ja tulee ja menee miten sattuu se on paljon vaikeampaa kun ei aina tajua että se synkin hetki saattaakin liittyä hormoneihin jotenkin. Yhtäkkiä vaan tuntee olevansa aivan hajalla jossain pimeässä paikassa josta ei pääse pois, muttei osaa yhdistää sitä mihinkään kun keho ei toimi enää säännöllisesti.
Ikävä kyllä en osaa tuohon keksiä mitään ratkaisua, muuta kuin että koita muistaa että se fiilis menee ohi, ja sovit vaikka itsesi kanssa että juuri nuo muutamat päivät ovat niitä jolloin et tee MITÄÄN päätöksiä, oli fiilis mikä hyvänsä 🙂