En oikeastaan tiedä miksi edes kirjoitan tänne, koska tuskinpa tämäkään helpottaa oloani.. ☹️

Olen jo neljä vuotta pikku hiljaa sairastunut enemmän ja enemmän masennukseen. Ensin tuli anoreksia ja sitten bulimia, josta en vieläkään ole päässyt eroon. Elän on/off-jaksoissa – pari viikkoa aina ohjakset tiukalla, hirveä vauhti päällä ja kunnon kontrolli, sitten repsahdan ja vain syön ja makaan vastaavan ajan minkä olen ollut menossakin.. On-jaksoilla treenaan ja off-jaksoilla en tee mitään. Minulla on isoja haaveita treenaamisen suhteen; haluaisin joskus kilpaillakin, mutta ei se taida onnistua, koska en pysty tämän pääkopan takia edes harjoittelemaan säännöllisesti. ☹️

Olen katkonut lähes kaikki ihmiskontaktit. Moni tietää syömisongelmistani ja en siksi halua tavata ihmisiä, koska on turhauttavaa huolehtia koko ajan ”läskeistään”, jotka muut ”takuulla” huomaavat. En nykyään edes lue tekstiviestejä, joita minulle tulee enkä vastaa puheluihin, elleivät ne ole perhepiiriltäni. Pelkään, että viesteissä on jotakin syyllistävää ja se vain saisi oloni pahemmaksi.

Elän ihanassa avoliitossa, mutta jatkuva tuskaisuuteni repii parisuhdetta aika pahasti. Tunnen syyllisyyttä olostani jatkuvasti. Käyn mielenterveystoimiston terapeutin pakeilla, mutta minun pitäisi hankkia oma terapeutti. Poden niin kovaa luurikammoa, etten tiedä, miten saisin soitettua tuntemattomalle ihmiselle ja kerrottua ongelmistani. Nytkin mielenterveystoimiston terapeuttini jäi pitkälle kesälomalle, eli olen elokuuhun asti ilman apua.

Menen ammattikorkeaan syksyllä ja mietin jo nyt, miten pääni kestää.. Sairaslomallekaan en voi jäädä, koska sairauspäiväraha ei kata edes vuokraa. Pitää vain yrittää jaksaa.
Ei ole ketään kenelle puhua; siskoni on fyysisesti vaikeasti sairas ja se vie äitini sekä siskoni voimia kovasti enkä halua olla lisätaakkana. Isääni on mennyt välit, sillä hänen uusi puolisonsa pahoinpiteli siskoani alkuvuodesta ja isä asettui naisensa puolelle meitä lapsiaan vastaan – joten häneen en ainakaan aio olla yhteydessä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että olen sairastanut jo näin monta vuotta enkä osaa muuta. Nytkin ulkona on kaunis ilma, mutta en osaa nauttia siitä. ☹️ Olisi hauskaa mennä jonkun kaverin kanssa syömään jäätelöä jonnekin rantaan.. Mutta kun ei ole enää niitä kavereita ja jäätelöä en voi syödä, koska olen ikuisella dieetillä.

Kaksi koiraa sentään tuovat vähän iloa elämään. Toinen on pentu, mutta tuntuu etten ole sitäkään osannut kouluttaa oikein.

Olen väsynyt. Fyysisesti ja henkisesti. Yli viikkoon en ole nukkunut syvää unta, näen kamalasti unia ja heräilen tämän tästä. Tiedän, että osastolle voisi mennä, mutta sitten menisi treenisuunnitelmat sekaisin.. Ja siivotakin pitäisi. Haluaisin, että voisin joskus edes viikon ajatella itsestäni positiivisesti. Mutta kun aina on se MUTTA. Olen lihava ja huono ja osaamaton ja yksinäinen – ja aiheuttanut tuon kaiken itse. Itse olen itseni isommaksi syönyt ja eristäytynyt..

Ihan silkkaa ajatuksenvirtaa koko teksti, mutta ei ole hyvä olla.. Rintakehää puristaa ja olo on tuskainen.