Olen käynyt lukemassa täällä kirjoituksia aina välillä, mutta tänään on minun vuoroni.
Sairastin pari vuotta masennusta nuorempana ja siitä selvittyäni vannoin, ettei niin tule tapahtumaan enään koskaan. No kuinkas sitten kävikään? En ole aikoihin jaksanut mitään, en ole nähnyt vapaa-ajalllani ketään, en oikein halua edes käydä kaupassa. En saa hoidettua koulujuttuja pois alta, en saa oikein maksettua laskuja, en siivoa, en mitään. Vietän päivät kotona nukkuen ja tietokoneella istuen enkä jaksa mitään. En jaksa enään itkeäkkään, ehkä olen jo niin kyynistynyt ja turhautunut. Lääkäri lisää masennuslääkkeitä ja antaa viikon sairaslomaa kerralla; taas joudun neljännen kerran käydä pyytämässä sitä lisää. Koska en kerro lääkärille että mielessä on itsetuhoisia ajatuksia, niin hän ei pidä tätä masennuksena, epäilee että syy löytyy jostain muusta, esim. jostain sairaudesta tms. Viimeksi sain diagnoosina masennuksen lisäksi työuupumuksen, vaikka töistä en maininnut sanallakaan. Lääkäri tutkii kyllä perusteellisesti, mutta masennusta itseään hän ei hoida. Viimeksi lääkäri sanoi, että ”tapaa ihmisiä, koita keksiä tekemistä päivisin”, mutta mitä silloin kun ei kiinnosta eikä jaksa, eikä oikein halua?
Olen 25-vuotias nainen, asun yksin ja työskentelen alalla jossa jatkuvasti pitäisi osata hymyillä ja käyttäytyä asiallisesti ja pirteästi. Olen ollut viimeiset pari kuukautta satunnaisesti sairaslomilla, yleensä viikon kerrallaan. Aina välillä olen käynyt töissä, mutta myöhästelen; nukun pommiin, enkä yleens jaksa olla töissä koko päivää ja otan sitten miinustunteja. Viimeviikon olin sairaslomalla ja käväisin töissä maanantaina, tuntui että kaikki on ihan hyvin ja töissä oli jopa ihan mukavaa. Jaksamattomuudestani kertoo kyllä se, että meinasin töissä purskahtaa itkuun yhdestä pienestä mitättömästä kommentista.
Eilen tiistaina jäin taas pois töistä,enkä päässyt edes lääkäriin. Sama tapahtui tänään, menin nukkumaan vasta aamulla enkä tietenkään jaksanut herätä lääkäriä varten, ajattelen, että on ”ihan sama” mitä pomo asiasta sanoo, vaikka toisaalta asia stressaakin hirmuisesti. Pomo on onneksi ollut mukava ja oikeastaa kannustanutkin sairauslomiin.
Tuntuu pieneltä umpikujalta, osa minusta haluaisi tietenkin jaksaa käydä töissä ja tehdä normaaleja asioita, mutta en kuitenkaan pysty, vaikka haluaisin. Pelkään että olen kohta kerännyt tarpeeksi rohkeutta vahingoittaakseni itseäni, mutta sen kirjoittaminenkin kuulostaa todella typerältä, saatika kenellekkään ääneen sanominen. En halua huolestuttaa läheisiä ja ystäviä, vaikka toisaalta tiedän että heihin pitäisi nyt tukeutua. Osaan kuitenkin melko hyvin pitää yllä illuusiota että kaikki on ihan hyvin, että nyt vaan vähän väsyttää.
En tiedä mitä ihmettä sitä sitten tekisi ☹️
Hei! Jos et kerro lääkärille itsetuhoisista ajatuksista, kohdilleen osuvan hoidon saaminen on vaikeampaa.
Kannattaisiko antaa itselleen lupa sairastaa.....teeskentely kuluttaa myös voimia, eikä edesauta ollenkaan kuntoutumistasi. Kenen vuoksi teeskentelet muka jaksavasi? Tärkein olet sinä itse ja miten jaksat.
Työuupumusta potevat ovat usein liian sinnikästä väkeä. Vaikeinta onkin kai se luovuttaminen, mikä taas olisi usein välttämätöntä, että alkaisi voimaan paremmin.
Silloin, kun taakkaa on kannettavaksi liian kanssa, ei auta, jos taakkaa lisätään.
Anna itsesi levätä. Ja upeaa, kun sinulla on sairaslomaan tukeva pomo! Et sinä aiheetta lomalle jää, jos jäät.
Hei.
Myös minulla alkoivat sairaslomat kovin tipoittain, viikko kerrallaan. Ja se oli rankkaa. Vasta kun sairaslomista tuli pitempiä, olo alkoi edes jotenkin helpottaa. Ei enää tarvinnut koko aikaa pelätä, että joudun töihin ennen kuin työssä taas selviän.
Olen samaa mieltä, kuin edellisen viestin kirjoittaja. Kerro itsetuhoisuudestasi ja ajatuksistasi! Kerro, vaikka se tuntuisi toistamiselta. Kerro niin kauan, että lääkäri ymmärtää!
Tarvitset nyt apua! Ei pelkkä sairasloma riitä! Voi olla, että tiheämpi lääkärin luona käyminen ja asioiden puiminen siellä auttaa. Mutta voi olla, että tarvitsisit myös ihan mielenterveyden ammattilaisen apua.
Kun etsit apua näin alussa - ja otat sen vastaan -, pääset todennäköisesti nopeammin kuntoon. Yritä siis!
Jardin Prive
Eveny kirjoitti 17.11.2011 22:19
Hei! Jos et kerro lääkärille itsetuhoisista ajatuksista, kohdilleen osuvan hoidon saaminen on vaikeampaa.
Kannattaisiko antaa itselleen lupa sairastaa.....teeskentely kuluttaa myös voimia, eikä edesauta ollenkaan kuntoutumistasi. Kenen vuoksi teeskentelet muka jaksavasi? Tärkein olet sinä itse ja miten jaksat.
Työuupumusta potevat ovat usein liian sinnikästä väkeä. Vaikeinta onkin kai se luovuttaminen, mikä taas olisi usein välttämätöntä, että alkaisi voimaan paremmin.
Silloin, kun taakkaa on kannettavaksi liian kanssa, ei auta, jos taakkaa lisätään.
Armahda itsesi ja tunnusta tosiasiat, anna itsellesi lupa sairastaa ja koita hyväksyä ITSE se tosiasia että tarvitset apua. Yllätyt varmaan kun kerrot rehellisesti ja avoimesti tunteitasi ystävällesi.
Itse temppuilin yli 3 vuotta kunnes tajusi että minähän olen sairas. Olen myös saanut voimia vertaisryhmistä, siellä huomasin etten ole yksin ongelmieni kanssa ja että niistä voi selviytyä.
Voimia sinulle ja muille mielensä satuttaneille.Anna itsesi levätä. Ja upeaa, kun sinulla on sairaslomaan tukeva pomo! Et sinä aiheetta lomalle jää, jos jäät.
Kiitos tosi paljon vastauksista, oikeastaan näiden takia uskalsinkin kertoa lääkärille valehtelematta asioista. Sain loppuvuoden sairaslomaa mikä tuntuu nyt hyvältä, vaikka pomo ei tästä nyt kovasti ilahtunutkaan. Lääkkeet tuplattiin ja puhetta oli myös mahdollisesta terapiasta tulevaisuudessa. Vaikka lääkärin kanssa puhuminen (ja sinne lähteminen) oli yksi vaikeimmista asioista pitkiin aikoihin, niin uskon että se kannatti. Toivon että tämä tunne, että "minä selviän tästä" jatkuisi vielä pidempään, usein lääkärikäynnin jälkeen on hetki hyvä olla, mutta sitten sitä vaipuu takaisin epätoivoon, huoh... 😟
Jardin Prive kirjoitti 19.11.2011 9:2
Hei.
Myös minulla alkoivat sairaslomat kovin tipoittain, viikko kerrallaan. Ja se oli rankkaa. Vasta kun sairaslomista tuli pitempiä, olo alkoi edes jotenkin helpottaa. Ei enää tarvinnut koko aikaa pelätä, että joudun töihin ennen kuin työssä taas selviän.
Ja tähän pitää vielä sanoa, että tämä pitää ehdottomasti paikkansa. Tuntuu että iso kivi vierähti sydämeltä pois, kun tietää että ei tarvitse enään sunnuntaisin stressata tulevaa maanantaita ja sitä, että jaksaako vai ei.
Hyvä juttu että uskaltauduit `oksentamaan` kaiken ulos, ja hyvä esimerkki siitä mikä merkitys puhumisella monesti on. Jaksamisia Sinulle. 🙂👍
Hei,
et sä enää ole missään umpikijassa. Asian vakavuus on vihdoin tajuttu ja kyllä sut kuntoon vielä saadaan 🙂👍
Ei masennukseen hetkessä sairastuta, eikä siitä hetkessä parannuta. Se että lääkäri toteaa että "ota itseäsi niskasta kiinni ja hommaa mukavaa tekemistä" on tietenkin hyvä ohje ja "ei-masentuneen" helppo heittää. Asiahan ei mene niin että tuosta nyt vaan tuli virtaa ja kaikki on taas hyvin...
Mutta varmaan itsekin ymmärrät, että ei lääkäri voi masenuksen suhteen muuta tehdä kuin määrätä lääkkeitä ja kenties terapiaa. Sairaslomaahan hän tietenkin voi kirjoittaa ja nyt onkin niin tehnyt - että kyllä sä hoidossa olet.
Itse näen asian masennuksen suhteen niin, että ei se ole pelkkää "välittäjäainekemiaa" joka ihmiset masentaa. Onko jotain mikä mättää? Yksinäisyys tms?
Heip,
Täällä yksi masentunut myös. Kelan tukema terapia juuri loppunut ja nyt tyhjän päällä pitäisi jatkaa ja jaksaa käydä töissä ja elää suht normaalia elämää. Töissä olen käynyt vaikka sekin on välillä sinne raahautumista ja pakkopullaa eikä aina jaksaisi mutta en myöskään jaksa olla kotona tekemättä mitään. Pattitilanne. Yleisimmiten kaikki energia menee juurikin töissä käymiseen, joten energiaa ei jää enää sosiaaliseen elämään, ei siivoamiseen tai tiskaamiseen ja nukun joskus illat, että jaksaisin taas mennä töihin.
Mulle on myös sanottu, että keksi jotain tekemistä mutta entäs jos ei jaksa? Tai yritä elää mahdollisimman normaalia elämää. Mutta miten? Kun tuntuu että tavalliset asiat, mm. kaupassa käynti tai kirjastoon meno vaativat jo suuria ponnistuksia sekä tahdonvoimaa, että ei uskalla edes ajatella jonkun harrastuksenkaan aloittamista koska pelkää, että sekin jää kesken.
Elän päivän kerrallaan enkä aseta suuria tavoitteita päiville, se jo riittää että olen taas ollut ja elänyt yhden päivän, niin jotenkuten pärjää. Onneksi on myös kaksi koiraa, jotka pitää arjen syrjässä kiinni ja pakottavat ulos päivittäin vaikka olisi miten väsynyt tahansa. Itsetuhoisia ajatuksia tulee pahimpina päivinä mutta ne ovat onneksi pysyneet ajatustasolla.
Voimia aloittajalle 🙂🌻
t. apa